Suomi – maailman viidenneksi onnellisin maa

Suomi on maailman viidenneksi onnellisin maa – näin ainakin tämän vuoden onnellisuusraportin mukaan. World Happiness Report on YK:n laatima raportti, joka julkaistaan kerran vuodessa. Onnellisuuden mittareina on käytetty taloutta, väestön terveyttä, elinajanodotetta, yksilönvapautta, sosiaalisia turvaverkkoja ja korruption vähäisyyttä. Tänä vuona voiton vei Norja – ja muiden Pohjoismaiden kärkiviisikkoon kiilasi ainoastaan Sveitsi (sijalle neljä).

Mielenkiintoista on se, että yksi mittarina käytetty asia oli anteliaisuus. Kärkikymmenikön maista Suomi on vähiten anteliain. Mistä se kertoo? Ainakin siitä, että suomalaiset lahjoittavat vähemmän rahaa hyväntekeväisyyteen kuin muut maailman onnellisimmat maat. Myös yhteiskunnan kehitysyhteistyövaroja on leikattu rajusti viimeisen vuoden aikana. Leikkausten vaikutus näkyy jo monissa kansalaisjärjestöissä. Ruohonjuuritasolla tehtävästä työstä nimenomaan vähemmän onnellisissa maissa on jouduttu vähentämään työvoimaa, resursseja ja jopa lakkauttamaan joitakin lupaavasti alkaneita hankkeita. 

Samaan aikaan YK:n kehitysjärjestö UNDP julkaisi oman inhimillisen kehityksen raporttinsa. Sen mukaan ihmisten elämänlaatu on kohentunut kaikilla elämänalueilla lähes joka puolella maailmaa. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä on vähentynyt lähes kolmannekseen siitä, mitä se oli vielä 27 vuotta sitten. Raportin riemua hillitsee kuitenkin se, että köyhyyden talttumiseen maailmassa on vielä pitkä matka. Joka yhdeksäs maailman ihminen kärsii yhä nälästä ja joka kolmas on aliravittu. Myös lapsikuolleisuus ja äideille kohtalokkaat synnytykset ovat arkipäivää monissa maailman maissa.

Huolestuttavaa on se, että myönteinen kehitys köyhyyden poistamiseen on hidastunut tällä vuosikymmenellä. Äärimmäinen köyhyys, korruptio, yksilönvapauden rajoittaminen, nälkä, aliravitsemus, lapsikuolleisuus ja äitien kuolemat synnytysten yhteydessä ovat kaikki tosiasioita niissä maissa, jotka sijoittuivat onnellisuustutkimuksessa häntäpäähän. Vähiten onnellisten maiden joukossa on paljon maita Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Kaikissa häntäpään maissa on myös epävakaa poliittinen tilanne tai sotatila.

 Olisiko meillä, maailman viidenneksi onnellisimmilla ihmisillä, peiliin katsomisen paikka? Yksi pieni teko on vain pisara. Mutta jos näitä pisaroita on paljon, kasvaa niistä valtameri. Jokainen teko on tärkeä, jokainen pisara arvokas. Sillä myös jokainen ihminen on arvokas.

Salitreeniä hiljaisuudessa

Käyn kuntosalilla pari kertaa viikossa. Useimmiten salilla pauhaa radio, jossa soitetaan tämän hetken kuumimpia hittejä. Puhetta ei juurikaan ole, ainoastaan mainoksia kappaleiden välillä. Minulla on mukanani myös oma soitin ja laitan kuulokkeet korviin silloin, kun haluan itse valita taustamusiikin treenien ajaksi.

Viimeksi salilla käydessäni oli aivan hiljaista. Oli unohtanut omat kuulokkeet kotiin eikä radiokaan ollut päällä. Ainoat äänet salilla olivat kuntolaitteiden kolke ja treenaavien naisten ähinä. Mitä lepoa korville tuo tunnin hiljaisuus olikaan! Treeni kulki ja satunnaiset ajatukset vaelsivat mielessä. Viereisellä laitteella olevan kuntosalikaverin kanssa totesimme, miten mukava olikaan kuntoilla ilman taustahälyä ja ärsyttäviä radiomainoksia.

Yksi tämän vuoden kasvava teknologiatrendi on häiriöttömyyden kaipuu. Se lähtee liikkeelle siitä, että ihmisen mieli pystyy ottamaan vastaan vain tietyn määrän erilaisten laitteiden hälyä ja piippauksia. Markkinoilla on jo laite, johon ihmiset voivat laittaa kännykkänsä ja elektroniset laitteensa lukon taakse tunnin ajaksi.

Onkin mielenkiintoista miettiä, mihin käyttäisin itse tuon ylimääräisen tunnin. Ehkä toiseen hiljaiseen salitreeniin, joka muuten sopii mitä parhaiten paastonaikaan. Olen tänä vuonna yrittänyt sitkeästi vähentää ihanasti koukuttavien nettisarjojen katselua. Ja niinä iltoina, kun olen siinä onnistunut, aikaa on jäänyt lehtien tai kirjojen lueskeluun, iltapalan syömiseen oman perheen kanssa tai nukkumiseen. Myös naamakirjan käytön vähentäminen on lisännyt omaa ilta-aikaa ja helpottanut unen tuloa.

Voisiko paastonaika olla juuri sitä, että yritän raivata elämästäni pois jotakin turhaa? Sellaista, joka sitoo aikaani ja vie voimiani. Tilalle voi tulla ehkä enemmän hiljaisuutta, aikaa levolle, tärkeille ihmisille ja asioille. Ja toivon mukaan myös Jumalalle.

Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne

Olin viime viikolla mukana kunnioittavan keskustelun illassa Launeen kirkolla. Aiheena oli paljon kirkkoakin eri suuntiin repinyt tasa-arvoinen avioliittolaki. Illan tarkoitus oli tulla yhteen ja keskustella aiheesta kunnioittavasti. Mielessäni oli etukäteen turhautumista ja suruakin siitä, että tähän asti keskustelu aiheesta oli ollut niin repivää. Miten minä pystyisin kuuntelemaan toisella tavalla ajattelevia? Pystyisinkö antamaan toisille tilaa kertoa omista ajatuksistaan ilman omia ennakkoluuloja ja halua tuomita?

Kun olimme saman pöydän ääressä, eri tavalla ajattelevat ihmiset, jouduimme kohtaamaan toisen ihmisen, aidosti. Oli oltava valmis dialogiin eli vuoropuheluun toisen kanssa. Dialogi ei ole väittelyä vaan pyrkii yhteyteen ja ymmärrykseen. Kun antaudumme vuoropuheluun, joudumme myös itse katsomaan peiliin: mitä minä oikeasti ajattelen, miltä minusta tuntuu. Olenko valmis avaamaan mieleni ja sydämeni erilaisuudelle ja erilaisille mielipiteille ja näkemyksille?

Illan jälkeen tunsin helpotusta ja iloa. Helpotusta siitä, että olin uskaltanut sanoa pienryhmässä omia ajatuksiani ääneen. Iloinen siitä, että keskustelu sujui kunnioittavassa ja arvostavassa hengessä. Tarkoituksena ei ollut saavuttaa aiheesta yksimielisyyttä tai painostaa ketään toista ajattelemaan samalla tavalla kuin itse ajattelen. Keskustelussa vallitsi vapauden ja kunnioituksen ilmapiiri. Ehkä jopa pieni ymmärryksen siemen jäi itämään omaan sydämeeni. Uusin silmin palasin tuttuun roomalaiskirjeen jakeeseen ja erityisesti kirkkoraamatun vanhaan käännökseen (Room.12:10):

Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.”

Kotiinpaluu

Kävin katsomassa elokuva Lion. Se on tarina intialaisesta Saroosta, joka viisivuotiaana joutuu eroon perheestään ja ajautuu tuhansien kilometrien päähän kotoaan. Monien vastoinkäymisten jälkeen pieni poika saa uuden kodin Australiasta. Monia vuosia myöhemmin Saroo alkaa etsiä omia juuriaan ja perhettään apunaan Google Earth.

Elokuva on taianomainen tarina ihmeestä yhden pienen ihmisen elämässä. Sitä voisi helposti pitää kliseisenä ja epäuskottavana, ellei se perustuisi toistarinaan Saroo Brierlyn elämästä. Sama tarina kerrotaan omaelämäkerrassa A Long Way Home.

Lion on kaunis elokuva. Erityisen koskettavaa oli katsella pienen Saroon selvitymistä Kalkutan suurkaupungissa, jossa kukaan ei pysähtynyt kadulla nukkuvan lapsen vierelle. Tarinassa kävi selväksi, miten vähän lapsella on arvoa isojen ja pahojen ihmisten maailmassa.

Saroolle kävi hyvin ja tarina päättyi onnellisesti. Kaikille maailman eri puolilla olevien kaupunkien kaduilla nukkuville lapsille ei käy yhtä hyvin. Sydäntä särkien itkin näiden lasten puolesta. Miten kukaan voi kävellä heidän ohitseen?

Maailman ja ihmisten pahuus voi helposti lamaannuttaa. Enhän minä voi tehdä mitään, olen vain pieni pisara suuressa ihmismeressä. Mutta eikö juuri yksi pieni teko, ojennettu käsi, ystävällinen sana, hymy voi olla toiselle pelastus?

Siksi tarvitaan myös onnellisia loppuja, tarinoita toivosta ja ihmeistä elämässä. Sillä niitäkin onneksi tapahtuu, joka päivä.

Matkalla syntynyt

Talvisin kaipaan Afrikan auringon alle, missä asuin perheeni kanssa kuusi vuotta. Angolassa ja Namibiassa riitti lämpöä ja valoa läpi vuoden. Myös ihmiset olivat valoisia ja meidät otettiin lämpimästi vastaan monessa kodissa ja kirkossa.

Kun olimme lähdössä  ensimmäiseltä työkomennukseltamme Angolasta takaisin koti-Suomeen, meille järjestettiin lähtöjuhlat. Asiaan kuului, että matkalle lähtijöitä kokoonnuttiin yhdessä saattelemaan rukousten, laulujen ja puheiden kera.

Olin kuullut jo aiemmin tavasta, jonka mukaan kyläläiset antoivat meille suomalaisille “valkonaamoille” lempinimiä. Tuo lempinimi oli usein osuva ja viittasi ulkonäköön tai johonkin luonteenpiirteeseen. Noita lempinimiä ei meille kerrottu – ehkä siksi, että ne eivät aina olleet suomalaisten mielestä kovin imartelevia.

Lähtöjuhlassa sekä minä että mieheni saimme kumpikin nkumbinkieliset nimet. Minä sain nimekseni Meme Nandjila, Matkalla syntynyt. Se viittasi nkumbi-kuninkaaseen ja oli selvästi arvokas ja tärkeä nimi, osoitus siitä, että olin onnistunut löytämään paikkani Angolan luterilaisen kirkon työyhteydessä, Shangalalan kylässä ja raamattukoulun opettajien yhteisössä.

Olen myöhemmin miettinyt paljon tuota nimeä. Mihin olen matkalla? Mikä matkan teossa on tärkeää? Kenen kanssa haluan taittaa yhteistä matkaa? Tästä matkalla olemisesta haluan jakaa ajatuksia blogissani sinunkin kanssasi, hyvä lukija.

Matkalla olemisessa tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkalla oleminen.