Tieni diakoniatyöntekijäksi – Toivon asialla

Olen seurakunnan työntekijöiden tytär ja kasvanut omaan hengellisyyteeni kirkon varhaisnuorisotyön suojassa. Jo lapsena olin mukana vanhempieni ja sisarusteni kanssa rippileireillä, osallistuin pyhäkouluun ja tyttökerhoon. Myöhemmin kävin seurakunnan varhaisnuorisotyön leireillä ja toimin myös ohjaajana. Jossain vaiheessa tuurasin jo äitiäni leiriohjaajana. Kävin kerhonohjaajakokouksissa ja -koulutuksissa oppimassa uutta ja vahvistumassa tehtäviini.

Vapaaehtoistoiminta tuli siis tutuksi jo nuoresta iästä lähtien ja joskus toiminnasta sai myös pientä korvausta. Elettiin vielä lankapuhelinaikaa. Puhelin soi usein kotonamme ja siskojeni kanssa otimme ilmoittautumisia vastaan siinä missä vanhempanikin.

Juhannuksena ei koskaan tarvinnut miettiä, minne mökille lähtisimme, koska vanhempani järjestivät koko perheen juhannusjuhlia leirikeskuksessa. Jouluna tuli aina joulumieli, kun esiinnyimme jouluaaton hartauksissa ja jaoimme hyvää joulumieltä ihmisille musiikin keinoin. Hautajaisissa ja monenlaisissa tilaisuuksissa lauloimme ja soitimme siskojeni ja isäni kanssa. Välillä oli mukavaa, välillä ärsytti. Aina pääsiäisenä hiihdettiin ja lasketeltiin Lapissa seurakunnan retkillä. Kesällä käytiin valtakunnallisilla raittiusleireillä Partaharjulla, mistä on jäänyt mieleen monia hauskoja muistoja. Elämä ja arki oli rikasta, vaikka emme olleet rikkaita.

Kodin perintönä sain kristillisen opin arvokkaana ihmisenä kasvamiseen. Äitini kasvatti ahkeruuteen ja rohkeuteen. Isäni taas oli esimerkillinen ymmärtäjä ja myötäeläjä. Molemmat tukivat luovuudessa ja elämänilossa eteenpäin. Lapsuudenkodin perintö ja kristillinen kasvatus ovat tukeneet ammatinvalintaani vahvasti. Alun perin halusin hoitajaksi, mutta jo opintojeni aikana huomasin, että minun avujani oli jossain muuallakin kuin hoitamisessa. Halusin antaa itsestäni enemmän ihmisten kohtaajana ja tukijana, luovana ajattelijana, sanoittajana ja tekijänä sekä asioihin vaikuttajana ja kehittäjänä. Toisaalta myös seurakunnallisesta taustastani noussut turvallisuudentunne ja vapaus olla mitä olen, vahvisti ammatinvalintaani.

Ammatti-identiteettini on kasvanut ja kehittynyt urani aikana. Olen opiskellut koko ajan. Hetken kokeilin myös ohjaamista ja opettamista. Lähiesimiehenä olen toiminut jo yli kymmenen vuotta. En ole mikään pomo-tyyppi, mutta johtaminen ja kehittäminen ovat aina kiinnostaneet minua perustyön rinnalla. Pidän johtamisessa tärkeänä esimerkillisyyttä, tasa-arvoa ja toivoa. Haluan olla diakoniatyöntekijänä ja lähiesimiehenä sellainen ihminen itse, mitä odotan myös tiimini työntekijöiltä. Olen Toivon asialla.

 

Liike on lääke

Aurinko paistaa ja joukko vapaaehtoisia on kokoontunut Missiokammarin eteen syyskesän lämpimänä päivänä. Edessä on retki Pirunpesälle. Mukaan on voinut halutessaan ottaa omat makkarat ja eväät. Paikan päällä on luvassa kahvia ja juttuseuraa. Edellisenä päivänä oli tarjolla matalamman kynnyksen kävelylenkki Hollolan Pikkutiilijärven rantaan. Lenkin jälkeen oli mahdollista hengähtää kahvikupin ja tuoreen sämpylän äärellä. Sisätiloissa oli mukava jatkaa ajatustenvaihtoa vapaaehtoisten ja työntekijän kanssa.

Missiokammarin toiminta on monipuolistunut kaupan ja kahvilan yhdistymisen myötä. Erityisen kysytyksi on muotoutunut torstain keittolounas huokeaan hintaan. Myös muualla Hollolan seurakunnassa yhteisiä ruokailuhetkiä on viritelty. Kuhmoisissa ja Padasjoella kuukausittaiset arkilounaat ovat toimineet jo monta vuotta, Hämeenkosken Ystävänkulmassa on soppapäivä kerran kuukaudessa ja Kärkölässä saa nauttia aamupäiväpuuroa perjantaisin. Kaikissa näissä väkeä on riittänyt.

Yhteiset ateriahetket ovat jo alkukaikuja ensi vuoden yhteinen keittiö – toimintamallin jalkauttamiseen Hollolan seurakunnassa. Jotta toimintamalli toteutuu aidosti,  jokainen on tervetullut. Mukaan tarvitsee vain halun tehdä ruokaa tai leipoa yhdessä sekä istua yhteiselle aterialle toiminnan päätteeksi. Yhteinen keittiö – hanke on osa hallituksen Edistetään terveyttä ja hyvinvointia sekä vähennetään eriarvoisuutta – kärkihanketta.

Liike on lääke! Todellakin. Tänä vuonna Missiokammarin oma työntekijä Maaria Lumiaho on ideoinut yhteisiä kävelylenkkejä. Taustalla on liikkuva seurakunta – toimintamalli, joka kannustaa niin työntekijöitä, seurakuntalaisia kuin asukkaita liikkumaan arjessaan enemmän pienillä valinnoilla. Tavoitteena yhteinen liike ja lämmin yhdessäolo. Lämmin jo senkin takia, että yleensä liikkuessa lämpö nousee terveellä tavalla.

Viime viikolla Lahdessa kokoontuneilla kirkon diakonianpäivillä julkaistun diakoniabarometrin mukaan lähes jokainen diakoniatyöntekijä kohtaa viikoittain yksinäisen vanhuksen ja joka toinen työntekijä kohtaa viikoittain yksinäisen työikäisen. Syyt yksinäisyyteen ovat moninaiset, mutta selvää on, että pitkittyessään yksinäisyys lisää huono-osaisuutta ja syrjäyttää.

Seuraava Missiokammarin yhteinen kävelylenkki on vanhustenviikolla torstaina 11.10. klo 10. Lähtö Missiokammarilta ja vauhti on levollisen leppoisa. Tule mukaan ehkäisemään yksinäisyyttä ja parantamaan kokonaisvaltaista hyvinvointia. Jo kymmenen minuuttia metsässä kohottaa tutkimusten mukaan myös mielialaa. Liikkeestä on lääkkeeksi moneen vaivaan!

Tarina kohtaamisesta

Oli taas se aamu, kun painoin summeriasi ja tiesin, että joudun odottamaan pitkään. Mutta uskoin, että vastaat. Avaan oven, nousen portaat ylös ja havaitsen, että ovi on jo auki. Sinä kurkkaat sieltä. Kerron jo ovensuusta sinulle, kuka on tulossa. Tunnistat ääneni, havaitset hahmoni, vaikka kunnolla et enää näe. Mutta toivotat tervetulleeksi, omalla valoisalla tyylilläsi ja sanoillasi: ”Meille ovat kaikki aina tervetulleita!” Kotihoidontyöntekijä on lähtenyt hetki sitten, tärkeimmät asiat on hoidettu. Olet saanut lämmintä puuroa, lääkkeet, tiskit on tiskattu, roskat viety ja hiukset kammattu.

Sinulla on nyt kaikki hyvin, vähän vain väsyttää. Olit juuri lepäämässä makuuhuoneessa. Lepää vain lisää, kehotan, ole vain rauhassa. Mennään istumaan olohuoneeseen, kutsut. Tietysti, jos vain jaksat istua ja jaksathan sinä, vaikka ikää on jo liki 100 v. Mitä kuuluu tänä aamuna, miten voit, kysyn. Ihan hyvin, rauhallisesti, vastaat. Muisti ei oikein enää toimi, mutta toimii riittävästi. Kerrot, että jaksat liikkua hyvin rollaattorin kanssa sisällä. Jalat nousevat ja koukistuvat, mutta vähän huimaa. Huomautan, että sinun pitää liikkua varovaisesti.

Toistat yhä uudestaan ja uudestaan, kuinka kiva oli, kun tulit käymään. Mutta kerrot, että käy sinulla täällä muitakin. Se on suuri rikkaus. Et vain aina jaksa muistaa, kuka on käynyt. Yksi käy laulamassa, ainakin kolme virttä. Toinen lukee. Joku on sieltä seurakunnastakin, taitaa olla se vapaaehtoinen lähimmäinen? Omaiset tuovat ruokaa ja soittavat joka aamu klo 9. Kerrot, että ei sinulla hätää ole, mutta yksin ei ole hyvä olla. On niin paljon asiaa ja kerrottavaa, paljon sanoja ja ajatuksia. Olet ollut aikanaan niin monessa mukana, vapaaehtoistyössä ja seurakunnan toiminnassa. Päässäsi on niin paljon muistoja, taivaskaipuutakin.

Koska oikein on minun aikana lähteä, kysyt? Niin, kun sitä ei tiedä, vastaan, kukaan ei tiedä, paitsi Taivaan Isä. Pyydät, että lauletaan taas se tuttu virsi ennen kuin lähdet. Se Päivä vain ja hetki kerrallansa.  Ovella muistutat minua, että tulisin taas käymään. Vaikka tiedät, että tulen.

Autolle kävellessäni ajattelin, että tulenhan minä. Tulen siihen saakka, kunnes et enää avaa oveasi. Ja sen jälkeen elät minussa kauniina muistona.

Yksikin ihminen on tärkeä, yksikin elämä on tärkeä. Terhokodin johtaja, lääkäri Juha Hänninen, luennoi muutama vuosi sitten Saattohoidon seminaarissa Lahdessa, että saattohoito on parhaimmillaan kohtaamista ja vuorovaikutusta. Se on ihmisen tyynnyttelyä, vakuuttamista ja turvaamista. Siis arvokkaan ihmiselämän turvaamista hyvään loppuun saakka.

Ajattelen, että ikäihmisen kohtaamisessa on paljon samoja piirteitä kuin saattohoidossa, saattotyössä tai sairaalasielunhoidossa. Kohtaamista, vuorovaikutusta, kuulemista ja tyynnyttelyä. Eli hyvän ja turvallisen ilmapiirin luomista.

Muistetaan kohdata toisiamme ja elää tänäänkin kuin viimeistä päivää.

Hyvää uutta vuotta 2018!

Enkelin kohtaaminen

 

Eräs ihminen kertoi enkelikohtaamisistaan. Hän ei ylihengellistänyt kokemuksiaan vaan kertoi rehellisesti ja realistisesti, kuinka on kohdannut “enkelin” monta kertaa. Toisaalta hän on myös itse saanut olla enkelinä toiselle. Joskus ihan yllättäen ja joskus taas enemmän suunnitellusti.

Nainen oli kaupan kassalla huomannut, että rahat eivät aivan riitä. Kahvipaketti, talouspaperi ja hoitoaine oli ainakin jätettävä tällä kertaa pois ostoksista. Takana oleva asiakas oli sen huomannut ja tokaissut, että hän voi kyllä maksaa ne. Ja näin myös kävi.

Vielä yllättävämpää oli, kun eräs henkilö maksoi tuttuni kokonaisen ostoskärryn. Tämä enkeli oli ollut jonossa vasta viimeisenä, mutta kuullut pitkälle jonoon hämmentävästä tilanteesta. Jonoenkeli riensi  apuun. Tuntuu käsittämättömältä, mutta totta joka sana. Enkeliasiakkaita on olemassa.

Tämä nainen auttaa usein myös itse muita kanssakulkijoita. Hän käy ostoksilla puolesta ja vie lahjoitusruokaa huonojalkaisille. Hänen oppinsa on: Iloista antajaa Jumala rakastaa. Itse lisäisin tähän vielä, että  antaessaan saa. Antaessaan saa vähintäänkin hyvän mielen ja hymyn kasvoille. Antaessaan saa kohtaamisen ja välittämisen tunteen. Ja antaessaan saa siunauksen.

Oletko sinä joskus kohdannut enkelin tai oletko itse ollut toiselle enkeli? Miltä se on sinusta tuntunut?

1.10. vietämme enkelien sunnuntaita eli Mikkelinpäivää. Enkelien tehtävänä on opastaa meitä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Eli antaessaan saa ja iloista antajaa Jumala rakastaa.

Diakonia voi auttaa myös opinnoissa

Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus ja velvollisuus itsensä monipuoliseen kehittämiseen ja opiskeluun. Valitettavasti yli 100 000 suomalaislasta elää perheissä,  joissa on varattomuutta ja suoranaista köyhyyttä.  Alkusyksystä monissa perheissä kipuillaan, miten saadaan hankittua nuorelle kaikki välttämättömät opiskelutarvikkeet. Monissa opinnoissa vaaditaan myös tietokone.

Pelastakaa lapset ry on näyttänyt mallia muun muassa Lahden seudulla, kuinka varoja ohjataan ajankohtaisiin tarpeisiin kampanjalla “Yhtäkään lasta ei jätetä”. Tänä keväänä Lahdessa on autettu viittätoista lasta ja nuorta opiskelutarvikkeiden hankinnoissa.

Hollolan seurakunnan diakoniatyössä haimme tästä toiminnasta mallia viime vuoden puolella ja  varasimme kuluvan vuoden määrärahoihin pienen pesämunan. Keväällä hollolalaiset  hyväntekeväisyysjärjestöt lahjoittivat lisäksi osan talkootuotoistaan diakoniatyölle samaan kohteeseen.

Yhdessä diakoniatyö ja hyväntekeväisyysjärjestöt voivat nyt auttaa lapsia ja nuoria kokemaan itsensä arvostetuiksi ja pääsemään elämässä eteenpäin. Jos olet itse tämä perhe tai tiedät perheen, jossa on opiskelevia hollolalaisia nuoria lukiossa tai ammatillisessa oppilaitoksessa, ota rohkeasti yhteyttä tai kerro tästä pienestä kädenojennuksesta. Mietitään yhdessä, mitä voimme tehdä.

Yhtäkään lasta tai nuorta ei haluta jättää ulkopuolelle lähimmäisenrakkauden puolesta. Diakonia voi auttaa myös opinnoissa.

 

Minulla on unelma

Minulla on unelma, sinulla on unelma ja meillä on unelmia. Unelmat ovat erilaisia ja samanlaisia, silti yhtä tärkeitä ja samanarvoisia.

Unelmakuukausi

Toukokuu on minulle töissä “unelmakuukausi”. Rippikoulun diakoniapäivässä Sovituksenkirkossa kohtasin rippikoululaisia ja ikäihmisiä unelmarastilla. Unelmoimme oman ikämme ja elämäntilanteemme mukaisesti. Ikäihmisten unelmissa korostuivat terveys, läheiset ihmiset ja Lapin lumo. Nuoret toivoivat rahaa, musiikkiuralla etenemistä, opiskelupaikkaa ja hyvää ammattia. Itse unelmoin veteraaniurheilusta kasikymppisten sarjassa. Se voi olla hyvin epärealistinen unelma tällä vammahistorialla. Mutta uskon Juhani-papan sanoihin: “Unelma pitää oikeasti laittaa toteen eikä vain jäädä unelmoimaan”. Viulisti-urani jäi unelmointiasteelle.

Ikäihmisten syntymäpäivillä jatkoimme unelmateemalla. Kysyin ohjelmaa varten etukäteen unelmista kolmasluokkalaisilta. Unelmat olivat hellyttäviä. Erityisesti mieleeni jäivät toffeenvärinen pupu, kolme lasta, jotka eivät riitele ja tulla miljonääriksi. Unelmat on tehty toteutettaviksi, lukuunottamatta ehkä tätä viimeistä toivetta. Ellei sitten “halua miljonääriksi”. Lapsuuden leikkikaverini eli naapurin poika halusi miljonääriksi, eikä tämän unelman saavuttaminen jäänyt hänellä edes kovin kaukaiseksi haaveeksi.

Diakoniatyöntekijän unelma

Diakoniatyössä kohtaan ihmisiä, joiden unelmat ovat usein hukassa tai piilossa. Ihmisillä ei ole voimia unelmoida, koska heidän elämässään on jo riittävästi haasteita ja huolia. Usein kyse on omanarvontunnosta ja hyväksytyksitulemisen tarpeesta. Ihmisellä on tunne, että hän ei ole riittävän hyvä, koska ei jaksa. Juuri siinä tilanteessa tehtäväni on kannustaa, kuulla ja kysyä. Eli rohkaista puhumaan, kuulla elämäntarinaa ja haastaa kysymyksillä: Mikä sinun elämässäsi on hyvin ja miten sinä voit vahvistaa tätä hyvää elämässäsi? Ja Jeesuksen sanoin: Mitä minä voisin sinulle tehdä? Tavoitteena on saada ihmiselle kokemus ihmisarvosta omana itsenään. Sellaiseksi kuin hänet on luotu.

Diakoniatyöntekijänä minulla on unelma avoimesta, yhdenvertaisesta ja palvelevasta seurakunnasta. Mikä on sinun unelmasi?

Gospelriders

“Jalat pidän mullassa maailman, katseellani pyöriä (=taivasta) tavoitan”…

Moottoripyöräily – moottoripyörät

En ole koskaan innostunut moottoripyöräilystä. En kyydissä kykkimisestä, saati sitten varsinaisesta ajamisesta, prätkän kovasta äänestä tai polttoaineen katkusta. Moottoripyöriä tykkään kyllä ihailla ja ihmetellä. Varsinkin Lahden sataman rantabulevardilla kauniina kesäpäivänä, lämpimässä tuulen vireessä ja pyörien kiiltäessä kilpaa auringon kanssa…

Yhteisvastuun kiitosmessu

Ei ne ajokit yhtään hullumman näköisiä olleet tänään Sovituksenkirkon pihassakaan. Ajajat olivat myös ystävällisiä ja lämminhenkisiä. Kukaan ei vaikuttanut pelottavalta, vaikka vaatetus oli karua ja mustaa. Kyseessä olivat Lahden gospelriders-kerholaiset. He olivat tulleet mukaan toteuttamaan yhteisvastuun kiitosmessua. Motoristipastori PeeTee osallistui myös saarnantekoon ja kertoi mielenkiintoisella tavalla ”ikkunoita” gospelridersien toiminnasta.

Lähimmäisenrakkauden puolesta

Mieleeni jäivät erityisesti kristittyjen motoristien kouluyhteistyö kiusaamista vastaan sekä lähimmäisen auttaminen kaikissa tilanteissa, erityisesti tien päällä. Motoristi ei koskaan jätä toista motoristia pulaan. Eikä myöskään toista ihmistä. He pyrkivät aina hyvään, eivätkä salli minkäänlaista eriarvoisuutta. Yhteisvastuun ihmiskaupan vastainen toiminta kulki heidän mutkaisilla teillään matkassa koko kampanjan ajan. Olin hyvin vaikuttunut ja suhtautumiseni motoristeja kohtaan nousi erittäin korkealle.

Diakonia – Gospelriders

Miten nämä liittyvät toisiinsa? Diakoniakaan ei erottele ihmisiä, ei kulje ohi, eikä arvostele. Se pyrkii aina riittävän hyvään. Diakonia on myös rohkeaa vaikuttamista yhteiskunnan heikoimpien äänitorvena. Eli se ottaa kyytiin, mutta ei aja puolesta. Diakonia on jatkuvaa matkalla olemista eli tiellä kulkemista. Tie ei ole tasainen eikä suora. Se on kuoppainen ja mutkikas. Suunta on kuitenkin sama ja selvä, oli kyseessä gospelriders –toiminta tai diakonia.

”Tiedän minne matkaani tehdä saan, olen motoristi (=kansalainen) kahden maan.”

Niin ja pappapyörälläkin pääsee…

 

Kodin siunaaminen

Tiedän paikan armahan,

rauhallisen ihanan.

Jos on olo onnekas,

elo tyyni suojakas.

Kodin siunaaminen on ollut yksi harvinaisista työtehtävistä työurani aikana. Tänään sain olla toteuttamassa kodin siunaamista vasta toista tai kolmatta kertaa. Pitkäaikainen asiakkaani, seurakuntalainen, oli nähnyt erään seurakunnan esitteessä tarinaa kodin siunaamisesta. Hän on tosin asunut jo pitkään samassa kodissa, mutta koki nyt tarvetta vielä saada kodilleen siunausta. Hiljainen viikko sopi siunaamishetkelle täydellisesti.

Oma kotini siunattiin muutama vuosi sitten. Koin sen erittäin merkityksellisenä tilaisuutena. Yhtä lailla koen, että kodin siunaaminen on perustehtävääni diakoniatyössä. Tätä toimitusta kysytään silti liian harvoin. Se ehkä mielletään enemmän papin toimittamaksi, vaikka yhtä lailla kuka tahansa seurakunnan työntekijä voi siunata kodin, jopa seurakuntalainen.

Mietin yhdessä työtoverini kanssa, miten tämän “palvelun” tietoisuutta voisi levittää ihmisille? Päädyimme siihen, että aina kun kuulemme asiakkaiden muutosaikeista ja muutoista, kerromme kodin siunaamisesta. Myös tämän blogin avulla toivon sanan leviävän.

Millainen merkitys kodilla on sinulle? Onko sinun kotisi siunattu?

Sinuaa Herra kotini,

rauhan levon paikaksi.

Anna  armon valon loistaa,

huolet, murheet täältä poistaa.

Asu tässä kodissa,

voimana ja valona.

Virsi 831:1

Hyvää hiljaista viikkoa kodeissa ja matkoilla sekä siunattua pääsiäistä!

 

Seurakunnan laidalle

Seurakunnan laidalle

Työviikkoni käynnistyi maanantai-aamuna reissupäivällä. Ajelin tapaamaan Tarjaa. Hän on yksi diakoniatiimimme jäsen Kuhmoisissa eli Kuhmoisten-Padasjoen kappeliseurakunnassa. Matka oli yllättävän pitkä, varsinkin väli Padasjoelta Kuhmoisiin. Ajattelen lämmöllä Tarjaa ja kumppaneita, jotka ovat jo nyt ajelleet monia kertoja Hollolaan ja muihin Hollolan seurakunnan kappeleihin. Onneksi kimppakyydit ja puhelimet ovat arkipäivää ja skypet ja lyncit keksitty.

Kuhmoisten raitilla

Kuhmoisten seurakuntakoti on kaunis ja kirkko kohoaa somasti mäelle. Kävelimme myös kirpputorin ja EU-ruokajakopisteen ohi sekä poikkesimme satamassa lounaalla. Monelta vastaantulijalta saimme hymyjä ja tervehdyksiä. Työtoverini on tuttu ja ystävällinen näky Kuhmoisten raitilla. Poikkesimme myös seurakuntatoimistossa ja sain hyvästellä yhden työntekijämme uusiin haasteisiin.

Hollolan seurakuntaa

Päivä päättyi varsinaisen diakoniatyön äärelle. Tarja piti veteraanien päiväkahvilla pääsiäisaiheisen hartaushetken ja jutustelimme aiheesta sekä aiheen vierestä. Mieleeni jäi erityisesti iäkäs pariskunta, joka oli muutama vuosi sitten muuttanut Hollolan Heinäsuolta Kuhmoisiin, tutulle mökkipaikkakunnalleen. Asunto oli nyt Kuhmoisten keskustassa kerrostalossa, mutta mieli ja ajatukset vielä Hollolan Heinäsuolla. Siellä pariskunta oli käynyt ahkerasti Suojapirtin eläkeikäisten kerhossa ja muissa toiminnoissa. Nyt heistä oli jälleen tullut Hollolan seurakuntalaisia. Hymy oli herkässä ja itsellekin jäi hyvä mieli. Ehkä koimme kaikki kolme sillä hetkellä häivähdyksen yhteenkuuluvuutta?

Kun hätä on suurin

Nälkä

Monella ihmisellä on oikeasti tänä päivänä nälkä. Perheillä ei ole riittävästi varaa terveelliseen ja monipuoliseen ruokaan, jokapäiväisiin pesuaineisiin tai käyttövaatteisiin eli perustoimeentulosta tingitään. Leipäjonot kasvavat ja eri yhteisöjen ja seurakuntien ruoanjakopäivät on kysyttyjä.

Mikä ilmiö?

Tästä huolimatta keskustelin tänään työtoverini kanssa siitä, kuinka diakoniatyössämme näkyy alkuvuoden ruuhkan jälkeen taloudellisen avun kysynnän notkahdus. Mistä se johtuu ja mikä tämä ilmiö on?  Ihmisten hätä ei ole poistunut, sen me kyllä tiedämme muun avun tarpeen kautta. Työtä riittää muun muassa yksinäisyyden, sairauksien, ihmissuhdemurheiden ja surun kanssa kamppailevien ihmisten parissa. Avustuksia ei silti ole haettu enää yhtä paljon kuin esimerkiksi viime vuonna.

Laaja perustehtävä

Ensimmäisenä tuli mieleemme, että ennen sosiaalitoimen kautta ohjautui asiakkaita diakoniatyön vastaanotolle. Nyt Kela hoitaa perustoimeentulotuen päätökset. Ehkä Kelan henkilöstö ei ole vielä riittävän tietoinen diakoniatyön taloudellisen avustamisen mahdollisuudesta? Vai onko kyse siitä, että olemme itse sanoittaneet perustehtävämme painopistettä enemmän sielunhoidolliseen kohtaamiseen, tukemiseen ja ohjaamiseen. Perustehtävämme on laaja. Se kattaa henkisen, hengellisen ja aineellisen avun. Ja tarkoituksena on kokonaisvaltainen ja kristillisen humaani auttaminen ja tukeminen.

Huoli ihmisistä

Suunta ei ole huono näinkään, mutta huoli herää. Näitä ihmisiä on. Missä  he ovat, ketkä oikeasti tarvitsisivat aineellista tukea? Ne, ketkä eivät ole osanneet hakea toimeentulotukea, eivät ole jaksaneet hakea, eivät ole oikeutettuja hakemaan tai ovat saaneet kielteisiä päätöksiä?

Kun hätä on suurin

Sinä, joka luet tätä, vietkö viestiä eteenpäin diakoniatyön Kirkkojärjestyksessä täsmennetystä taloudellisen avustamisen auttamismenetelmästä. Se on edelleen olemassa niitä varten, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin riittävästi auteta.