Kolavankankaan kristillinen rautaesirippu

Nastolan metropolissa on polkaistu käyntiin piispantarkastus. Se on muuten syytä muistaa kirjoittaa yhteen, sillä piispan tarkastuksen puolestaan suorittaa tuomiokapitulin työterveyslääkäri tai Tappara-Ilves –ottelun turvamies, jos hän epäilee, että Matti Repo yrittää salakuljettaa pesäpallomailaa Hakametsän hallin katsomoon hiippansa sisällä.

Piispantarkastuksen tavoitteena ei ole, että piispa könyää norsunluutapulista moittimaan, kuinka kirkkoherralla pitäisi olla viikset ja seurakuntaneuvoston varapuheenjohtajalla tukka päässä. Liioin ei ole tarkoitus, että seurakuntalaiset pääsevät vasikoimaan hiippakunnan isohattuisimmalle sedälle omien pappiensa kardinaalimunauksista, kuten prefaation joikhaamisesta väärässä sävellajissa. Sellaiset ajat ovat takanapäin. Piispantarkastus antaa ennen kaikkea seurakunnalle mahdollisuuden pysähtyä arvioimaan itseään piispan ja ulkopuolisten konsulttien tukemana. Painopiste ei ole menneessä, vaan tulevaisuuden haasteissa ja mahdollisuuksissa.

Piispa Matti Repo oli läsnä kirkkoväessä, kun lähes vuoden kestävä prosessi kumautettiin käyntiin Nastolan kirkossa jumalanpalveluksella ja sitä seuranneella keskustelutilaisuudella. Mikrofonin kiertäessä seurakuntalaiset pääsivät avaamaan sanaisen liitonarkkinsa siitä, mihin asioihin vuoden aikana pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Eräs seurakuntalaisten kitarisoja heiluttanut seikka oli Nastolan seurakunnan yhteisöllisyys, maalaisseurakuntaidentiteetti ja näiden vaaliminen nykyisessä tilanteessa – osana Lahden seurakuntayhtymää.

Viimeisten vuosien aikana on korvakäytäviini kiirinyt säännöllisesti nastolalaisten huolia siitä, kuinka Lahti on nielaissut Nastolan ja kuinka Nastolaa ei arvosteta yhtymässä. Minua on pyydetty lukemattomia kertoja puolustamaan Nastolaa yhteisissä toimielimissä ikään kuin yhteisen kirkkovaltuuston kokoukseen olisi mentävä haarniska päällä, peitsi tanassa ja Nastola-kilpi kohotettuna. Näin ei ole. Ristinkirkonmäeltä selviää kyllä yhtenä kappaleena takaisin Kymijärven tälle puolelle vaikka päällä olisi vain Nasevan hihaton pelipaita ja punavalkoiset bokserit.

Viimeisen kolmen vuoden aikana en ole yhteisissä toimielimissä huomannut minkäänlaista aliarvostusta Nastolan seurakuntaa kohtaan. Meitä on haluttu kohdella erittäin tasavertaisena seurakuntana – yhtenä muiden joukossa. Johtavat viranhaltijat ovat nähneet paljon vaivaa, jotta yhtymän uuden lonkeron ei tarvitsisi kiemurrella sen enempää kuin muidenkaan. Siitä he ovat tuskin saaneet tarpeeksi kiitosta.

En silti väitä, että kaikki asiat seurakuntaliitoksessa olisivat sujuneet kuin Åke Blomqvistin häävalssi tai edes Kanki-Kaikkosen cha cha chaa. Tietenkin näin isoon hallinnolliseen muutokseen osuu pienempiä ja suurempia Jerikon muureja matkalle. Seurakuntien välisen tasa-arvon puute ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa ongelma – pikemminkin päin vastoin. Jos jokin asia tekee yhtymässä elämisen vanhan liiton aikoja haasteellisemmaksi, se on juurikin Nastolan pitäminen samanlaisena seurakuntana kuin Lahden muut seurakunnat.

Nastolan seurakunta on monella tapaa erilainen kuin mikään muu yhtymän seurakunnista ja olisikin virhe yrittää väkisin piiskata Nastolan kamelia samasta neulansilmästä, josta vanhan Lahden karavaani on kymmenet vuodet marssinut. Kun Nastolan seurakunnasta tuli itsenäinen, oli Suomen hallitsijana Aleksanteri II ja kappeliseurakunta Nastolasta tuli jo Kustaa Vaasan aikaan 1500-luvulla. Nastolaan vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen aikana muotoutunut omanlaisensa identiteetti ja toimintakulttuuri ovat seurakunnan Simsonin tukka, jota jo yhdistymisneuvotteluissa luvattiin hilseeltä ja pälvikaljulta suojella.

Erilaisen toimintakulttuurin lisäksi Nastolan seurakunnan eron näkee karttaa katsomalla. Nastola on väkiluvultaan Lahden pienin seurakunta, mutta sen pinta-ala on yli kaksi kertaa suurempi kuin koko muun Lahden. Seurakunnan toimialueen kokoa havainnollistaa hyvin se, että kun Nastolan seurakunnan työntekijä lähtee käymään Kivijärven koululla, on hänen matka-aikansa yhteen suuntaan sama, kuin Lahden Kirkkokadulta Vääksyyn ja takaisin. Jos Lahdessa siis esimerkiksi päätettäisiin, että ympäristöystävällinen kirkko tekee koulukäynnit fillarilla, Nastolan seurakunta tarvitsisi kymppitonnin Jopon, Lance Armstrongin ja sata viikkoannosta EPO-hormonia pysyäkseen päätöksessä.

Jos jonkun nastolalaisen aivokäyrällä värisee sellainen sähköimpulssi, että Nastolan seurakuntaa ei arvosteta Lahden seurakuntayhtymässä tai että meitä jotenkin sorsittaisiin, sen sorsan voin kyllä ampua saman tien alas ja tarjota yhteisvastuulounaalla kermakastikkeessa. Jos Kolavankankaalla roikkuisi minkäänlainen kristillinen rautaesirippu, tuskinpa esimerkiksi yhteisen kirkkoneuvoston peejiin ja varapeejiin pallit olisivat molemmat heilahtaneet sen verhon itäiselle puolelle. Kyllä nastolalaisten ääni on päässyt päätöksenteossa kuuluviin siinä missä muidenkin ja joskus jopa enemmänkin.

On kuitenkin selvää, että Lahdessa Nastolan seurakuntaa ei vielä tunneta kovin syvällisesti, emmekä me nastolalaiset vielä tunne muita Lahden seurakuntia tai seurakuntayhtymää kuin Naston Antin sarkapöksyjen takataskuja. Siksi yhtymässä pitää herkällä vasara-alasinluu yhdistelmällä kuunnella nastolalaisten toiveita ja tahtotiloja, jotka perustuvat pitkään kokemukseen siitä, miten asiat kannattaa Nastolassa hoitaa. Se ei välttämättä ole aina samalla lailla kuin muualla Lahdessa. Yhtä lailla nastolalaisten kannattaa avoimin aivopoimuin tarkastella lahtelaisten ajatuksia siitä, miten seurakunnan kannattaa yhtymässä toimia ja millä tavalla yhtymän yhteiset työmuodot pystyvät seurakunnallista elämää parhaiten tukemaan. Kuten piispantarkastuksessa, myös tässä asiassa pitää kiikarit olla tarkennettuna eteen eikä taakse päin.

Piispantarkastustyöryhmän työskentelyssä todettiin, että tämän vuoden tarkastelun painopiste on Nastolan seurakunnan omassa toiminnassa vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ei siis kaikessa enemmän ja vähemmän lystikkäässä, jota Nastolalle on seurakuntaliitoksesta seurannut. Tärkeä osa Nastolan seurakunnan itsearviointia on kuitenkin myös se, miten hyvin osaamme toimia osana seurakuntayhtymää. Sitä puolta ei pidä täysin unhoittaa.

Piispa Repo kysyi sunnuntaina kirkkokaffeilla pidämmekö me nykyisin itseämme nastolalaisina vai lahtelaisina. Vastaukseksi yksimielisen oloiselta pöytäseurueelta muotoutui jotakuinkin, että olemme ehdottomasti nastolalaisia, mutta emme sen takia, että haluaisimme olla ”ei-lahtelaisia”. Luulen, että siinä on jotain, mitä meidän kaikkien on hyvä muistaa. Paras tapa kotouttaa nastolalaiset Lahden seurakuntayhtymään on antaa heidän pysyä nastolalaisina – Lahteen kuuluvina sellaisina. Nastolalaisena pysyminen ei näet tarkoita lahtelaisuuden vastustamista eikä varsinkaan sitä, etteivätkö nastolalaiset haluaisi olla samaa perhettä ja Kristuksen kirkkoa lahtelaisten veljien ja siskojen kanssa. Uskon, että lahtelaiset kokevat asian samoin.

 

Jos pidit tästä blogitekstistä, jaa se ihmeessä sosiaalisessa mediassa.