Kirkkosalin snagarijono kaikilla mausteilla

Luomaniemen Wanha. Kuva: Lasse Simpanen

Kirkkomäen valtuusto päätti keväällä, että seurakuntayhtymän kiinteistökuluissa on säästettävä 30 prosenttia vuoteen 2026 mennessä. Se tarkoittaa, että yhden sun toisen töllin päivät seurakunnan palveluksessa alkavat olla päätöksessään. Kukoistuksensa vuosina kirkolla on ollut varaa kyhätä jos jonkin sortin kotaa ja iglua, joissa palvella seurakuntaa, mutta jäsenmäärän laskiessa ei riihikuivaa enää riitä niiden ylläpitämiseen. Säästöjen tarpeesta on kaikkien helppo olla yhtä mieltä, mutta siinä vaiheessa kun ryhdytään päättämään, mistä mökeistä luovutaan, voi tunnelma valtuustosalissa olla hilpeä kuin hiippakuntadekaanien Haagin matkalla.

Kiinteistösuunnitelmassa on erinäköisin mittarein ynnätty rakennusten käyttöasteita ja neliömääriä suhteessa seurakuntien jäsenmäärään. Nämä luvut luovat hyvää tilastopohjaa, mutta eivät saa ratkaista mökkeröisten kohtaloa. Viime vuosien käyttöastetta oleellisempaa on kunkin tilan tulevaisuuden käyttöpotentiaali. On luovuttava niistä tiloista, joista toiminta on helppo siirtää muualle ja keskitettävä toimintaa niihin, joissa tulevat humpat ja jenkat on parasta tanssia. Neliömäärät ja nuppiluvutkin ovat vain viitteellisiä arvoja, koska joka tapauksessa jatkossa pitää pystyä yhä enemmän järjestämään useiden seurakuntien ja seurakuntayhtymän toimintaa samoissa tiloissa.

On ehdotettu, että yhtymän pitäisi luopua yhdestä isosta leirikeskuksesta, koska iso pulju sulkemalla on säästettävissä kerralla paljon talentteja. Leirikeskuksen lakkauttaminen on yksi vaihtoehto, mutta minä en olisi marssittamassa ensimmäisenä lankulle niitä kiinteistöjä, jotka ovat yhtymän toiminnan kannalta kaikkein tärkeimpiä. Jos kirkolliset töllit pitää laittaa arvojärjestykseen, minun listalla ykkösenä ovat kirkot ja kappelit, toisena leirikeskukset, kolmantena muut toimintatilat ja viimeisenä hallinnolliset tilat. Papyruksia pystyy pyörittämään missä vain, mutta jos yrittää järjestää neljänkymmenen vapaan kasvatuksen kauhukakaran lastenleirin Kirkkokatu vitosessa, siitä on sunnuntaina jäljellä vähemmän kuin laulu- ja soitinyhtye Mötley Crüen hotellihuoneesta.

Tällä hetkellä Suomenmaan seurakunnat luopuvat kilvan omista leirikeskuksistaan, koska kellään ei ole moisten ylläpitoon pätäkkää. Leirikeskusten tarve ei ole kuitenkaan häviämässä mihinkään ja kohta on sama kilpailu käynnissä vähien leirikeskusten varaamisesta omaan käyttöön. Voi olla, että 50 vuoden kuluttua se seurakunta, joka on pitänyt leirikeskuksensa pystyssä, napostelee naapuriseurakuntien tarjoamaa kirkollisveroäyriäistä tillikastikkeessa. Oli tämä sitten liioittelua tai ei, on aivan varmaa, että osa 30 prosentin säästöistä on saavutettavissa leirikeskusten käyttöastetta nostamalla ja ulkopuolelta saatavia myyntivoittoja kasvattamalla. Ruuhka-Suomen kynnyksellä majaansa pitävän seurakunnan ei ehkä kannatakaan hätäillä leirikekustensa teurastamisen kanssa. Joka tapauksessa, jos luovumme yhdestä leirikeskuksesta, meidän on käytettävä sesonkiaikaan muiden leirikeskuksia tai sitten rakennettava lisää tilaa niihin, joista emme aio luopua. Menoja ne ovat nekin menot.

Kirkkorakennuksen pitäisi olla seurakunnan toiminnan keskus ja siksi niiden yhteyteen pitää tavalla tai toisella järjestää toiminnan mahdollisuuksia. Joissain temppeleissä se on helpompaa kuin toisissa. Esimerkiksi Nastolan vanhaan puukirkkoon jos alkaa nikkaroimaan nakkikioskia, niin sen snagarin jonossa saa museoviraston sediltä ja tädeiltä salkusta tai sateenvarjosta päähänsä. Kaikkiin kirkkosaleihin pitää kuitenkin tuoda muutakin toimintaa kuin sunnuntaiaamun saarna. On aivan älytöntä pitää kulmakunnan komeinta pytinkiä tyhjänä yhtään ylimääräistä tuntia. Kirkkosaleihin saadaan varmasti toiminnan edellytyksiä, kun yhdessä mietitään. Se on kuitenkin muistettava, että sirkusta varten kirkkosaleja ei ole rakennettu.

Ihmiset kiintyvät rakennuksiin ja paikkoihin, joista heillä on muistoja. Siksi rakennuksista luopumisen tuska on suuri, vaikka perusteet olisivat hyvät. Joskus on yritettävä tehdä järkiperäisiä päätöksiä, mutta tunnetilojenkaan merkitystä ei pidä tyystin sivuuttaa. Jos jokin paikka on seurakuntalaisille erityisen tärkeä ja kiinteä osa seurakuntayhteyttä – jopa jollain tavalla pyhä – tulee se yhtenä tekijänä ottaa huomioon kiinteistösuunnitelman toteutuksessa. Muutoin ratkaisevan valtuustokokouksen jälkeisenä aamuna voi kirkkoherranviraston oven saranat olla turhan kovalla käytöllä.

Rakennusten tunnearvon vaikutuksista yksi hyvä esimerkki on Luomaniemen Wanha, siis leirikeskuksen pihassa oleva puinen vanha asuinrakennus, joka parikymmentä vuotta sitten päätettiin purkaa huonokuntoisena puurötiskönä. Rakennuksen puolustamiseksi syntyi niin aktiivinen kansanliike, että Hannu Karpokin kävi tekemässä aiheesta ohjelman legendaariseen Karpolla on asiaa –hittisarjaansa. Ei päätynyt Wanha uurnalehtoon. Siellä se vieläkin jököttää leirikeskuksen pihassa – talkoovoimin entisöitynä upeana käyttötilana, jossa järjestetään viikoittain tilaisuuksia häistä hautajaisiin ja ristiäisistä rippijuhliin. Joskus kannattaakin selvittää, onko kiinteistökuluissa säästettävissä perustamalla tietyn kiinteistön ympärille kunnossapidosta vastaava talkooporukka, jolle rakennuksen hoitaminen on sydämen asia. Se on samalla säästöä ja seurakuntayhteyden rakentamista.

Kiinteistösuunnitelman toteuttamista valmistelemaan on perustettu kiinteistötyöryhmä ja sen alainen leirikeskustyöryhmä, joissa molemmissa on kahdella aivopuoliskolla varustettuja luottamushenkilöitä ja viranhaltijoita. Nämä ihmiset valmistelevat jonkinlaiset esitykset siitä, mille oville laudat isketään. Minusta on tärkeää, että valtuustolle ei tuoda pelkästään yhtä ehdotusta joka pitää hyväksyä tai hylätä. Säästöt on varmasti saatavissa useilla eri tavoilla ja valtuustolle pitää tuoda hyvissä ajoin keskusteltavaksi eri vaihtoehtoja, joista valtuuston mielestä paras lopulta toteutetaan. Jos kiinteistötyöryhmä punoo suunnitelmiaan Ristinkirkon kellarissa ja kaivautuu vuoden päästä täräyttämään teesinsä valtuustosalin valkokankaalle, on vaarana, että kokouksesta tulee aamuyöhön kestävä vastaesitysfarssi, jossa jokaisen kasematin puolesta taistelee joku ryhmä, seurakunta tai yksilö. Sellaisella sekoilulla voidaan koko toimikunnan työ nollata yhdessä illassa.

Mitkä tilat sitten minun mielestäni pitäisi säilyttää ja mitkä pistää lihoiksi? Vielä ei ole sen analyysin aika. Kiinteistötyöryhmälle on annettava rauha selvittää ja suunnitella. Vasta kun faktat ovat pöydässä, on minulla ja muilla maan matosilla mahdollista muodostaa lopullinen ja perusteltu mielipide. Sellainen on varmasti ainakin minulta luvassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *