Meidän

 

Paavalin kirjeiden merkitys on siinä, että niissä on ylisukupolvinen, kirjoittajan oman ajan ylittävä hengellinen  todellisuus. Paavali näyttää, että moniarvoisuuden keskellä on keskityttävä siihen, mikä on kristittyjen oma MEIDÄN verrattuna kaikkin muihin uskontoihin ja ideologioihin. Tässä on nimenomaan hengellinen lähtökohta, niinkuin kaikissa hänen kirjeissään. Hengellinen on enemmän kuin eettinen tai moraalinen. Hengellinen selittää, mistä nuo kaksi jälkeen mainittua syntyvät.

Paavali kiittää Jumalaa Korinttilaisten osakseen  saamasta armosta. Armo on kristittyjen MEIDÄN.  Kun hän kuvaa sitä (1 .Kor 1: 4-9), hän erittelee siihen kuuluvaksi Kristuksen yhteyden, joka aikaansaa hengellistä rikkautta, tietoa ja puhetaitoa. Siinä on armolahjojen koko rikkaus , siinä on jännite, jonka ytimessä on odotus – millä tavalla Jumala seuraavaksi ilmestyy, tulee todeksi elämäämme. Sitä ei tarvitse monien teologien näkemysten mukaan kaventaa vain Jeesuksen nopean takaisintulon odotukseksi. Kun usko on elävää, eletään koko ajan Jumalan asioihin puuttumisen  jännitteessä. Se kaikki toimii vahvistaen sisäisesti elämään kristittynä.  Se on yhteyttä Jumalan Poikaan, Kristukseen ja se kaikki on ollut perusteltuna ja ilmoitettuna  jo etukäteen. Jumala on täyttänyt lupauksensa, täyttää edelleen ja pysyy Sanassaan. Tällainen kuvaus kirjoitetaan asiasta, joka ei ole hetkellinen, vaan jatkuva ja etenevä, laajeneva todellisuus. Meidän ARMOMME.  Sitä elettäessä se tulee tutuksi, siitä opitaan koko ajan lisää ja se käy vuoropuhelua. Siinä on Jumalan elävä puhe, joka kutsuu, rohkaisee, kehottaa ja näyttää suuntaa elämässä eteenpäin. . Olennainen huomio on, että se jättää tulevaisuuden avoimeksi. Jumala on elävä todellisuus.

Paavali kuvaa armoa myös näin. Näkökulma on siinä, miten se tulee ilmi ihmisen eletyssä elämässä. Hän ajattelee omaa ja muiden kristittyjen elämää kokemuksista käsin.

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Me tosin elämme, mutta meidät annetaan Jeesuksen tähden alituisesti alttiiksi kuolemalle, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme.  Meissä siis tekee työtään kuolema, mutta teissä elämä.  Meillä on sama uskon Henki, josta on kirjoitettu: »Minä uskon, ja siksi puhun.» Niin mekin puhumme, koska uskomme.  Me tiedämme, että hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin ja tuo meidät eteensä yhdessä teidän kanssanne.  Tämä kaikki tapahtuu teidän takianne, jotta yhä enenevä armo synnyttäisi yhä useammissa runsasta kiitollisuutta Jumalan kunniaksi. (2. Kor 4)

Tuo kaikki on armoa. Siinä on mieleenpainamisen arvoinen käsite:  Yhä enenevä armo! On armollista tietää, tuntea ja nähdä se, että on jatkuva vuorovaikutus Jumalan ja meidän välillämme. Siinä näyttää yksilön kannalta olevan omat vaiheensa, joita etukäteen ei voi tietää. ” Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen…” (Rm 8:28) Johanneksen kirjeessä on sama ajatus:  Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. (1. Joh 3 ) Kokemuksesta kasvaa taju siitä, mitä armo on. Mutta tässäkin armoa kirkastava kokemus jatkuu. Ei ole kohtaa, jossa armo olisi tullut täydellisesti  ymmärretyksi tai omaksi . Se on avoin kasvamaan. Jos se kuin sulkeutuu – se katoaa.

 Armon todellisuuden kuvauksessa Paavali käyttää rakennusta ja rakentamista vertauskuvina.  Taustana  on Jeesuksen vuorisaarnan päätös: »Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. »Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle.Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.»(Matt 7)

Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa. Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. (1.Kor 3)

Armo on perustus – voi näistä lukea. Kuvasta voi päätellä, että  Jo tämän rakennuksen rakentaminen on armoa, kun sekin on armon varassa toimimista. Rakennetaan armon varaan . Siinä voi olla kallisarvoisia, kestäviä tai halpoja heikkoja aineksia. Sopisiko tähän yhteyteen  ajatus kristityn identiteetistä. Miten minut tunnistaa kristityksi? Miten tunnistuksen  joku voi tehdä ulkopuoleltani. Mitä minusta uskovana näkyy toisten ihmisten silmissä. Nyt tulee kyllä mieleen myös Jeesuksen ajan fariseukset, joille tämä oli tärkeää! Näytä usko ja ole parempi ihmisten silmissä.! Mutta Jeesus kiinnitti huomion vain ja ainoastaan ihmisen sisäiseen.

Entä omissa silmissäni?Miten itse tunnistan itseni, mikä on hengellinen identiteettini, miten usko liittyy persoonalliseen olemukseeni.  Hengellinen toimiminen, hengellisissä tilaisuuksissa mukana oleminen , julistaminen, monenlainen auttaminen ja välittäminen – katsommeko ne rakentamiseksi? Näinkö ajattelemme? Sitten voi tulla ilmi yksi suuri moraalisesti ala-arvoinen julkisynti, joka romauttaa kaiken. Yksi lankeaminen. Suuri kasvojen menettäminen hengellisessä merkityksessä. Yhdessä hetkessä jostakusta tuli entinen, kun uskottavuus romahti. Jos on hengellinen johtaja, romauttaa samalla myös seuraajiensa uskottavuutta. Olivatpa tyhmiä, kun lähtivät tuota seuraamaan. Tuo kuvainnollinen elämän rakennus voi romahtaa jo täällä. Toisaalta  mielikuva sen eheydestä voi säilyä täällä mutta se  romahtaa siellä, missä kaikki kirjat avataan. Julkisen romahduksen sijaan voi kokea täällä myös henkilökohtaisen  muille paljastamattoman romahduksen, kun lankeaa sellaiseen, jonka luuli jo voittaneensa.

Erottelemme elämäämme ja toistenkin elämää jaolla – mitä se on ihmisten silmissä, mitä omissa silmissä. Mutta hengellisesti merkittävintä on mitä se on Jumalan silmissä .Paavali puhuu vertauskuvallisesti rakennuksesta Jumalan silmissä. Puhuu minusta, sinusta meistä,  Seinät, kerrokset kaikki voi tuhoutua, mutta jos on oikea perustus, se kestää ja jää. Millainen on rakennukseni,  on äärimmäisen henkilökohtainen asia. Se  on myös arka asia, vaiettu asia.

Jonka rakennus kestää saa palkan –  jos tuhoutuu  – perustus riittää. Pelastuu kuin tulen läpi. Sellainen tuli voi tulla koettavaksi täällä – niinkuin kuvasin. Ja tietysti myös siellä, Jumalan silmien edessä kirkkauden todellisuudessa.  Jumalan laskema ja antama  perustus on jälki, jota ei voi pyyhiä pois. MEIDÄN armo on tämä perustus. Sille voi rakentaa uudelleen. Ja tämä on armoa, jota jokainen tarvitsemme.Erityisesti silloin, kun olemme kulkeneet täällä kaiken entisen polttaneen tulen läpi, ja hengellinen rakennuksemme on täysin tuhoutunut.

Armo on perustus – Paavali lähtee siitä ja alkaa aina uudestaan hieman erilaisista näkökulmista avata armoa. Yhtä suurta asiaa ei voi siitä koskaan irrottaa. Armoa ei ole ilman Jeesuksen ristinkuolemaa. Jeesuksen risti on Jumalan voima  meille, jotka pelastumme. Sen voisi sanoa myös kuin vastakkaiselta toiselta suunnalta, pelastusta iankaikkiseen elämään ei ole ilman Jeesuksen ristiä.

Risti palauttaa ihmisen aina itseensä. Minun takiani. Meidän takiamme.  Risti luo sisäisen matkan siihen missä me kipuilemme. Siinä on läsnä menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Ristinkuolema. syntien sovitus on aina kohti minua ja kohti meitä. Jumalan armon ytimessä on Jeesuksen ristinkuolema. Vain tämä on kristinuskon armoa.

Jeesuksen ristinkuolema, kaikki mitä se merkitsee ja kaikki mitä siitä on seurannut, on uskovan mukana suuressa yksinäisyydessä iäisyyden edessä.  Puhun kaikista niistä hetkistä, joita elämme kuoleman edessä nähdessämme sitä elämässämme ja ympärillämme. Mutta tärkein henkilökohtainen merkitys on, että tämän elämän lopussa saan uskovana jakaa suuren yksinäisyyteni Jeesuksen kanssa. Hänen ristinkuolemansa on turvani kun elämäni on avoimena Jumalan silmien edessä. Se on armoa. MEIDÄN.

 

.

Jaa teksti

One Reply to “Meidän”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *