Vaarini

Vaarini syntyi 1898. Hänellä oli silloin 12 ja 8-vuotiaat isot veljet. Pikkuveli syntyi, kun hän oli 3 vuotias.  Hän meni naimisiin vuotta nuoremman  mummuni kanssa 19 vuotiaana, sinä vuonna Suomi itsenäistyi. Seuraavana vuonna hän meni armeijaan, sinä aikana syntyi ensimmäinen lapsista, äitini. Häntä houkuteltiin jäämään kouluttajaksi, mutta maanviljelys voitti. Samaan aikaan vaarin nuorin veli kuoli 21-vuotiaana. Vaari otti hoitoonsa vaimonsa kototilan Etelä-Pohjanmaalla. Samalla hänelle tulee syytingistä huolehtimisen vastuu vaimonsa vanhemmille. Vaarin oma isä kuolee ,kun  vaari on  27-vuotias. Kun 1930-luku alkaa, perheessä on 7 lasta  1-vuotiaasta 11-vuotiaaseen äitiini.

Vaarini tallukoiden teko kurssilla 1920-luvulla. Hän istuu vasemmalla vinorivissä kolmantena oikealle.

1930-luvun alussa vaarin  vanhimman  veljen  esikoistytär kuolee kurkkumätään 19-vuotiaana. Toiseksi nuorin Vaarin veljistä jää  poliisiauton alle ja häntä saatetaan haudan lepoon 1936.  1938 eletään surujen vuotta. Vaari on kantamassa hautaan vanhinta veljeään, joka jäi  sorakuopan sortuman alle. Vaarin äiti kuolee saman vuoden lopulla. Kun talvisota alkaa, tulee perheisiin uudet surut. Yksi tyttäristä kuolee aivoverenvuotoon juuri ennen talvisotaa.  Pari viikkoa siitä eteenpäin ja veljenpoika on kaatunut Ilomantsissa tarkkampujan luotiin.  Vaari on niin vanha, että ei joudu rintamalle, mutta on talvi- ja jatkosodan ajan tykistön kouluttajana. Pojista  vanhin lähtee rintamalle ja on vielä Lapin sodassa. Toiseksi vanhin ei ehdi enää sotatoimiin. Kaikki saavat palata kotiin.

Tyttären hautajaiset 1939 talvisodan syttyessä. Miehet jo rintamalla, sisaret kantamassa arkun pääpuolella.

1950-luvun alussa lapset menevät naimisiin, yksi tyttäristä jää kotiin. Minäkin synnyin. Toiseksi vanhin pojista ottaa kotitilan viljeltäväkseen, toinen asettuu asumaan lähelle. Muut lapset ovat muuttaneet kauemmas. Rakennetaan vaarin ja mummon tupa  lähelle vanhaa pihapiiriä.

1960-luvulla nuorin pojista ei ehdi olla monta vuotta naimisissa, kun hänen vaimonsa kuolee äkillisesti. Muutaman vuoden päästä tulee uusi suru, kun kotitilaa hoitanut poika kuolee.  Mummu sairastuu vakavasti ja joutuu vuoteen omaksi. Sairasvuoteellaan hän kuuntelee mielellään, kun hänelle luetaan Raamattua. Hän oli harras uskossaan koko elämänsä.  Vaari hoitaa häntä, nostelee ja pesee, toinen puoli on halvaantunut. Jälkeenpäin hän sanoo, että ei toivo kenellekään sellaista kovaa aikaa.

Muistan mummolan sunnuntait. Kirkko oli kaukana, eikä sinne ollut usein mahdollisuutta. Mummo ja vaari pukeutuivat pyhävaatteisiin. Mummu istui tuvan pöydän ääressä ja vaari vastapäätä, toisella puolen keinutuolissa. Radiosta kuunneltiin jumalanpalvelus, vaari lauloi mukana. Kaikki lapset tiesimme, tämä on pyhä hetki. Jos luikahdettiin tupaan, olimme hiljaa mukana.

Vaari oli monta kertaa uskottuna miehenä. Häneen luotettiin. Hän oli vakava, mutta hänestä löytyi leikkisyys ja lämmin sydän. Kun lapsi oli onnistunut jossakin asiassa hyvin, vaari antoi hänelle  helposti kultamuurahaisen, sanallisen tunnustuksen.  Se lämmitti lapsen mieltä ja tuntui todelliselta kunnialta ja ansiolta. Kultamuurahainen oli jotenkin elävä. Mukavaa mielikuvitusta. Niitä saattoi kerätä. Vaari oli turvallinen isähahmo.

Elämänsä lopulla hän alkoi menettää näköään. Hän pystyi kuitenkin liikkumaan. Viimeisen matkan hän polki  peltovainioiden keskitse  kylätietä naapuriin. Sinne piti voimien huvetessa istahtaa. Siihen matka päättyi 86 vuoden iässä. Olin silloin Asikkalan kappalaisena  ja sain siunata hänet  ja olla laskemassa synnyinmaan multiin.

Vaari kertausharjoituksissa Kiteellä 1920-luvulla. Hän oli hevoskauden mies, jolle eläin oli tärkeä ja rakas. Tunsivat toisensa.

Minulle jäi muistot. Nyt olen koonnut niiden vierelle vaarin elämän kulun.  Se on ollut täynnä haasteita, joista oli selviydyttävä. Kaiken tuon jälkeen hän oli elämänmyönteinen mies. Uskollinen kaikille rakkailleen.

Jäi minulle vielä muutakin: Vaarin virsi, jota hän veisasi. Osaan kuvitella hänet laulamassa ja pystyn palauttamaan mieleen hänen lauluäänensä. Kun ajattelen virren sanoja, ymmärrän, että siinä on hänenkin elämänsä matka. Siksi valinta on ollut tämä. Vaarin hengellinen testamentti. Virsi 297.

Mun hyvään Herraani mä panen toivoni.
Hän murheen, tuskan säällä
on auttajani täällä. Jos kova onni kohtaa,
hän parhaaksi sen johtaa.

Vaan minä syntinen niin usein hätäilen.
Saan Vapahtajaan luottaa,
hän pelastuksen tuottaa. Eläissä, kuollessani
on turva Herrassani.

Kun elän Herrassa, saan voiton kuollessa.
On Kristus elämäni
myös lähtöhetkelläni. Hän pitää, milloin kuolen,
näin sielustani huolen.

Oi Jeesus, Herrani, annoithan henkesi
ja astuit ristin vaivaan
periäkseni taivaan. Autuuteen minut kanna,
iäinen rauha anna.

Rukoilen hartaasti, nyt kuule pyyntöni:
Oi Jeesus, kuollessani
olethan turvanani! Kun täältä kohta lähden,
suo voitto ristin tähden.

Suojele kotini, perheeni, sukuni.
Myös siunaa seurakuntaa,
Jumalan perikuntaa. Näin siipiesi suojaan
me jäämme hyvään huomaan.

Ja kun on kuolema pois meidät kutsuva,
vie taivaan kartanoihin,
rauhasi asuntoihin, niin että kaikki sinne
taas yhteen pääsisimme.

Herraani luottaen nyt sanon aamenen.
Saan, Jeesus, armostasi
pysyä omanasi. Yhdessä kerran saamme
me kiittää auttajaamme

 

 

 

 

 

Jaa teksti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *