Taivaallinen tasa-arvoitus

Naisen euro on kuulemma 83 senttiä – onkohan naisen metrilakukin? Jos on, maahanmuuttajanaisen ja kehitysvammaisen metrilaku taas on vain rapiat 60 senttiä ja suomenruotsalaisen miehen peräti 117 senttiä. Epistä.

Suomi on tasa-arvon mallimaa, mutta ymmärrämmekö edes, mitä se sana pohjimmiltaan tarkoittaa? Kenties jotain muutakin kuin promillen tarkkuudella kalibroitua supervaakaa, jolla kaikki elämän materiaalinen sisältö jaetaan tasan seitsemän miljardin ihmisen kesken.

Pidän tasa-arvosta, jossa punaista ja sinistä arvostetaan yhtä paljon, mutta en pidä tasa-arvosta, jossa sekä punaisen että sinisen pitää muuttua violetiksi. Silloin arvokkaana ei pidetä sen enempää punaista kuin sinistäkään.

Tasa-arvossa on kyse erilaisuuden arvostamisesta, ei samanlaisuuteen pyrkimisestä. Sukupuolierojen, rotuerojen, ikäerojen ja uskontojen erojen piilottelu on vain surullinen osoitus ihmisten kyvyttömyydestä rakastaa ja arvostaa jotakin, mikä on erilaista. Jos Jumala olisi halunnut meidän olevan samanlaisia, me olisimme samanlaisia – tai jos se olisi ollut evoluution kannalta järkevää. Me voisimme olla identtisellä persoonallisuudella ja älykkyysosamäärällä varustettuja kaksineuvoisia oransseja ikinuoria, mutta emme ole. Meidät luotiin mieheksi ja naiseksi, blondiksi ja bruneteksi, vaiteliaaksi ja vekkuliksi, ihmiseksi ja insinööriksi.

Jos naisen pitää pyrkiä olemaan kuin mies, vanhan pitää pyrkiä olemaan kuin nuori tai vammaisen pitää pyrkiä olemaan kuin terve, emme ole ainoastaan hukanneet tasa-arvon punaista lankaa, vaan kierittäneet sen hyrynsalmelaisella porosilmukalla kaulamme ympärille. Jos ajattelemme, että ihmisen ylipäätänsä pitää olla jotain saadakseen arvostusta, synnytämme raja-arvoja, jotka on täytettävä ollakseen arvokas. Mittareita, joilla ihmisen arvoa mitataan.

Kumpi on aitoa tasa-arvoa: se, että puolet johtajista on miehiä ja puolet naisia, vai se, että johtajaa ja alaista pidetään yhtä arvokkaina.

Kumpi on aitoa tasa-arvoa: se, että kaikki ovat yhtä rikkaita, vai se, että köyhää ja rikasta pidetään yhtä arvokkaina.

Kumpi on aitoa tasa-arvoa: se, että väitetään, että kaikki ihmiset ovat yhtä älykkäitä vai se, että älykästä ja vähemmän älykästä pidetään yhtä arvokkaina.

Ei kai ihmisen arvoa voi tarkastaa cv:stä, tiliotteelta tai Mensan testin tuloksesta?

Yritämme tehdä maailmasta tasa-vertaista monin keinoin. Rikas saa enemmän sakkoja ylinopeudesta kuin köyhä ja maksaa enemmän veroja kuin köyhä. Eikö siis olisi oikeudenmukaista, että se, joka elää vanhaksi, saisi pidempiä vankeusrangaistuksia kuin se, joka kuolee nuorena? Vaan mistä tietäisimme päiviemme luvun? Voimmeko ikinä päästä täydelliseen tasavertaisuuteen?

Maailma ei ole tasapuolinen. Joku elää vanhemmaksi kuin toinen, joku on rikkaampi kuin toinen, joku on kauniimpi kuin toinen, joku on vahvempi kuin toinen, joku on älykkäämpi kuin toinen. Jollain on nuottikorva, jollain ei, jollain on luovuutta, jollain ei, jollain on loogisuutta, jollain ei, jollain on kyky vastustaa kiusauksia, jollain ei, joku on vahva uskossaan, joku ei. Joku syntyy Nastolaan, joku Kausalaan.

Sen lisäksi, että ihmisellä pitää olla kyky pyrkiä tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen, se tarvitsee myös kykyä kestää epätasapuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Maailmassa on tällä hetkellä noin 40 miljoonaa modernin tulkinnan mukaista orjaa. Orjuudessa ja isännyydessä tasa-arvon erot ovat suurimmillaan – näin ajattelemme. Uudessa testamentissa on yksi orjuuteen liittyvä erittäin mielenkiintoinen kirjoitus: Paavalin kirje Filemonille.

Filemon on Paavalin kautta kristinuskoon kääntynyt rikas mies, jolta on karannut Onesimos niminen orja. Tämä orja on paennut Paavalin luokse ja kääntynyt kristityksi. Voisi ajatella, että Paavali iloitsee karkuun päässeen orjan vapautumisesta, mutta sen sijaan hän käskee Onesimoksen palata takaisin isäntänsä luokse. Mukaan Onesimokselle Paavali antaa kirjoittamansa kirjeen, sen joka nyt on Raamatussa, jossa hän vetoaa Filemoniin ja pistää koko arvovaltansa peliin sen puolesta, että Filemonin pitää kohdella orjaansa Onesimusta kuin veljeään.

Jotkut tulkitsevat kirjeen orjamyönteiseksi, toiset orjavastaiseksi. Kirjeen opetus on kuitenkin aivan muu kuin kannanotto orjuuteen. Jumala ei mittaa arvoamme samoilla kriteereillä kuin me itse. Hänelle ei ole väliä sillä, olenko rikas vai köyhä, johtaja vai alainen, orja vai isäntä. Hänelle merkitsee se, kohtelenko lähimmäistäni kuin veljeäni riippumatta siitä, missä asemassa olemme toisiimme nähden. Isännällä ja orjalla, jotka kohtelevat toisiaan hyvin, on näet parempi olla kuin kahdella tasa-arvoisella, jotka kohtelevat toisiaan huonosti.

Jeesus opetti, että joka haluaa olla suurin, olkoon toisten palvelija. Taivaallista tasa-arvoa onkin se, että jokaisella on mahdollisuus joko rakastaa lähimmäistään tai olla rakastamatta, langeta kiusauksiinsa tai olla lankeamatta, katua syntejään tai olla katumatta, päättää seurata Jeesusta tai olla seuraamatta. Tavoitella pelastusta tai olla tavoittelematta.

Oli siis metrilakumme sitten 60, 83 tai 117 senttiä, jakakaamme se sen kanssa, jolla on lyhyempi – tai ei ollenkaan.

Olemme tehneet tasa-arvon mittareita rahasta, menestyksestä, osaamisesta ja asemasta. Yhteiskunnan tehtävä on taata, ettei lainsäädäntö rajoita kenenkään mahdollisuutta tavoitella näitä tasavertaisesti. Kristillisessä ajattelussa tasa-arvoon pitää olla kuitenkin myös toinen näkökulma: vähäisimmän arvostaminen. Se että kaikilla on, riippumatta älykkyydestä, varallisuudesta tai statuksesta, mahdollisuus kokea saavansa toinen toisiltaan arvostusta, hyväksyntää, rakkautta, apua, lohdutusta, rohkaisua, siunausta ja turvaa – ja yhtä lailla velvollisuus antaa niitä. Sellaisen tasa-arvon tavoittelua meidän pitäisi nähdä joka päivä. Vaan sitä ei saa laki ihmisessä aikaiseksi. Se vaatii sydäntä.

2 Replies to “Taivaallinen tasa-arvoitus”

  1. Hyvin kirjoitettu! Toivottavasti kukaan ei ymmärrä tekstiä niin, että esitetyt kehityskohteet vapauttaisivat pyrkimisestä myös kohti aineellista tasa-arvoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *