Lapset! OI lapset!

Onnea kaikki lapset ja lapsenmieliset! Lapsiin ja nuoriin panostamalla me rakennamme tulevaisuutta – kaikkialla maailmassa. Lapset on minun mielestäni niin mahtavia, että ajattelin kertoa teille muutamista hassuista sattumuksista työssäni lasten kanssa!

CASE #1:
Yhden kerran menin pitämään aamunavausta yhteen alakouluun. Koulun pihalla tuli vastaan pieni ja suloinen tokaluokkalainen poika. Näin eteni meidän keskustelumme.
– “Oletko sinä pappi?”
– “Joo, olen! Tulen pitämään teille aamunavausta!”
– “Sitten minä halaan sinua!” (Tämän jälkeen pieni poika halasi minua ja minä halasin takaisin.)
– “Sinähän olet ihana poika!”
– (Pieni poika katsoo syvälle silmiin) “Ja sinä ihana tyttö!”
Sydämeni suli.

CASE #2:

Oli kahden pienen lapsen kastejuhlat. Minä olin pukeutunut albaan ja kastetut kastemekkoihin. Kastettujen isoveli huutaa kesken kastejuhlan. “Äiti, katso meidän olohuoneessa on kolme enkeliä!” (Toisaalta olen myös kuullut, kuinka kastejuhlassa minua on kuvailtu möröksi tummissa vaatteissa ja albassa kummitukseksi.) 😀

CASE #3:

Menin messun jälkeen seurakuntakeskukselle ja siellä oli haahuilemassa eräs kastejuhlan vieras, pieni ja tomera poika. Siinä sitten rupateltiin ja kerrottiin toisillemme unelmakodeistamme. Tämän veitikan unelmakodin katto olisi suklaakekseistä, ovet vohvelia, sohvat vaahtokarkkia ja lattia lakupötköjä. Isän tullessa etsimään poikaansa poika esitteli meikäläisen: ” Isi tässä on uusi ystäväni.” Ehkä nopein ystävyyssuhteeni ikinä.

CASE #4:
Vastaanottokeskuksessa olen tavannut pieni lapsia paljonkin. Ensimmäiset tulijat tulivat varvassandaaleissa ja sukatkin olivat aivan uusi tuttavuus. Nyt nämä veitikat kadulla kulkiessa vilkuttavat kovasti ja hymyilevät niin, että kaikki hampaat näkyvät.

CASE #5:
Kaupassa käydessäni eräs pieni koululainen halasi yllättäen ja sanoi: “Hyvää iltaa rouva neiti pastori!” Samoin olen saanut paljon siunauksen toivotuksia juuri lapsilta kaupungilla kävellessäni!

CASE #6:
Koululaiskirkkojen jälkeen kävin lenkillä paikallsessa puistossa. Siellä koululaiset tulivat nykimään hihasta ja sanoivat: “Päivi, et sä ole se pappi? Oot tosi kiva. Ja tänään oli kanssa tosi kivaa!” Hetken ajan leikimme puistossa erästä Nooa rakenna- leikkiä.

CASE #7:
Kastejuhlassa sanoin, että kastetun neljä vuotiaalla veljellä on tärkeä rooli isoveljenä. Siihen isoveli tomerasti: “Minä lupaan pitää huolta!” Silloin taisi koko juhlaväki kyynelehtiä.

Aitous. Sympaattisuus. Rakkaudenosoittaminen. Siinä olisi sanoja, joilla haluaisin, että itseänikin voisi välillä edes kuvailla.

Katso, kaunis sinä olet!

Olen keskellä Helsingin ruuhkaisinta tietä. Ihmiset juoksevat ratikoihin, kiirehtivät töistä kotiin, kodista töihin. Minä olen keskellä ihmisvilinää, ilman yhtäkään kohtaamista. Meille ihmisille on välillä vaikeaa kohdata toisiamme. Kohtaaminen tarkoittaa sitä, että avaamme silmämme ja hiukan sydäntämme ja annamme tilaa toiselle ihmiselle elämässäni – edes hetkeksi aikaa. Olen itse aika sosiaalinen ja puhelias ihminen, joka tarvitsee ihmisiä ympärilleen. Siksi muuttaminen Vantaalta Heinolaan papin viran perässä kolmisen vuotta sitten ei tuntunut ollenkaan hassummalta ajatukselta. Ihmiset moikkailevat kadulla, yksin ei tarvitse oikeastaan mennä minnekään ja saan työkseni kuunnella ihmisten tarinoita ja kertoa: ”Sinä olet äärimmäisen tärkeä. Sinun ei tarvitse jäädä yksin. Sinä olet kaunis!”

Jokainen meistä on nähnyt elämässä pimeitä päiviä ja kokenut kärsimystä. Tärkeää elämässä jaksamisessa on se, ettei riipu pimeydessä vaan näkee elämän kauneuden sen pimeydenkin keskellä. Rakastamalla voi oikeasti parantaa maailmaa. Rakastamalla voi hetkeksi luoda valoa yhden ihmisen elämään. Minua voidaan pitää naiivina, mutta minä uskon, että maailmaa parannetaan enemmän hyvillä asioilla kuin huonoilla. Minä saan olla valonkantaja. (Joku nuori sanoisi tähän: peace!)

Oikeastaan yksi kohtaaminen tulee mieleen ensimmäisestä syksystä pappina.

Pehmeä, vanha nojatuoli kutsuu istumaan. Edessä on vastakeitettyä kahvia kermatilkalla ja vieressä istuu miehensä menettänyt leskirouva. Katse käy vuorotellen kyyneleiden kirkastamissa kasvoissa ja vuoroin lesken sylissä olleessa valokuva-albumissa. Lukemattomia muistoja- hymyileviä kasvoja- mustavalkokuvia, jotka sivujen jälkeen alkavat saada väriä. Pidän tämän rouvan kädestä kiinni ja yritän päästä kiinni tuon valokuvissa hymyilevän miehen elämänhistoriaan. ”Hyvin rakastettu ja rakastava ihminen.” Leski sanoi: ”Minä haluan olla hyvä niille ihmisille, jotka ovat lähelläni nyt. Ei minulla ole muuta- tämä koti, mutta paljon rakkautta. Minä sentään osaan vielä rakastaa.”

Riitän.

Meillä on rovastikunnan kerho-ohjaajapäivät ensi vuonna täällä Heinolassa. Aiheeksi olemme miettineet sanaa: Riitän.

Joskus sitä miettii, kuka minä oikein olen? Joo, olen pappi. Joo, olen harrastanut teatteria. Olen iloinen, sosiaalinen ja positiivinen. Mutta kuka minä olen?

Miksi minun on helppo luottaa juuri tietynlaisiin ihmisiin?
Miksi pidän juuri tällaisista elokuvista?
Miksi ystävinäni on juuri nämä tyypit kaikista maailman ihmisistä?
Miksi olen juuri tällä tiellä, tässä virassa?
Mitä nämä kaikki reaktiot elämän eri tilanteissa kertovat juuri minusta?
Ja miten minusta tuli juuri tällainen?
Elämässäni on ollut lukemattomia avonaisia ovia, miksi olen valinnut nämä ovet?

Koen tällaisen itsetutkiskelun positiivisena. On minusta virkistävää välillä pysähtyä ja kohdata itsensä juuri sellaisena kun tällä hetkellä on. Ja oikeastaan mitä enemmän itseäni pohdin, sitä enemmän ajattelen, että aika vähän minä olen ovia avannut elämän tielläni. Ne ovat avautuneet vain edessäni. Joku muu on ne minun puolestani valinnut ja avannut ne minulle jo valmiiksi. Minä saan vain luottaa siihen, että riitän.

Me ihmiset olemme monisyisiä tyyppejä. Meissä on kerrostumia, erilaisia kerroksia. Oma sisäinen maailma saattaa joskus tuntua kuin roskatunkiolta tai pieneltä kaaokselta. Ilot, surut, taakat ja levähdyksen hetket iloisen kaoottisessa sekamelskassa. Mitä enemmän tunnen itseäni, omia heikkouksiani, unelmiani, hyviä puoliani ja pettymyksiäni, sitä enemmän löydän tilaa elämässäni myös muille. Jos elämäni vain pyörii oman elämäni kaoottisuuden keskellä, niin huomaanko kaikki ne ihmiset ympärilläni? Tämän minulle opetti siirtyminen opintojen parista papin virkaan. Opiskellessa mielenkiinto on ennen kaikkea siinä, mitä MINÄ haluan oppia, mistä minä olen kiinnostunut, mitä minä haluan elämältäni. Mutta nyt työssäni suuntani on muut ihmiset. En mieti ennen kaikkea, mitä minä haluan, vaan mietin työkseni, kuinka voin lohduttaa, tukea, ravita, tuottaa iloa ja riemua muille ihmisille? Suunta ei ole minä itse, vaan minä osana yhteisöä, minä osana tätä kaikkea. Minä osana rakkautta.

Onneksi minun ei tarvitse elää yksin. Onneksi on aina Yksi minua suurempi. Yksi minua vahvempi. Yksi minua armollisempi. Yksi minua rakastavampi. Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan – siihen luotan yhä tänäänkin.

Ranskanleipiä

Kaupassa käydessäni pysähdyn aina leipähyllylle. Etsin katseellani ranskanleipiä ja ne nähdessäni alan hymyilemään. En edes hirveästi pidä ranskanleivästä, mutta jo olemassaolollaan ne muistuttavat minua kaupassakin Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä. Kaikki alkoi pari vuotta sitten.

Pitkän opiskelupäivän jälkeen kiirehdin ruokakauppaan. Lappasin tavaroita ostoskoriin ja menin kiireen vilkkaa kassoille päin. Päädyin kassajonoon, joka oli lyhyt, mutta se meni oudon hitaasti. Katsoin eteeni ja näin kassojen luona, edessäni pienen ja hyvin vanhan mummon. Mummo laittoi värisevin käsin, hitaasti ranskanleipiä hihnalle. Katsoin tarkemmin ja näin, että suurensuuri ostoskärry oli täpösen täynnä ranskanleipiä. Mummo laittoi leivät yksitellen ja varovasti kassahihnalle, eikä puhunut mitään. Myyjä oli hämmentyneen oloinen nuori kesätyöntekijä ja muut kassajonossa olijat alkoivat olla ärsyyntyneen oloisia. Mikä siinä nyt kestää? On tässä muillakin kiire! Myönnän, että itsekin laskin, että taidan myöhästyä kotiin menevästä bussista, kun tässä kestää nyt näin pitkään.

Lopulta mummo sai laitettua kaikki leivät hihnalle ja maksoi ostoksensa. Kassalle hän sanoi: Kiitos kun jaksoit odottaa. Haluan vain, että läheisen puiston linnutkin saavat jokapäiväisen leipänsä. Niin olen saanut minäkin Jumalalta.

Kassajono hiljeni. Mummo pakkasi leivät neljään suureen ostoskassiin ja lähti kulkemaan pois kyyryselkäisenä reikäisissä ja likaisissa vaatteissa. Minäkin kiireen ja väsymyksen keskellä hiljenin. Paljoa kokenut mummo jaksoi pitää huolta vielä läheisen puiston linnuista. Samoin jaksaa Jumala pitää huolta meistä syntisistä ja kaikin puolin rikkonaisista ihmisistä. Jeesus tuli maailmaan vaatimattomassa asussa, syntyi pieneen talliin, hankki tavallisen ammatin, ratsasti aasilla kaupunkiin ja keräsi opetuslapsikseen kalastajia ja auttoi niitä kaikkein vähäisempiä ja köyhimpiä ja sai nöyryyttävän kuoleman. Jeesus tuli antamaan meille leipää, joka antaa meille toivon, lohdutuksen, rakkauden, anteeksiannon ja iankaikkisen elämän. Siellä missä eletään kaukana läheisistä, kuoleman vaarassa, väkivallan keskellä – siellä toivon ja lohdutuksen sanalla on tärkeä merkitys.

 

Ihmisen puolikas

Radiossa paljon soitetussa Ellinooran laulussa sanotaan: Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonankuningas.

Nuorisotyön pappina kohtaan paljon nuoria, joiden elämässä on ollut paljon rikkinäisyyttä, surua ja kipua. Yksi nuori sanoi, että tuntee elämässään olevansa kuin norsu lasikaupassa. Aina kun saa uuden kivan asian, se aina menee rikki. Silloin voi tuntea olevansa kuin ihmisen puolikas. Nykymaailmassa mediassa kerrotaan paljon sankaritarinoita, joissa ihminen on noussut hienolla tavalla elämän kivuista iloon ja riemuun. Mutta entä jos oma elämä tuntuu siltä, ettei sieltä kivusta ja surusta ole pelastustietä pois?

Me emme tiedä, miksi maailmassa on niin paljon pahuutta, kipua ja keskeneräisyyttä. Mutta uskon pappina ja kristittynä, että vaikka omin silmin tai muiden silmin näyttäisi olevan ihmisen puolikas, olemme kolmiyhteisen Jumalan silmissä (jos ei leijonankuninkaita niin ainakin) ihmeitä ja armahdettuja syntisiä. Hän sanoo meille: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.” Jumala tuli maailmaan meidän keskellemme, keskelle kipua ja surua.  Että me tuntisimme itsemme epätäydellisyydenkin keskellä kauniiksi ja armahdetuiksi. Kristittyjä kutsutaan vaeltajiksi tai kotiin palaajiksi. Vaikka elämämme tässä maailmassa on välillä kivuliasta, niin saamme uskoa, että kerran saamme kutsun Taivaan kotiin. Taivaan kodissa on kaikki hyvin, siellä ei ole kipua, tuskaa tai kyyneltä, siellä on vain rakkautta. Kuten Ilmestyskirjassa meille luvataan: ”Ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

 

Rakastatko sinä minua?

Kävimme rippikoululaisten kanssa hautausmaalla viime kesänä. Rippikoululaiset saivat tehtävän etsiä hautakivistä symboleita. Nuorten kiertäessä hautausmaata he löysivät hautakivistä muun muassa ristin, kukan ja kyyhkysen kuvat. Risti kuvaa Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, kukka ihmiselämän haurautta ja kyyhkynen Pyhä Henkeä ja iankaikkisen elämän toivoa. Joskus minulta on kysytty, että miksi on tärkeää, että rippikoulussa nuoret, joilla kaikki on vielä edessä, on tärkeää miettiä tällaisia asioita? Nuoret ihmiset, joilla on unelmia, haaveita, nuoruuden intoa, enemmän vuosia edessä kuin takana?

Jatka lukemista “Rakastatko sinä minua?”