Tieni diakoniatyöntekijäksi – Toivon asialla

Olen seurakunnan työntekijöiden tytär ja kasvanut omaan hengellisyyteeni kirkon varhaisnuorisotyön suojassa. Jo lapsena olin mukana vanhempieni ja sisarusteni kanssa rippileireillä, osallistuin pyhäkouluun ja tyttökerhoon. Myöhemmin kävin seurakunnan varhaisnuorisotyön leireillä ja toimin myös ohjaajana. Jossain vaiheessa tuurasin jo äitiäni leiriohjaajana. Kävin kerhonohjaajakokouksissa ja -koulutuksissa oppimassa uutta ja vahvistumassa tehtäviini.

Vapaaehtoistoiminta tuli siis tutuksi jo nuoresta iästä lähtien ja joskus toiminnasta sai myös pientä korvausta. Elettiin vielä lankapuhelinaikaa. Puhelin soi usein kotonamme ja siskojeni kanssa otimme ilmoittautumisia vastaan siinä missä vanhempanikin.

Juhannuksena ei koskaan tarvinnut miettiä, minne mökille lähtisimme, koska vanhempani järjestivät koko perheen juhannusjuhlia leirikeskuksessa. Jouluna tuli aina joulumieli, kun esiinnyimme jouluaaton hartauksissa ja jaoimme hyvää joulumieltä ihmisille musiikin keinoin. Hautajaisissa ja monenlaisissa tilaisuuksissa lauloimme ja soitimme siskojeni ja isäni kanssa. Välillä oli mukavaa, välillä ärsytti. Aina pääsiäisenä hiihdettiin ja lasketeltiin Lapissa seurakunnan retkillä. Kesällä käytiin valtakunnallisilla raittiusleireillä Partaharjulla, mistä on jäänyt mieleen monia hauskoja muistoja. Elämä ja arki oli rikasta, vaikka emme olleet rikkaita.

Kodin perintönä sain kristillisen opin arvokkaana ihmisenä kasvamiseen. Äitini kasvatti ahkeruuteen ja rohkeuteen. Isäni taas oli esimerkillinen ymmärtäjä ja myötäeläjä. Molemmat tukivat luovuudessa ja elämänilossa eteenpäin. Lapsuudenkodin perintö ja kristillinen kasvatus ovat tukeneet ammatinvalintaani vahvasti. Alun perin halusin hoitajaksi, mutta jo opintojeni aikana huomasin, että minun avujani oli jossain muuallakin kuin hoitamisessa. Halusin antaa itsestäni enemmän ihmisten kohtaajana ja tukijana, luovana ajattelijana, sanoittajana ja tekijänä sekä asioihin vaikuttajana ja kehittäjänä. Toisaalta myös seurakunnallisesta taustastani noussut turvallisuudentunne ja vapaus olla mitä olen, vahvisti ammatinvalintaani.

Ammatti-identiteettini on kasvanut ja kehittynyt urani aikana. Olen opiskellut koko ajan. Hetken kokeilin myös ohjaamista ja opettamista. Lähiesimiehenä olen toiminut jo yli kymmenen vuotta. En ole mikään pomo-tyyppi, mutta johtaminen ja kehittäminen ovat aina kiinnostaneet minua perustyön rinnalla. Pidän johtamisessa tärkeänä esimerkillisyyttä, tasa-arvoa ja toivoa. Haluan olla diakoniatyöntekijänä ja lähiesimiehenä sellainen ihminen itse, mitä odotan myös tiimini työntekijöiltä. Olen Toivon asialla.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *