Sakramentaalista hiustenhoitoa

Lahden seurakuntien painopiste vuodelle 2019 AD on ”Kaste kannattaa”. Tavoitteena on kastettavien ihmisjälkeläisten määrän lisääntyminen useilla prosenteilla. Älkää kuitenkaan peljästykö tahi hämmästykö säikähtäin: tavoitteeseen ei ole tarkoitus päästä sen enempää kristillisiä rusettiluisteluita järjestämällä kuin kirkollista Tinderiä perustamallakaan. Valtiovalta saakoon yksinoikeuden kansan hidastuvan porsimistahdin voivotteluun. Kirkkoisien tupeeta harmaannuttaa enemmänkin alati aleneva lasten kastamisprosentti. Lahdessa toivotaan, että mahdollisimman moni vauva saa tänä vuonna sakramentaalisen hiushoidon, syntyi lapsia sitten kymmenen, sata tai montakytykstuhatta.

Hetkeä ennen kuin Jeesus sai nousuluvan Öljymäen lennonjohdolta, hän käski seuraajiensa mennä kaikkialle maailmaan ja kastaa ihmisiä. Jos kristillisessä hierarkiassa kohtuullisen korkeaa arvostusta nauttiva auktoriteetti – kuten Jumala – käskee kastamaan ihmisiä, on varsin perusteltua sisällyttää tällainen toiminta osaksi kirkon doktriinia. Jeesus olisi voinut viimeisinä vokaalisina äännähdyksinään Telluksen pinnalla käskeä myös jotain muuta tärkeää, kuten hankkia ympäristösertifikaatin, harrastaa liikuntaa 2-3 kertaa viikossa tai äänestämään europarlamenttivaaleissa. Vaan ei käskenyt. Jeesus käski kastaa.

Monet vanhemmat pulittavat itsensä kipeiksi lastensa harrastusten tähden – lämivät nämä sitten lätkää tai vinguttavat viulua. Jos raha ei muuten riitä, he leipovat unelmatorttuja sun muita paakelseja seuramyyjäisiin kaupattavaksi. Voisi siis luulla, että kun lapselle tarjotaan ilmaista jäsenyyttä organisaatioon, joka käyttää lapsiin miljoonia euroja vuodessa, tarjoaa monenlaista toimintaa ja yleisesti hyväksyttäviin arvoihin perustuvaa kasvatustyötä, vanhemmat hyppisivät tasajalkaa riemusta ja tanssisivat pylly vasten pyllyä –tanssia aamusta iltaan. Mutta inte ja nej. Yhä useampi pariskunta jättää kirkon lahjakortin käyttämättä, vaikka Pisa-testien perusteella täältä pohjantähden alta pitäisi löytyä likipitäen planeetan loogisin kansakunta.

Ihmiset lähtevät usein muoti-ilmiöiden matkaan. Lapsilla on ollut kaiken maailman pyöriviä Fidget spinnereitä, Coca cola jojoja ja superpalloja. Tämän hetken nuorten aikuisten superspinnerijojo on nimiäiset – siis nimenantamisjuhlat. On muotia jättää papilla höystetyt ristiäiset pitämättä ja juhlia mieluummin omalla porukalla sitä, että Pentistä on tullut Pentti tai Irmelistä Irmeli. Mutta mikä tässä nimispinnerijojossa on niin ihastuttavaa, että yhä useampi haluaa siinä lastansa roikottaa?

On ymmärrettävää, että lisääntyväiset, jotka eivät itse kuulu kirkkoon, jättävät lapsensa hiuskuontalon sliippaamatta siunatulla vedellä. Hämmästyttävää on kuitenkin se, kuinka monet kirkon jäsenet, jopa tunnustavat sellaiset, jättävät liittämättä lapsensa seurakuntaan. Kyselyiden mukaan yleisin syy vauvan kastamatta jättämiselle on halu antaa lapselle mahdollisuus itse myöhemmin päättää, haluaako tämä olla kirkon jäsen vai ei. Tällainen ajatuksen juoksu on hyvää tarkoittavaa ja voi ensi kuulemalta tuntua peräti järkevältä, mutta tosiasiassa perustelu on kristikunnan kehnojen perustelujen historiassa – joka ei ole vähäinen – eräs kehnoimmista.

Vanhempien päätös jättää lapsi kastamatta on aivan yhtä lailla vauvan puolesta tehty päätös kuin on kastaminenkin. Ilman omaa tahtoaan lapsi jää koko lapsuudekseen kasteen ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Päätös johtaa useimmiten myös siihen, että lapsi ei aikuisenakaan liity kirkkoon. Vanhempien kastepäätöksessä onkin kyse erityisesti siitä, tahtovatko he, että heidän lapsensa kasvaa kristittynä ja osana kristillistä yhteisöä vai eivätkö he halua. He tekevät sen päätöksen lapsensa puolesta suuntaan tai toiseen.

Vauvoilla ja pienillä lapsilla ei ole valinnanvapautta missään asiassa, ei edes Kokoomuksen SOTE:ssa. Vanhempien velvollisuus on tehdä lapsen puolesta kaikki tärkeät päätökset. Heidän tehtävä on myös ohjata ja kasvattaa poikastaan alusta asti siihen, mitä pitää oikeana ja hyvänä. Lapsi ei saa valita meneekö hän kouluun saati sitä, mitä hänelle siellä opetetaan. Hänet kasvatetaan, liki pitäen pakotetaan kannattamaan demokratiaa, sananvapautta ja tasa-arvoa, vaalimaan luontoa ja rakastamaan isänmaataan, harrastamaan liikuntaa ja niin edelleen. Teemme näin, koska koemme sen oikeaksi ja tärkeäksi. Emme ajattele, että annamme lapsellemme aikuisena mahdollisuuden päättää haluaako hän syödä terveellisesti vai ei, vaan tungemme ruokaympyrän hänen kurkustaan alas, koska tiedämme sen olevan hänelle parhaaksi. Tätä kaikkea lapsen puolesta valitsemista kutsutaan myös lapsen rakastamiseksi.

Kastepäätöksessä on kyse samasta. Kristityn äidin ja isän kannattaa liittää lapsensa kasteessa seurakuntaan, koska se on lapselle hyväksi. Oikeammin sanottuna se on parasta, mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa. Kristittyjen vanhempien velvollisuus on ohjata jälkikasvunsa seurakunnan ja Jumalan yhteyteen kasteen kautta. Jos lapsi siitä huolimatta aikuisena päättää lähteä omalle jotokselleen ja jättää sen yhteyden, on hänellä siihen täysi oikeus ja mahdollisuus. Vanhempien on hyväksyttävä lastensa päätös, samoin kuin lapsen on hyväksyttävä, että hänen päänsä on joskus dipattu kastemaljassa. Tieto siitä, että omaa päänahkaa on uitettu ensimmäisinä elinkuukausina kastevedessä tuskin aiheuttaa ihmisyksilölle suunnatonta kärsimystä, vaikka hänestä tulisi isona Kärpäsenmäen vapaa-ajattelijaloosin kunniapuheenjohtaja.

Jokainen mamma ja pappa saa tietysti päättää aivan itse juhlistetaanko oman lapsen syntymää kastejuhlalla, nimenantojuhlalla vaiko vaikkapa onnekkaan ovulaation vuosipäiväfestivaalilla. Siihen oikeuteen ei kirkko tai kukaan muukaan halua millään tavalla kajota. Seurakuntien pitää kuitenkin tarjota kasteen lahjaa annettavaksi jokaiselle lapselle, joka sen toiminta-alueella syntyy. Kirkolla on antaa syntymälahjaksi maailman paras tuote ja se pitää saada vanhemmat ymmärtämään, koska kaikkia isiä ja äitejä heidän vakaumuksestaan riippumatta yhdistää se, että he haluavat antaa lapsilleen parasta.

Kastamattomat lapset ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kastetut lapset, eivätkä ne aikuiset, jotka jättävät lapsensa kastamatta, ole sen huonompia vanhempia kuin muutkaan. Seurakunnan tehtävä on tukea näitä kaikkia perheitä. Osa siitä tuesta on kertominen aktiivisesti kirkon jäsenyyden hyödyistä ja kasteen merkityksestä. Siitä että kaste kannattaa. Ristiäiset ja nimiäiset nimittäin päättyvät siihen, kun viimeisten vieraiden perävalot katoavat mutkan taakse, mutta kasteen voima jatkuu vielä silloinkin, kun voileipäkakkuja imuroidaan sakokaivosta loka-auton hellään huomaan.

Kaste kannattaa läpi elämän – ja vielä sen jälkeenkin.

Vaalimatikkasoppaa lahtelaiseen tapaan

Terveisiä seurakuntavaalien paikkaneuvotteluista. Virressä sanotaan, että ”kaikille paikkoja on”, mutta värssypä ei kerrokaan yhteisestä kirkkoneuvostosta. Seurakunnan päätöksenteon ydinhautomoon valitaan 11 setää ja tätiä viidestä seurakunnasta ja kuudesta valitsijayhdistyksestä. Arvatkaa olisiko enemmän kääpiöitä jonossa kuin on Lumikin kammarissa tilaa? On hyvä että tunkua neuvostoon riittää. Luoteis-Saksalan vesiensuojeluyhdistyksen hallitukseen voidaan valita kaikki vuosikokouksessa paikalla olevat ja heidän leskensä, mutta isossa seurakuntayhtymässä pitää valinnanvaraa olla niin paljon, että arvokalojakin jää rannalle sätkimään.

Ohjesäännön (ja lain) mukaan kirkkoneuvostoon on valittava vähintään yksi edustaja jokaisesta Lahden viidestä seurakunnasta, mutta vakiintuneena käytäntönä on ollut, että Keski-Lahdesta tulee kolme sulkapäätä ja muista reservaateista kaksi. Tämä noudattaa myös kirkkovaltuuston paikkajakauman suhdetta ja olisikin parempi, jos ohjesäännössä lukisi suoraan montako paikkaa milläkin seurakunnalla neuvostossa on. Silloin paikkaneuvotteluissa olisi pelimerkit selvät eikä kukaan voisi saada sellaista mielenoikkuakaan, joka horjuttaisi neuvostossa vallitsevaa seurakuntien välistä hyvää tasapainoa ja harmoniaa. Minkään seurakunnan alueen asiantuntemus neuvostossa ei saa jäädä yhden ihmisolennon varaan.

Mielipiteitä siitä, miten paikat pitäisi jakaa, on yhtä monta kuin on erilaisia vaalituloksia ryhmillä. Radiomastojen alla on ollut tapana tarkastella koko yhtymän vaalitulosta ja laskea sen mukaisesti montako paikkaa mikäkin valitsijayhdistys neuvostoon saa. Näin tehtiin nytkin. Hyvät hemulit tälläkin lausekkeella muumilaaksoon saadaan, mutta minusta käytetty tapa ei silti ole oikea.

Jokaisessa seurakunnassa käydään omat erilliset vaalit. On erilliset valitsijayhdistykset, erilliset ehdokkaat ja erilliset äänestäjät. Kunnallisvaaleista poiketen joutjärveläinen ei voi äänestää salpausselkäläistä ja toisinpäin. Esimerkiksi Nastolan ja Launeen seurakuntavaalituloksella on yhtä paljon yhteistä kuin Nastolan ja Orimattilan vaalituloksella. Seurakuntalaiset äänestävät juuri siitä, keitä oman seurakuntansa ehdokkaita he haluavat yhteisiin toimielimiin ja paikat pitäisi siksi jakaa seurakunnittaisten vertailulukujen mukaan. Jos esimerkiksi Nastolaan perustettaisiin seuraavissa vaaleissa valitsijayhdistys ”Kalsarit vaihtoon 2022” ja se saisi ääniä enemmän kuin mikään muu ryhmä, niin kyllä sen kalsariryhmän kuuluisi saada Nastolan toinen paikka neuvostossa, vaikka muissa seurakunnissa ei saman nimistä ryhmää olisikaan. Muu olisi nastolalaisten äänestäjien tahdon ja kalsaripyykin tarpeen väheksyntää.

Mikään laki, asetus eikä edes Paavalin kirje kerro miten paikat pitäisi jakaa, mutta neljän vuoden päästä tapa pitää sopia jo ennen vaaleja. Oikeudenmukaisuus ei saa olla kiinni siitä, mikä on eduksi itselle ja omalle ryhmälle vaalituloksen lukemisen jälkeen. Vaalit ovat ryhmien ja yksilöiden välinen kilpailu, mutta se kilpailu käydään vaalipäivänä. Neuvottelujen tarkoitus on vain lyödä lukkoon vaalituloksen mukaiset valinnat.

Jotta paikkojen jakaminen ei olisi liian yksinkertaista, vaatii laki vielä kurkistamista kiltin alle ennen kuin neuvoston nimilistaa voidaan napauttaa nuijalla.  Kirkkolaki näet edellyttää, että molempia sukupuolia pitää kirkollisessa toimielimessä olla vähintään 40 prosenttia. Lahden yhteisessä kirkkoneuvostossa se tarkoittaa viittä Aatamia ja kuutta Eevaa tai toisinpäin.

Molempien sukupuolten läsnäolo kokouksissa parantaa toimielimen asiantuntijuutta, mutta itse ajattelen kuitenkin, että äänimäärän ja osaamisen pitäisi vaikuttaa valintaan enemmän kuin kromosomiparin. Vaan en minä tullut lakia kumoamaan. Välillä silti mietin, olisiko sukupolvikiintiöt  2010-luvulla sukupuolikiintiöitä tärkeämpiä. Suomen kirkkoneuvostojen jäsenten keskimääräinen aataminomenamäärä saadaan pysymään kyllä nykyisillä pykälillä vakiona, mutta keski-ikä jatkaa kasvuaan kuin Metusalemin parta.

Pitäisiköhän tämän vaalikauden aikana tehdä valtuustoaloite siitä, että yhtymään perustetaan kaksi uutta toimikuntaa: kosmetiikkatuotteiden testaamisen toimikunta sekä moottori- ja vannesahojen korjaamistoimikunta. Ylläpitämättä nyt mitään sukupuolistereotypioita haluan nimittäin olla mukana niissä neuvotteluissa, joissa näiden toimielinten sukupuolijakaumaa sorvataan kohdalleen.

Seurakuntayhtymän luottamushenkilöissä on mainioita tyyppejä kaikissa ryhmissä, joten ei ihme, että neuvottelut ovat sujuneet asiallisesti. Tietenkään emme ole olleet kaikesta samaa mieltä ja osalle lopputulos on ollut vaikea niellä. Nähtäväksi jää kelpaako neuvottelutulos kaikille ryhmille, vai jaetaanko neuvostopaikat valtuustossa suhteellisella vaalilla. Jos niin käy, on edessä pitkälle iltaan kestävä sirkus ja arpajaiset, jossa lopputulos ei välttämättä anna oikeutta seurakuntavaalitulokselle.

Uusi testamentti tuntee kolme tapaa valita luottamushenkilöitä tehtäviinsä: diktaattorimainen määrääminen, kuten Jeesus teki opetuslapsia nimetessään, jonkinlainen äänestys, kuten tehtiin Apostolien teoissa seitsemää avustajaa valittaessa ja arvonta, jota sovellettiin valittaessa Mattiasta Juudaksen tilalle. Kaikki tavat näyttävät kelpaavan Korkeimmalle. Vaikka kirkkoneuvosto valittaisiin onnenpyörää pelaamalla tai hevospoolo-ottelussa, niin oleellista on se, että siinä konklaavissa jokaisen tavoitteena on saumaton yhteistyö ja vain ja ainoastaan seurakunnan paras. Uskon että näin tulee olemaan.