Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne

Olin viime viikolla mukana kunnioittavan keskustelun illassa Launeen kirkolla. Aiheena oli paljon kirkkoakin eri suuntiin repinyt tasa-arvoinen avioliittolaki. Illan tarkoitus oli tulla yhteen ja keskustella aiheesta kunnioittavasti. Mielessäni oli etukäteen turhautumista ja suruakin siitä, että tähän asti keskustelu aiheesta oli ollut niin repivää. Miten minä pystyisin kuuntelemaan toisella tavalla ajattelevia? Pystyisinkö antamaan toisille tilaa kertoa omista ajatuksistaan ilman omia ennakkoluuloja ja halua tuomita?

Kun olimme saman pöydän ääressä, eri tavalla ajattelevat ihmiset, jouduimme kohtaamaan toisen ihmisen, aidosti. Oli oltava valmis dialogiin eli vuoropuheluun toisen kanssa. Dialogi ei ole väittelyä vaan pyrkii yhteyteen ja ymmärrykseen. Kun antaudumme vuoropuheluun, joudumme myös itse katsomaan peiliin: mitä minä oikeasti ajattelen, miltä minusta tuntuu. Olenko valmis avaamaan mieleni ja sydämeni erilaisuudelle ja erilaisille mielipiteille ja näkemyksille?

Illan jälkeen tunsin helpotusta ja iloa. Helpotusta siitä, että olin uskaltanut sanoa pienryhmässä omia ajatuksiani ääneen. Iloinen siitä, että keskustelu sujui kunnioittavassa ja arvostavassa hengessä. Tarkoituksena ei ollut saavuttaa aiheesta yksimielisyyttä tai painostaa ketään toista ajattelemaan samalla tavalla kuin itse ajattelen. Keskustelussa vallitsi vapauden ja kunnioituksen ilmapiiri. Ehkä jopa pieni ymmärryksen siemen jäi itämään omaan sydämeeni. Uusin silmin palasin tuttuun roomalaiskirjeen jakeeseen ja erityisesti kirkkoraamatun vanhaan käännökseen (Room.12:10):

Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.”

Kotiinpaluu

Kävin katsomassa elokuva Lion. Se on tarina intialaisesta Saroosta, joka viisivuotiaana joutuu eroon perheestään ja ajautuu tuhansien kilometrien päähän kotoaan. Monien vastoinkäymisten jälkeen pieni poika saa uuden kodin Australiasta. Monia vuosia myöhemmin Saroo alkaa etsiä omia juuriaan ja perhettään apunaan Google Earth.

Elokuva on taianomainen tarina ihmeestä yhden pienen ihmisen elämässä. Sitä voisi helposti pitää kliseisenä ja epäuskottavana, ellei se perustuisi toistarinaan Saroo Brierlyn elämästä. Sama tarina kerrotaan omaelämäkerrassa A Long Way Home.

Lion on kaunis elokuva. Erityisen koskettavaa oli katsella pienen Saroon selvitymistä Kalkutan suurkaupungissa, jossa kukaan ei pysähtynyt kadulla nukkuvan lapsen vierelle. Tarinassa kävi selväksi, miten vähän lapsella on arvoa isojen ja pahojen ihmisten maailmassa.

Saroolle kävi hyvin ja tarina päättyi onnellisesti. Kaikille maailman eri puolilla olevien kaupunkien kaduilla nukkuville lapsille ei käy yhtä hyvin. Sydäntä särkien itkin näiden lasten puolesta. Miten kukaan voi kävellä heidän ohitseen?

Maailman ja ihmisten pahuus voi helposti lamaannuttaa. Enhän minä voi tehdä mitään, olen vain pieni pisara suuressa ihmismeressä. Mutta eikö juuri yksi pieni teko, ojennettu käsi, ystävällinen sana, hymy voi olla toiselle pelastus?

Siksi tarvitaan myös onnellisia loppuja, tarinoita toivosta ja ihmeistä elämässä. Sillä niitäkin onneksi tapahtuu, joka päivä.

Matkalla syntynyt

Talvisin kaipaan Afrikan auringon alle, missä asuin perheeni kanssa kuusi vuotta. Angolassa ja Namibiassa riitti lämpöä ja valoa läpi vuoden. Myös ihmiset olivat valoisia ja meidät otettiin lämpimästi vastaan monessa kodissa ja kirkossa.

Kun olimme lähdössä  ensimmäiseltä työkomennukseltamme Angolasta takaisin koti-Suomeen, meille järjestettiin lähtöjuhlat. Asiaan kuului, että matkalle lähtijöitä kokoonnuttiin yhdessä saattelemaan rukousten, laulujen ja puheiden kera.

Olin kuullut jo aiemmin tavasta, jonka mukaan kyläläiset antoivat meille suomalaisille “valkonaamoille” lempinimiä. Tuo lempinimi oli usein osuva ja viittasi ulkonäköön tai johonkin luonteenpiirteeseen. Noita lempinimiä ei meille kerrottu – ehkä siksi, että ne eivät aina olleet suomalaisten mielestä kovin imartelevia.

Lähtöjuhlassa sekä minä että mieheni saimme kumpikin nkumbinkieliset nimet. Minä sain nimekseni Meme Nandjila, Matkalla syntynyt. Se viittasi nkumbi-kuninkaaseen ja oli selvästi arvokas ja tärkeä nimi, osoitus siitä, että olin onnistunut löytämään paikkani Angolan luterilaisen kirkon työyhteydessä, Shangalalan kylässä ja raamattukoulun opettajien yhteisössä.

Olen myöhemmin miettinyt paljon tuota nimeä. Mihin olen matkalla? Mikä matkan teossa on tärkeää? Kenen kanssa haluan taittaa yhteistä matkaa? Tästä matkalla olemisesta haluan jakaa ajatuksia blogissani sinunkin kanssasi, hyvä lukija.

Matkalla olemisessa tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkalla oleminen.