Joulun kivet huutavat

Joulujuhlatunnelmaa Nastolan Kirkonkylän koululta

Kun Talvisota -elokuvassa suomalaiset sotilaat jouluevankeliumin jälkeen laulavat Enkeli taivaan, he avaavat korsun oven, notta ”saa ry**äkin kuulla kuinka pohjaalaaset veisaa jouluvirttä”. Romantisoidussa kohtauksessa kranaatit räjähtelevät vieressä, kun Timo Torikka, Martti Suosalo ja Heikki Paavilainen hoilaavat Jumalalle kunniaa kurkku suorana pellon yli viholliseen päin – viholliseen jonka joukoilta joulun vietto, evankeliumi ja virsi olivat kiellettyjä. Samalla he julistivat Neuvostoliiton suuntaan, että meiltähän ette tätä traditiota vie, ette vaikka mitä tapahtuisi.

Olin lauantaina lasteni koulun joulujuhlassa, joka järjestettiin kolmessa osassa, koska koulun juhlasaliin eivät oppilaat, henkilökunta ja oppilaiden läheiset mahdu edes kahdessa erässä. Koulusta 500 metrin päässä olisi tietysti 700 istumapaikalla varustettu Lahden kaunein rakennus, vuonna 1804 käyttöön vihitty Nastolan kirkko, jonne koko orkesteri olisi mahtunut kaikki yhes koos. Kirkossa hipat oli alkujaan tarkoitus hilluakin, mutta kekkerit siirrettiin koululle, koska valtakunnan ylimpien lainoppineiden mukaan jonkun elämä olisi voinut lopullisesti turmeltua, jos olisi astuttu yli kynnyksen, jonka takana on esillä kirkkotaidetta ja jonka sisäilmassa voi olla vielä pieniä pitoisuuksia edellisenä sunnuntaina jumalanpalvelukseen osallistuneiden uskovaisten uloshengitysilmasta.

Kirkonkylän koulun joulujuhla oli kerrassaan erinomainen. Rehtori piti kauniit avaussanat, joiden jälkeen päästiin nauttimaan lasten jouluisista musiikkiesityksistä ja näytelmistä, joissa sekä Jeesus että Joulupukki mainittiin, vaikka yleisössä saattoi olla joitakin, jotka eivät jompaankumpaan uskoneet.  Laadukkaiden performanssien jälkeen oppilaat kertoivat omin sanoin jouluevankeliumin, jonka aikana valkokankaalle heijastettiin oppilaiden piirroksia kertomuksen tapahtumista. Maria ja Joosef matkalla Beetlehemiin, paimenet enkeleiden kanssa kedolla, Jeesus kapaloituna seimeen ja niin edelleen. Ambulanssia ei tarvittu, ei edes defibrillaattoria, vaikka joulun sanoma oli joulujuhlassa läsnä – asia joka sinänsä jo lauseenakin kuulostaa loogiselta.

Minä viettäisin joulujuhlaa mieluiten kirkossa, mutta Jumalalle tuskin on suurtakaan väliä sillä, ilakoidaanko joulun kunniaksi Sagrada Familiassa, kyläkoululla vai Rantasen Tapsan vanhassa navetassa. Iso J on siellä, missä ihmisetkin, olivat he sitten koulun pienessä ja matalassa juhlasalissa, jossa lentopallo osuu jokaisella passilla kattoon, tahi sitten koristellussa upeassa kirkossa, jossa kattopaanut hipovat pilviä ja sateisen taivaan sumuista kantta. Jumalan läsnäoloa luomiensa keskuudessa ei edes oikeusasiamies voi estää.

Joulujuhlan päätteeksi lurautettiin yhteislauluna Enkeli taivaan, jonka oppilaat kertoivat kuuluneen suomalaiseen jouluperinteeseen 1600-luvulta alkaen.  Värssyä on siis jodlattu näillä lääneillä jo kauan ennen kuin suomalaiset olivat keksineet olevansa suomalaisia tai Maamme -laulua sävelletty. Viimeinen säkeistö ”Nyt Jumalalle kunniaa” laulettiin vakiintuneen käytännön mukaan seisten, juuri niin kuin tehtiin Talvisota -elokuvassa kranaattien rouhiman lumisen pellon laidassa. Suvivirren tai Enkeli taivaan raikatessa oppilaat liittyvätkin osaksi pitkää ketjua, osaksi Suomen historiaa ja kulttuuriperintöä, ja kaikki menneet sukupolvet laulavat siinä heidän mukanaan.

Joulu on kristillinen juhla, Jeesuksen syntymäjuhla, ja siitä puhumisen kieltäminen Suomessa olisi yhtä älytöntä kuin paastoamisen kieltäminen Iranissa ramadanin aikaan. Oli upeaa huomata, että vaikka Kirkonkylän koulu joutui siirtämään tilaisuutensa kirkosta koululle, oli juhlaan kuitenkin otettu mukaan ne kristillisen joulun elementit, jotka siihen kiinteästi kuuluvat ja jotka on luvallista yhteiseen joulujuhlaan liittää. Luulen, että Jumala saattoi nauraa partaansa tai ainakin myhäillä tyytyväisenä, kun Kirkonkylältä kantautui jouluevankeliumi ja jouluvirsi kolmannen kerran samana päivänä. Jos juhla olisi järjestetty kirkossa, ne olisi luettu vain kertaalleen.

Joulun sanomaa ei vakan alle saa. Jostakin mieleeni nousikin Jeesuksen sanat siitä, että jos hänen seuraajansa vaiennettaisiin, kivet huutaisivat. Tässä tapauksessa laulaisivat. Voi olla, etten ole kovin paljon harmaagraniittilohkaretta parempi jodlaaja, mutta lauantaina päästelin kurkustani jouluvirren nuotteja täysin palkein. En tavoitellut laulukilpailun perintöprinssin titteliä. Halusin vain seistä horjumatta siinä poterossani repaleinen lumipuku päälläni ja huutaa kranaattien moukaroiman pellon toiselle laidalle, että minultahan ette tätä traditiota vie, ette vaikka mitä tapahtuisi.