Taivaallinen tasa-arvoitus

Naisen euro on kuulemma 83 senttiä – onkohan naisen metrilakukin? Jos on, maahanmuuttajanaisen ja kehitysvammaisen metrilaku taas on vain rapiat 60 senttiä ja suomenruotsalaisen miehen peräti 117 senttiä. Epistä.

Suomi on tasa-arvon mallimaa, mutta ymmärrämmekö edes, mitä se sana pohjimmiltaan tarkoittaa? Kenties jotain muutakin kuin promillen tarkkuudella kalibroitua supervaakaa, jolla kaikki elämän materiaalinen sisältö jaetaan tasan seitsemän miljardin ihmisen kesken.

Pidän tasa-arvosta, jossa punaista ja sinistä arvostetaan yhtä paljon, mutta en pidä tasa-arvosta, jossa sekä punaisen että sinisen pitää muuttua violetiksi. Silloin arvokkaana ei pidetä sen enempää punaista kuin sinistäkään.

Tasa-arvossa on kyse erilaisuuden arvostamisesta, ei samanlaisuuteen pyrkimisestä. Sukupuolierojen, rotuerojen, ikäerojen ja uskontojen erojen piilottelu on vain surullinen osoitus ihmisten kyvyttömyydestä rakastaa ja arvostaa jotakin, mikä on erilaista. Jos Jumala olisi halunnut meidän olevan samanlaisia, me olisimme samanlaisia – tai jos se olisi ollut evoluution kannalta järkevää. Me voisimme olla identtisellä persoonallisuudella ja älykkyysosamäärällä varustettuja kaksineuvoisia oransseja ikinuoria, mutta emme ole. Meidät luotiin mieheksi ja naiseksi, blondiksi ja bruneteksi, vaiteliaaksi ja vekkuliksi, ihmiseksi ja insinööriksi.

Jos naisen pitää pyrkiä olemaan kuin mies, vanhan pitää pyrkiä olemaan kuin nuori tai vammaisen pitää pyrkiä olemaan kuin terve, emme ole ainoastaan hukanneet tasa-arvon punaista lankaa, vaan kierittäneet sen hyrynsalmelaisella porosilmukalla kaulamme ympärille. Jos ajattelemme, että ihmisen ylipäätänsä pitää olla jotain saadakseen arvostusta, synnytämme raja-arvoja, jotka on täytettävä ollakseen arvokas. Mittareita, joilla ihmisen arvoa mitataan.

Kumpi on aitoa tasa-arvoa: se, että puolet johtajista on miehiä ja puolet naisia, vai se, että johtajaa ja alaista pidetään yhtä arvokkaina.

Kumpi on aitoa tasa-arvoa: se, että kaikki ovat yhtä rikkaita, vai se, että köyhää ja rikasta pidetään yhtä arvokkaina.

Kumpi on aitoa tasa-arvoa: se, että väitetään, että kaikki ihmiset ovat yhtä älykkäitä vai se, että älykästä ja vähemmän älykästä pidetään yhtä arvokkaina.

Ei kai ihmisen arvoa voi tarkastaa cv:stä, tiliotteelta tai Mensan testin tuloksesta?

Yritämme tehdä maailmasta tasa-vertaista monin keinoin. Rikas saa enemmän sakkoja ylinopeudesta kuin köyhä ja maksaa enemmän veroja kuin köyhä. Eikö siis olisi oikeudenmukaista, että se, joka elää vanhaksi, saisi pidempiä vankeusrangaistuksia kuin se, joka kuolee nuorena? Vaan mistä tietäisimme päiviemme luvun? Voimmeko ikinä päästä täydelliseen tasavertaisuuteen?

Maailma ei ole tasapuolinen. Joku elää vanhemmaksi kuin toinen, joku on rikkaampi kuin toinen, joku on kauniimpi kuin toinen, joku on vahvempi kuin toinen, joku on älykkäämpi kuin toinen. Jollain on nuottikorva, jollain ei, jollain on luovuutta, jollain ei, jollain on loogisuutta, jollain ei, jollain on kyky vastustaa kiusauksia, jollain ei, joku on vahva uskossaan, joku ei. Joku syntyy Nastolaan, joku Kausalaan.

Sen lisäksi, että ihmisellä pitää olla kyky pyrkiä tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen, se tarvitsee myös kykyä kestää epätasapuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Maailmassa on tällä hetkellä noin 40 miljoonaa modernin tulkinnan mukaista orjaa. Orjuudessa ja isännyydessä tasa-arvon erot ovat suurimmillaan – näin ajattelemme. Uudessa testamentissa on yksi orjuuteen liittyvä erittäin mielenkiintoinen kirjoitus: Paavalin kirje Filemonille.

Filemon on Paavalin kautta kristinuskoon kääntynyt rikas mies, jolta on karannut Onesimos niminen orja. Tämä orja on paennut Paavalin luokse ja kääntynyt kristityksi. Voisi ajatella, että Paavali iloitsee karkuun päässeen orjan vapautumisesta, mutta sen sijaan hän käskee Onesimoksen palata takaisin isäntänsä luokse. Mukaan Onesimokselle Paavali antaa kirjoittamansa kirjeen, sen joka nyt on Raamatussa, jossa hän vetoaa Filemoniin ja pistää koko arvovaltansa peliin sen puolesta, että Filemonin pitää kohdella orjaansa Onesimusta kuin veljeään.

Jotkut tulkitsevat kirjeen orjamyönteiseksi, toiset orjavastaiseksi. Kirjeen opetus on kuitenkin aivan muu kuin kannanotto orjuuteen. Jumala ei mittaa arvoamme samoilla kriteereillä kuin me itse. Hänelle ei ole väliä sillä, olenko rikas vai köyhä, johtaja vai alainen, orja vai isäntä. Hänelle merkitsee se, kohtelenko lähimmäistäni kuin veljeäni riippumatta siitä, missä asemassa olemme toisiimme nähden. Isännällä ja orjalla, jotka kohtelevat toisiaan hyvin, on näet parempi olla kuin kahdella tasa-arvoisella, jotka kohtelevat toisiaan huonosti.

Jeesus opetti, että joka haluaa olla suurin, olkoon toisten palvelija. Taivaallista tasa-arvoa onkin se, että jokaisella on mahdollisuus joko rakastaa lähimmäistään tai olla rakastamatta, langeta kiusauksiinsa tai olla lankeamatta, katua syntejään tai olla katumatta, päättää seurata Jeesusta tai olla seuraamatta. Tavoitella pelastusta tai olla tavoittelematta.

Oli siis metrilakumme sitten 60, 83 tai 117 senttiä, jakakaamme se sen kanssa, jolla on lyhyempi – tai ei ollenkaan.

Olemme tehneet tasa-arvon mittareita rahasta, menestyksestä, osaamisesta ja asemasta. Yhteiskunnan tehtävä on taata, ettei lainsäädäntö rajoita kenenkään mahdollisuutta tavoitella näitä tasavertaisesti. Kristillisessä ajattelussa tasa-arvoon pitää olla kuitenkin myös toinen näkökulma: vähäisimmän arvostaminen. Se että kaikilla on, riippumatta älykkyydestä, varallisuudesta tai statuksesta, mahdollisuus kokea saavansa toinen toisiltaan arvostusta, hyväksyntää, rakkautta, apua, lohdutusta, rohkaisua, siunausta ja turvaa – ja yhtä lailla velvollisuus antaa niitä. Sellaisen tasa-arvon tavoittelua meidän pitäisi nähdä joka päivä. Vaan sitä ei saa laki ihmisessä aikaiseksi. Se vaatii sydäntä.

Kansallismielipuolinen rakkaudentunnustus

Europamppu Jean-Claude Juncker totesi ennen meppivaaleja, että tyhmät nationalistit rakastavat maataan ja ovat uhka Euroopalle. Luxemburgilainen höpäjää oletettavasti äärioikeistosta, mutta irrallisena kommentti kuulostaa siltä kuin oman maan armastaminen olisi kauhistuttavakin synti. Minusta kuitenkin ajatus siitä, että oman isänmaan rakastaminen olisi uhka toisille valtioille on yhtä älytön aivoleija, kuin että oman perheen rakastaminen olisi uhka toisille perheille.

Joskus kuulee julistettavan, että kansallismielisyys ei sovi yhteen kristinopin kanssa. Uskonnollisuus ja isänmaallisuus ovat kuitenkin kulkeneet käsi kädessä – tai peräti käsi toistensa lanteilla – läpi koko itsenäisyytemme ajan. Jumala ja isänmaa ovat usein sopineet samaan pakettiin, koska ne ovat vaatineet lapseltaan samaa asiaa: uskollisuutta ja sitä, että rakastaa heitä enemmän kuin itseään.

Terve isänmaanrakkaus ei tarkoita sitä, että oman kansan etu asetetaan muiden kansojen edun edelle, vaan sitä, että oman kansan etu asetetaan oman henkilökohtaisen edun edelle. Isänmaanrakkaus saa ihmisolennot uhrautumaan yhteisen hyvän ja läheistensä puolesta vaikka itselle koittaisi itku ja hampaiden kiristys. Jos siinä ei täyty Jumalan sanan kirjain, niin missä sitten?

Isänmaanrakkaus on toki voima, joka on historian saatossa usein valjastettu palvelemaan jonkin styrankin vallanhimoa ja katalia suunnitelmia. Niin on kuitenkin valjastettu rakkaus Jumalaakin kohtaan eikä sekään ole Jumalan vika. Rakkaus ylipäätänsä voi saada ihmiset käyttäytymään tyhmästi kuin vasenjalkaisen vasemman pakin vasemman jalan lapanen, mutta ilman rakkautta ihmiskunnan tekojen summa olisi kuitenkin paljon enemmän miinuksella. Myös ilman isänmaanrakkautta.

Vaikka suomalainen ihmisuros ei tunteitaan julkisesti paljastele, minä nyt tunnustan tämän seurakunnan läsnä ollessa, että rakastan isänmaatani veri mykket. Rakastan sitä enemmän kuin muita maita ja minusta Suomi-Finland on maailman paras maa. Kumpikaan aivosoluistani ei pysty käsittämään, mitä pahaa tässä tunnustuksessani voisi olla. Rakastanhan myös omaa vaimoani enemmän kuin muiden miesten vaimoja ja vaimoni on minusta maailman paras vaimo. Eihän sekään aiheuta minkäänlaista parran pärinää.

Rakastan Suomea ja toivon, että venäläinen, nicaragualainen, marshallinsaarelainen ja papuauusiguinealainen ajattelevat samalla lailla omasta maastaan. Ihminen joka rakastaa omaa maataan osaa yleensä kunnioittaa muun maalaisten kansallistunnetta paremmin kuin ne, jotka eivät tunne isänmaanrakkautta. Aivan kuten ne, jotka uskovat, osaavat usein arvostaa myös muiden toisenlaista uskoa ja uskontoa. On marginaalipöhköjen aiheuttama harha, että asia olisi toisinpäin.

Isänmaanrakkaus voi olla epätervettäkin. Se on epätervettä silloin, jos pitää muita valtioita tai niiden kansalaisia omaa valtiotaan vähempiarvoisina. Jos kiintymys omaan isänmaahan saa tekemään pahaa tai ajattelemaan pahaa muista kansoista, on kyse kateudesta, katkeruudesta tai vihasta – ei isänmaanrakkaudesta. Isänmaanrakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Isänmaita on monenlaisia. Jotkut isänmaat ovat vaatineet kansalaisiaan luopumaan uskonnostaan tai tekemään asioita, joita ihmisen ei ole oikein tehdä. Isänmaalla on kyllä oikeus vaatia uhrauksia kansalaisiltaan, mutta ylin auktoriteettimme se ei kuitenkaan ole. Isänmaahan päteekin sama totuus kuin muihinkin asioihin: siitä tulee epäjumala silloin, jos se menee arvoasteikossa Jumalan ja hänen tahtonsa edelle.

Rakasta Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Ehkä  isänmaata kannattaa rakastaa sitten jostain siltä väliltä.

Hoosiannaa ja haistattelua

Kuva: Hanne Salonen/Eduskunta

Se on taas se aika, kun poliittinen olympiadi saa huipennuksensa ja kansa äänestää uusista sateentekijöistä. Pärstävärkit koristavat tienposkia ja kokkapuheet raikaa. Vaalikoneitakin hakataan kuin harmonikkaa, jotta selviää kummasta laidasta kurttua parhaat sävelet singahtaa. Ilmassa on sekä suuren urheilujuhlan että kansanmusiikkifestivaalin tuntua.

Kohta tiedetään, kuka tällä kertaa jytkyttää ja kenelle marssilaulut kajahtaa. Olipa vaalitulos sitten mikä tahansa, tuskin menee vuottakaan, kun hoosianna vaihtuu jo haistatteluun. Sellaista hunajameloninmunijaa ei tästä maasta nimittäin löydy, että kansakunnan syvät ja asiantuntevat rivit olisivat tyytyväisiä, kun on tehtävä ensimmäinen epämieluisa päätös. Jonnekin sitä pyllistää niin pakana kuin porvarikin, kun aletaan denaareja jakamaan.

Suomessa on ollut kaiken karvaisia valtiomiehiä ja -naisia, mutta minä en lähde itseäni viisaampia arvostelemaan. Aposteljooni Paavalin kirjeessä ei ainoastaan kehoteta tottelemaan esivaltaa, vaan myös antamaan sille kunnia, koska esivalta on Jumalan asettama. Joka nousee sitä vastaan, nousee Jumalaa vastaan. Paulus laukoo aika kovia ottaen huomioon, että hänen aikansa hallitsijain neronleimausten jälkeen ei makkaraa paistettu SOTE:n, vaan Rooman käryävillä raunioilla. Jos keisarien ja heitä pienempienkin pamppujen  vainoamat alkukristityt vaativat esivallan kunnioittamista, pitäisi sen onnistua myös maailman onnellisimmalta kansalta. Miekan ja pölkyn väliin se päättyi Paavalinkin tarina.

Suomessa ihmiset, jotka eivät saa omaa talouttaan kuntoon osaavat kyllä kertoa, miten valtion kassakonetta pitäisi kilautella ja henkilöt, jotka eivät ole puheväleissä omien naapureidensa kanssa tietävät tarkalleen, miten Suomen pitäisi hoitaa suhteitaan suurvaltoihin. Purnaaminen ja hatun päällä hyppely ovat toki jokamiehenoikeuksia, mutta harva seppä ja suutari kuitenkaan kestää omaa työtään arvosteltavan saman kokoisella kuupalla, jolla itse heittävät kylmää vettä poliitikkojen niskaan.

Jeesus käski ihmisten kohdella toisia kuten toivoisi itseään kohdeltavan. Kun poliitikkojen arvostelemisesta puhutaan, on tuo käsky tainnut jäädä kantautumatta tänne kristikunnan maantieteelliseen umpisuolen perukkaan. Ihmisolennon pitää pystyä kritisoimaan poliittisia päätöksiä siten, että ministerin lasten ei tarvitse lukea epäsosiaalisesta mediasta tai Iltahöpölehden kommenttikentästä millainen imbesilli hänen isänsä tai äitinsä on. Poliitikolla on oltava sarvikuonon nahka, mutta herkkähipiäisemmissäkin kansalaisissa voisi olla ratkaisijoita moniin valtakunnan pulmiin. Vaan miksi lähteä kansalaisten ja journalistien sylkykupiksi, jos saman rahan saa rauhaa menettämättä jonkin propellihattufirman johtokunnassa.

Päättäjiä on helppo sättiä alatyylisesti, koska he ovat suurimmalle osalle vain naamoja paperilla. Eri mieltäkin olevat ihmiset ovat kuitenkin yleensä pohjimmiltaan mukavia ja hyvää tarkoittavia. Ainakin kaikki minun tapaamani kansanedustajat vassarista persuun ja vihreästä siniseen ovat olleet hyviä tyyppejä ja pyrkineet edistämään oikeana pitämiään asioita ja sitä kautta Suomen parasta. Se, että ollaan eri mieltä ei tarkoita, että ollaan eri puolella.

Tietysti on päättäjiä, joiden poliittisista kannoista minäkään en pidä lainkaan. On olemassa poliitikkoja, joita en äänestäisi edes Arramajan leirikeskuksen etappivessan taloyhtiön hallitukseen, mutta joista toiset haluaisivat leipoa meppejä ja ministereitä. Jos näiden ihmisten lottopalloja löytyy tarpeeksi uurnasta, he ovat kuitenkin minun esivaltaani ja heille kuuluu kunnia. Kun eduskunta on valittu ja Sauli laskenut miekan ministereiden olalle, on koko kansan tehtävänä tukea maan johtoa kaikilla kyvyillään ja voimillaan, jotta päättäjien johdolla saavutetaan mahdollisimman hyviä tuloksia. Vaalissa kansa luovuttaa valtansa poliitikoille ja heidän pitää voida sitä rohkeasti käyttää.

Ihmiset muodostavat kuvan päättäjistä sen perusteella, mitä heistä mediassa kirjoitetaan. Vapaan lehdistön maassa toimittajilla on valtava vastuu. He ovat erikoisasemassa voidessaan omalla työllään vaikuttaa siihen, miten politiikkaa ja poliitikkoja aviiseissa ja töllöttimessä käsitellään. Jos mediassa retostellaan vain päättäjien epäonnistumisilla, se tuskin kasvattaa kansakunnan luottoa päättäjiinsä. Suurin osa hallituksen ja eduskunnan päätöksistä ovat hyviä. Jos toimittajan taskusta löytyy vain punakynä, on syytä käydä kynäkaupassa tai vaihtaa ammattia. Vallan vahtikoiran pitää osata myös heiluttaa häntää eikä vain räksyttää.

Hallitusneuvotteluissa käy väistämättä niin, että jotkut puolueet jäävät pettymyksekseen mailantuppea puremaan. Opposition tehtävä ei kuitenkaan ole nälviä hallitusta, vaan tukea sen johtamista tarjoamalla sille vaihtoehtoja ja toisenlaisia ideoita. Viisas hallitus myös kuuntelee opposition ehdotuksia ja ottaa ne mahdollisuuksien mukaan huomioon. Aina niin ei voi tehdä ja joskus kompromissi on kaikkein huonoin ratkaisu. Jos toisen kenraalin mielestä pitää koukata pellon oikealta puolelta ja toisen mielestä vasemmalta puolelta, tyhmintä mitä voi tehdä on hyökätä pellon yli. Kun päätökset on tehty, pitää kaikkien tehdä töitä sen eteen, että päätös toteutuu madollisimman hyvin. Myös niiden, jotka olivat alkujaan eri mieltä. Lopulta nimittäin voiton ratkaisee se, kuinka hyvin ja yhtenä joukkona hyökätään, mentiin sitten pellon kumpaa puolta tahansa.

Jos hallitus epäonnistuu, se ei ole hallituksen, vaan koko eduskunnan epäonnistuminen. Ja ketkäs sen eduskunnan valitsivatkaan?

Toimikautensa päättänyt eduskunta ja valtioneuvosto ovat lyöneet kuokkaa niin suohon kuin kallioonkin niska limassa neljä vuotta ja meidän pitää olla kiitollisia siitä työstä heille. Niille, joille kansa ja Luoja iskevät valtikan seuraavaksi räpylään, on puolestaan toivotettava viisautta, voimia, kärsivällisyyttä, tahdonlujuutta ja siunausta. Keitä sitten olettekin, Suomi tarvitsee teitä. Ilman teitä emme pärjää. Tehkää parhaanne älkääkä unohtako, että olette vastuussa sille, jolta olette valtanne saaneet.

Kolavankankaan kristillinen rautaesirippu

Nastolan metropolissa on polkaistu käyntiin piispantarkastus. Se on muuten syytä muistaa kirjoittaa yhteen, sillä piispan tarkastuksen puolestaan suorittaa tuomiokapitulin työterveyslääkäri tai Tappara-Ilves –ottelun turvamies, jos hän epäilee, että Matti Repo yrittää salakuljettaa pesäpallomailaa Hakametsän hallin katsomoon hiippansa sisällä.

Piispantarkastuksen tavoitteena ei ole, että piispa könyää norsunluutapulista moittimaan, kuinka kirkkoherralla pitäisi olla viikset ja seurakuntaneuvoston varapuheenjohtajalla tukka päässä. Liioin ei ole tarkoitus, että seurakuntalaiset pääsevät vasikoimaan hiippakunnan isohattuisimmalle sedälle omien pappiensa kardinaalimunauksista, kuten prefaation joikhaamisesta väärässä sävellajissa. Sellaiset ajat ovat takanapäin. Piispantarkastus antaa ennen kaikkea seurakunnalle mahdollisuuden pysähtyä arvioimaan itseään piispan ja ulkopuolisten konsulttien tukemana. Painopiste ei ole menneessä, vaan tulevaisuuden haasteissa ja mahdollisuuksissa.

Piispa Matti Repo oli läsnä kirkkoväessä, kun lähes vuoden kestävä prosessi kumautettiin käyntiin Nastolan kirkossa jumalanpalveluksella ja sitä seuranneella keskustelutilaisuudella. Mikrofonin kiertäessä seurakuntalaiset pääsivät avaamaan sanaisen liitonarkkinsa siitä, mihin asioihin vuoden aikana pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Eräs seurakuntalaisten kitarisoja heiluttanut seikka oli Nastolan seurakunnan yhteisöllisyys, maalaisseurakuntaidentiteetti ja näiden vaaliminen nykyisessä tilanteessa – osana Lahden seurakuntayhtymää.

Viimeisten vuosien aikana on korvakäytäviini kiirinyt säännöllisesti nastolalaisten huolia siitä, kuinka Lahti on nielaissut Nastolan ja kuinka Nastolaa ei arvosteta yhtymässä. Minua on pyydetty lukemattomia kertoja puolustamaan Nastolaa yhteisissä toimielimissä ikään kuin yhteisen kirkkovaltuuston kokoukseen olisi mentävä haarniska päällä, peitsi tanassa ja Nastola-kilpi kohotettuna. Näin ei ole. Ristinkirkonmäeltä selviää kyllä yhtenä kappaleena takaisin Kymijärven tälle puolelle vaikka päällä olisi vain Nasevan hihaton pelipaita ja punavalkoiset bokserit.

Viimeisen kolmen vuoden aikana en ole yhteisissä toimielimissä huomannut minkäänlaista aliarvostusta Nastolan seurakuntaa kohtaan. Meitä on haluttu kohdella erittäin tasavertaisena seurakuntana – yhtenä muiden joukossa. Johtavat viranhaltijat ovat nähneet paljon vaivaa, jotta yhtymän uuden lonkeron ei tarvitsisi kiemurrella sen enempää kuin muidenkaan. Siitä he ovat tuskin saaneet tarpeeksi kiitosta.

En silti väitä, että kaikki asiat seurakuntaliitoksessa olisivat sujuneet kuin Åke Blomqvistin häävalssi tai edes Kanki-Kaikkosen cha cha chaa. Tietenkin näin isoon hallinnolliseen muutokseen osuu pienempiä ja suurempia Jerikon muureja matkalle. Seurakuntien välisen tasa-arvon puute ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa ongelma – pikemminkin päin vastoin. Jos jokin asia tekee yhtymässä elämisen vanhan liiton aikoja haasteellisemmaksi, se on juurikin Nastolan pitäminen samanlaisena seurakuntana kuin Lahden muut seurakunnat.

Nastolan seurakunta on monella tapaa erilainen kuin mikään muu yhtymän seurakunnista ja olisikin virhe yrittää väkisin piiskata Nastolan kamelia samasta neulansilmästä, josta vanhan Lahden karavaani on kymmenet vuodet marssinut. Kun Nastolan seurakunnasta tuli itsenäinen, oli Suomen hallitsijana Aleksanteri II ja kappeliseurakunta Nastolasta tuli jo Kustaa Vaasan aikaan 1500-luvulla. Nastolaan vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen aikana muotoutunut omanlaisensa identiteetti ja toimintakulttuuri ovat seurakunnan Simsonin tukka, jota jo yhdistymisneuvotteluissa luvattiin hilseeltä ja pälvikaljulta suojella.

Erilaisen toimintakulttuurin lisäksi Nastolan seurakunnan eron näkee karttaa katsomalla. Nastola on väkiluvultaan Lahden pienin seurakunta, mutta sen pinta-ala on yli kaksi kertaa suurempi kuin koko muun Lahden. Seurakunnan toimialueen kokoa havainnollistaa hyvin se, että kun Nastolan seurakunnan työntekijä lähtee käymään Kivijärven koululla, on hänen matka-aikansa yhteen suuntaan sama, kuin Lahden Kirkkokadulta Vääksyyn ja takaisin. Jos Lahdessa siis esimerkiksi päätettäisiin, että ympäristöystävällinen kirkko tekee koulukäynnit fillarilla, Nastolan seurakunta tarvitsisi kymppitonnin Jopon, Lance Armstrongin ja sata viikkoannosta EPO-hormonia pysyäkseen päätöksessä.

Jos jonkun nastolalaisen aivokäyrällä värisee sellainen sähköimpulssi, että Nastolan seurakuntaa ei arvosteta Lahden seurakuntayhtymässä tai että meitä jotenkin sorsittaisiin, sen sorsan voin kyllä ampua saman tien alas ja tarjota yhteisvastuulounaalla kermakastikkeessa. Jos Kolavankankaalla roikkuisi minkäänlainen kristillinen rautaesirippu, tuskinpa esimerkiksi yhteisen kirkkoneuvoston peejiin ja varapeejiin pallit olisivat molemmat heilahtaneet sen verhon itäiselle puolelle. Kyllä nastolalaisten ääni on päässyt päätöksenteossa kuuluviin siinä missä muidenkin ja joskus jopa enemmänkin.

On kuitenkin selvää, että Lahdessa Nastolan seurakuntaa ei vielä tunneta kovin syvällisesti, emmekä me nastolalaiset vielä tunne muita Lahden seurakuntia tai seurakuntayhtymää kuin Naston Antin sarkapöksyjen takataskuja. Siksi yhtymässä pitää herkällä vasara-alasinluu yhdistelmällä kuunnella nastolalaisten toiveita ja tahtotiloja, jotka perustuvat pitkään kokemukseen siitä, miten asiat kannattaa Nastolassa hoitaa. Se ei välttämättä ole aina samalla lailla kuin muualla Lahdessa. Yhtä lailla nastolalaisten kannattaa avoimin aivopoimuin tarkastella lahtelaisten ajatuksia siitä, miten seurakunnan kannattaa yhtymässä toimia ja millä tavalla yhtymän yhteiset työmuodot pystyvät seurakunnallista elämää parhaiten tukemaan. Kuten piispantarkastuksessa, myös tässä asiassa pitää kiikarit olla tarkennettuna eteen eikä taakse päin.

Piispantarkastustyöryhmän työskentelyssä todettiin, että tämän vuoden tarkastelun painopiste on Nastolan seurakunnan omassa toiminnassa vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ei siis kaikessa enemmän ja vähemmän lystikkäässä, jota Nastolalle on seurakuntaliitoksesta seurannut. Tärkeä osa Nastolan seurakunnan itsearviointia on kuitenkin myös se, miten hyvin osaamme toimia osana seurakuntayhtymää. Sitä puolta ei pidä täysin unhoittaa.

Piispa Repo kysyi sunnuntaina kirkkokaffeilla pidämmekö me nykyisin itseämme nastolalaisina vai lahtelaisina. Vastaukseksi yksimielisen oloiselta pöytäseurueelta muotoutui jotakuinkin, että olemme ehdottomasti nastolalaisia, mutta emme sen takia, että haluaisimme olla ”ei-lahtelaisia”. Luulen, että siinä on jotain, mitä meidän kaikkien on hyvä muistaa. Paras tapa kotouttaa nastolalaiset Lahden seurakuntayhtymään on antaa heidän pysyä nastolalaisina – Lahteen kuuluvina sellaisina. Nastolalaisena pysyminen ei näet tarkoita lahtelaisuuden vastustamista eikä varsinkaan sitä, etteivätkö nastolalaiset haluaisi olla samaa perhettä ja Kristuksen kirkkoa lahtelaisten veljien ja siskojen kanssa. Uskon, että lahtelaiset kokevat asian samoin.

 

Jos pidit tästä blogitekstistä, jaa se ihmeessä sosiaalisessa mediassa.

Sakramentaalista hiustenhoitoa

Lahden seurakuntien painopiste vuodelle 2019 AD on ”Kaste kannattaa”. Tavoitteena on kastettavien ihmisjälkeläisten määrän lisääntyminen useilla prosenteilla. Älkää kuitenkaan peljästykö tahi hämmästykö säikähtäin: tavoitteeseen ei ole tarkoitus päästä sen enempää kristillisiä rusettiluisteluita järjestämällä kuin kirkollista Tinderiä perustamallakaan. Valtiovalta saakoon yksinoikeuden kansan hidastuvan porsimistahdin voivotteluun. Kirkkoisien tupeeta harmaannuttaa enemmänkin alati aleneva lasten kastamisprosentti. Lahdessa toivotaan, että mahdollisimman moni vauva saa tänä vuonna sakramentaalisen hiushoidon, syntyi lapsia sitten kymmenen, sata tai montakytykstuhatta.

Hetkeä ennen kuin Jeesus sai nousuluvan Öljymäen lennonjohdolta, hän käski seuraajiensa mennä kaikkialle maailmaan ja kastaa ihmisiä. Jos kristillisessä hierarkiassa kohtuullisen korkeaa arvostusta nauttiva auktoriteetti – kuten Jumala – käskee kastamaan ihmisiä, on varsin perusteltua sisällyttää tällainen toiminta osaksi kirkon doktriinia. Jeesus olisi voinut viimeisinä vokaalisina äännähdyksinään Telluksen pinnalla käskeä myös jotain muuta tärkeää, kuten hankkia ympäristösertifikaatin, harrastaa liikuntaa 2-3 kertaa viikossa tai äänestämään europarlamenttivaaleissa. Vaan ei käskenyt. Jeesus käski kastaa.

Monet vanhemmat pulittavat itsensä kipeiksi lastensa harrastusten tähden – lämivät nämä sitten lätkää tai vinguttavat viulua. Jos raha ei muuten riitä, he leipovat unelmatorttuja sun muita paakelseja seuramyyjäisiin kaupattavaksi. Voisi siis luulla, että kun lapselle tarjotaan ilmaista jäsenyyttä organisaatioon, joka käyttää lapsiin miljoonia euroja vuodessa, tarjoaa monenlaista toimintaa ja yleisesti hyväksyttäviin arvoihin perustuvaa kasvatustyötä, vanhemmat hyppisivät tasajalkaa riemusta ja tanssisivat pylly vasten pyllyä –tanssia aamusta iltaan. Mutta inte ja nej. Yhä useampi pariskunta jättää kirkon lahjakortin käyttämättä, vaikka Pisa-testien perusteella täältä pohjantähden alta pitäisi löytyä likipitäen planeetan loogisin kansakunta.

Ihmiset lähtevät usein muoti-ilmiöiden matkaan. Lapsilla on ollut kaiken maailman pyöriviä Fidget spinnereitä, Coca cola jojoja ja superpalloja. Tämän hetken nuorten aikuisten superspinnerijojo on nimiäiset – siis nimenantamisjuhlat. On muotia jättää papilla höystetyt ristiäiset pitämättä ja juhlia mieluummin omalla porukalla sitä, että Pentistä on tullut Pentti tai Irmelistä Irmeli. Mutta mikä tässä nimispinnerijojossa on niin ihastuttavaa, että yhä useampi haluaa siinä lastansa roikottaa?

On ymmärrettävää, että lisääntyväiset, jotka eivät itse kuulu kirkkoon, jättävät lapsensa hiuskuontalon sliippaamatta siunatulla vedellä. Hämmästyttävää on kuitenkin se, kuinka monet kirkon jäsenet, jopa tunnustavat sellaiset, jättävät liittämättä lapsensa seurakuntaan. Kyselyiden mukaan yleisin syy vauvan kastamatta jättämiselle on halu antaa lapselle mahdollisuus itse myöhemmin päättää, haluaako tämä olla kirkon jäsen vai ei. Tällainen ajatuksen juoksu on hyvää tarkoittavaa ja voi ensi kuulemalta tuntua peräti järkevältä, mutta tosiasiassa perustelu on kristikunnan kehnojen perustelujen historiassa – joka ei ole vähäinen – eräs kehnoimmista.

Vanhempien päätös jättää lapsi kastamatta on aivan yhtä lailla vauvan puolesta tehty päätös kuin on kastaminenkin. Ilman omaa tahtoaan lapsi jää koko lapsuudekseen kasteen ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Päätös johtaa useimmiten myös siihen, että lapsi ei aikuisenakaan liity kirkkoon. Vanhempien kastepäätöksessä onkin kyse erityisesti siitä, tahtovatko he, että heidän lapsensa kasvaa kristittynä ja osana kristillistä yhteisöä vai eivätkö he halua. He tekevät sen päätöksen lapsensa puolesta suuntaan tai toiseen.

Vauvoilla ja pienillä lapsilla ei ole valinnanvapautta missään asiassa, ei edes Kokoomuksen SOTE:ssa. Vanhempien velvollisuus on tehdä lapsen puolesta kaikki tärkeät päätökset. Heidän tehtävä on myös ohjata ja kasvattaa poikastaan alusta asti siihen, mitä pitää oikeana ja hyvänä. Lapsi ei saa valita meneekö hän kouluun saati sitä, mitä hänelle siellä opetetaan. Hänet kasvatetaan, liki pitäen pakotetaan kannattamaan demokratiaa, sananvapautta ja tasa-arvoa, vaalimaan luontoa ja rakastamaan isänmaataan, harrastamaan liikuntaa ja niin edelleen. Teemme näin, koska koemme sen oikeaksi ja tärkeäksi. Emme ajattele, että annamme lapsellemme aikuisena mahdollisuuden päättää haluaako hän syödä terveellisesti vai ei, vaan tungemme ruokaympyrän hänen kurkustaan alas, koska tiedämme sen olevan hänelle parhaaksi. Tätä kaikkea lapsen puolesta valitsemista kutsutaan myös lapsen rakastamiseksi.

Kastepäätöksessä on kyse samasta. Kristityn äidin ja isän kannattaa liittää lapsensa kasteessa seurakuntaan, koska se on lapselle hyväksi. Oikeammin sanottuna se on parasta, mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa. Kristittyjen vanhempien velvollisuus on ohjata jälkikasvunsa seurakunnan ja Jumalan yhteyteen kasteen kautta. Jos lapsi siitä huolimatta aikuisena päättää lähteä omalle jotokselleen ja jättää sen yhteyden, on hänellä siihen täysi oikeus ja mahdollisuus. Vanhempien on hyväksyttävä lastensa päätös, samoin kuin lapsen on hyväksyttävä, että hänen päänsä on joskus dipattu kastemaljassa. Tieto siitä, että omaa päänahkaa on uitettu ensimmäisinä elinkuukausina kastevedessä tuskin aiheuttaa ihmisyksilölle suunnatonta kärsimystä, vaikka hänestä tulisi isona Kärpäsenmäen vapaa-ajattelijaloosin kunniapuheenjohtaja.

Jokainen mamma ja pappa saa tietysti päättää aivan itse juhlistetaanko oman lapsen syntymää kastejuhlalla, nimenantojuhlalla vaiko vaikkapa onnekkaan ovulaation vuosipäiväfestivaalilla. Siihen oikeuteen ei kirkko tai kukaan muukaan halua millään tavalla kajota. Seurakuntien pitää kuitenkin tarjota kasteen lahjaa annettavaksi jokaiselle lapselle, joka sen toiminta-alueella syntyy. Kirkolla on antaa syntymälahjaksi maailman paras tuote ja se pitää saada vanhemmat ymmärtämään, koska kaikkia isiä ja äitejä heidän vakaumuksestaan riippumatta yhdistää se, että he haluavat antaa lapsilleen parasta.

Kastamattomat lapset ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kastetut lapset, eivätkä ne aikuiset, jotka jättävät lapsensa kastamatta, ole sen huonompia vanhempia kuin muutkaan. Seurakunnan tehtävä on tukea näitä kaikkia perheitä. Osa siitä tuesta on kertominen aktiivisesti kirkon jäsenyyden hyödyistä ja kasteen merkityksestä. Siitä että kaste kannattaa. Ristiäiset ja nimiäiset nimittäin päättyvät siihen, kun viimeisten vieraiden perävalot katoavat mutkan taakse, mutta kasteen voima jatkuu vielä silloinkin, kun voileipäkakkuja imuroidaan sakokaivosta loka-auton hellään huomaan.

Kaste kannattaa läpi elämän – ja vielä sen jälkeenkin.

Vaalimatikkasoppaa lahtelaiseen tapaan

Terveisiä seurakuntavaalien paikkaneuvotteluista. Virressä sanotaan, että ”kaikille paikkoja on”, mutta värssypä ei kerrokaan yhteisestä kirkkoneuvostosta. Seurakunnan päätöksenteon ydinhautomoon valitaan 11 setää ja tätiä viidestä seurakunnasta ja kuudesta valitsijayhdistyksestä. Arvatkaa olisiko enemmän kääpiöitä jonossa kuin on Lumikin kammarissa tilaa? On hyvä että tunkua neuvostoon riittää. Luoteis-Saksalan vesiensuojeluyhdistyksen hallitukseen voidaan valita kaikki vuosikokouksessa paikalla olevat ja heidän leskensä, mutta isossa seurakuntayhtymässä pitää valinnanvaraa olla niin paljon, että arvokalojakin jää rannalle sätkimään.

Ohjesäännön (ja lain) mukaan kirkkoneuvostoon on valittava vähintään yksi edustaja jokaisesta Lahden viidestä seurakunnasta, mutta vakiintuneena käytäntönä on ollut, että Keski-Lahdesta tulee kolme sulkapäätä ja muista reservaateista kaksi. Tämä noudattaa myös kirkkovaltuuston paikkajakauman suhdetta ja olisikin parempi, jos ohjesäännössä lukisi suoraan montako paikkaa milläkin seurakunnalla neuvostossa on. Silloin paikkaneuvotteluissa olisi pelimerkit selvät eikä kukaan voisi saada sellaista mielenoikkuakaan, joka horjuttaisi neuvostossa vallitsevaa seurakuntien välistä hyvää tasapainoa ja harmoniaa. Minkään seurakunnan alueen asiantuntemus neuvostossa ei saa jäädä yhden ihmisolennon varaan.

Mielipiteitä siitä, miten paikat pitäisi jakaa, on yhtä monta kuin on erilaisia vaalituloksia ryhmillä. Radiomastojen alla on ollut tapana tarkastella koko yhtymän vaalitulosta ja laskea sen mukaisesti montako paikkaa mikäkin valitsijayhdistys neuvostoon saa. Näin tehtiin nytkin. Hyvät hemulit tälläkin lausekkeella muumilaaksoon saadaan, mutta minusta käytetty tapa ei silti ole oikea.

Jokaisessa seurakunnassa käydään omat erilliset vaalit. On erilliset valitsijayhdistykset, erilliset ehdokkaat ja erilliset äänestäjät. Kunnallisvaaleista poiketen joutjärveläinen ei voi äänestää salpausselkäläistä ja toisinpäin. Esimerkiksi Nastolan ja Launeen seurakuntavaalituloksella on yhtä paljon yhteistä kuin Nastolan ja Orimattilan vaalituloksella. Seurakuntalaiset äänestävät juuri siitä, keitä oman seurakuntansa ehdokkaita he haluavat yhteisiin toimielimiin ja paikat pitäisi siksi jakaa seurakunnittaisten vertailulukujen mukaan. Jos esimerkiksi Nastolaan perustettaisiin seuraavissa vaaleissa valitsijayhdistys ”Kalsarit vaihtoon 2022” ja se saisi ääniä enemmän kuin mikään muu ryhmä, niin kyllä sen kalsariryhmän kuuluisi saada Nastolan toinen paikka neuvostossa, vaikka muissa seurakunnissa ei saman nimistä ryhmää olisikaan. Muu olisi nastolalaisten äänestäjien tahdon ja kalsaripyykin tarpeen väheksyntää.

Mikään laki, asetus eikä edes Paavalin kirje kerro miten paikat pitäisi jakaa, mutta neljän vuoden päästä tapa pitää sopia jo ennen vaaleja. Oikeudenmukaisuus ei saa olla kiinni siitä, mikä on eduksi itselle ja omalle ryhmälle vaalituloksen lukemisen jälkeen. Vaalit ovat ryhmien ja yksilöiden välinen kilpailu, mutta se kilpailu käydään vaalipäivänä. Neuvottelujen tarkoitus on vain lyödä lukkoon vaalituloksen mukaiset valinnat.

Jotta paikkojen jakaminen ei olisi liian yksinkertaista, vaatii laki vielä kurkistamista kiltin alle ennen kuin neuvoston nimilistaa voidaan napauttaa nuijalla.  Kirkkolaki näet edellyttää, että molempia sukupuolia pitää kirkollisessa toimielimessä olla vähintään 40 prosenttia. Lahden yhteisessä kirkkoneuvostossa se tarkoittaa viittä Aatamia ja kuutta Eevaa tai toisinpäin.

Molempien sukupuolten läsnäolo kokouksissa parantaa toimielimen asiantuntijuutta, mutta itse ajattelen kuitenkin, että äänimäärän ja osaamisen pitäisi vaikuttaa valintaan enemmän kuin kromosomiparin. Vaan en minä tullut lakia kumoamaan. Välillä silti mietin, olisiko sukupolvikiintiöt  2010-luvulla sukupuolikiintiöitä tärkeämpiä. Suomen kirkkoneuvostojen jäsenten keskimääräinen aataminomenamäärä saadaan pysymään kyllä nykyisillä pykälillä vakiona, mutta keski-ikä jatkaa kasvuaan kuin Metusalemin parta.

Pitäisiköhän tämän vaalikauden aikana tehdä valtuustoaloite siitä, että yhtymään perustetaan kaksi uutta toimikuntaa: kosmetiikkatuotteiden testaamisen toimikunta sekä moottori- ja vannesahojen korjaamistoimikunta. Ylläpitämättä nyt mitään sukupuolistereotypioita haluan nimittäin olla mukana niissä neuvotteluissa, joissa näiden toimielinten sukupuolijakaumaa sorvataan kohdalleen.

Seurakuntayhtymän luottamushenkilöissä on mainioita tyyppejä kaikissa ryhmissä, joten ei ihme, että neuvottelut ovat sujuneet asiallisesti. Tietenkään emme ole olleet kaikesta samaa mieltä ja osalle lopputulos on ollut vaikea niellä. Nähtäväksi jää kelpaako neuvottelutulos kaikille ryhmille, vai jaetaanko neuvostopaikat valtuustossa suhteellisella vaalilla. Jos niin käy, on edessä pitkälle iltaan kestävä sirkus ja arpajaiset, jossa lopputulos ei välttämättä anna oikeutta seurakuntavaalitulokselle.

Uusi testamentti tuntee kolme tapaa valita luottamushenkilöitä tehtäviinsä: diktaattorimainen määrääminen, kuten Jeesus teki opetuslapsia nimetessään, jonkinlainen äänestys, kuten tehtiin Apostolien teoissa seitsemää avustajaa valittaessa ja arvonta, jota sovellettiin valittaessa Mattiasta Juudaksen tilalle. Kaikki tavat näyttävät kelpaavan Korkeimmalle. Vaikka kirkkoneuvosto valittaisiin onnenpyörää pelaamalla tai hevospoolo-ottelussa, niin oleellista on se, että siinä konklaavissa jokaisen tavoitteena on saumaton yhteistyö ja vain ja ainoastaan seurakunnan paras. Uskon että näin tulee olemaan.