Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa 1

Yksi kompastuskivi kristillisessä uskossa tämän päivän ihmisille on puhe Jumalasta persoonallisena olentona. Monille on mahdotonta ajatella, että Jumala todella olisi taivaassa asuva olento, jolla olisi oma tietoisuus ja kyky puuttua maailman kulkuun.

Antiinkin käsityksen mukaan Jumala eli taivaankannen yläpuolella taivaassa ja vaikutti sieltä maapallon tapahtumiin. Tänä päivänä tiedetään, että taivas ei ole Jumalan asuinpaikka. Nykytiede on todistanut, että maailmankaikkeus on miljardien valovuosien laajuinen tila, eikä sen reunoja olla vieläkään löydetty.

Kristillinen perinne määrittelee persoonallisen Jumalan myös kaiken tapahtuvan syyksi. Antiikinajan ihmiset uskoivat, että sääilmiöt, sairaudet ja kansojen kohtalot olivat jumalien määräämiä. Aikamme tieteellinen tutkimus on ampunut alas joka ikisen antiikin ajan käsityksen. Fysiikan eri ilmiöille on löydettävissä luonnollinen selitys.

Kopernikaanisesta vallankumouksesta Newtonin aloittamaan fysiikan tutkimukseen ja evoluutioteoriasta psykologisen tutkimuksen tuloksiin kertovat ihmisille maailman tapahtumiin vaikuttavan Jumalan kuolemasta. Suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä on mahdotonta uskoa kristilliseen Jumalaan juuri edellä mainituista syistä.

 

On hyvä huomata, ettei aikamme pyrkimys etsiä kristillisestä perinteestä eroavaa tapaa puhua Jumalasta ole vain omaan aikamme kysymys. Jo Raamatun lehdiltä löytyy erilaisia kielikuvia Jumalasta.

Esittelen kaksi raamatunkohtaa, jotka kummatkin puhuvat Jumalasta ei persoonallisena todellisuutena. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on nimittäin kohtia, jotka kertovat Jumalasta todellisuutena, joka tulee näkyväksi inhimillisyydessä.

 

”Kaikki saavat katsella Herran kunniaa, meidän Jumalamme ihanuutta. Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: “Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne! Kosto lähestyy, tilinteon hetki. Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.” Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan. Lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla.” (Jesaja 35: 3-6)

Ensimmäinen teksti on Jesajan kirja luvusta 35. Jesaja vastaa siinä ihmisten kysymykseen, miten he tietävät, että Jumalan valtakunta on lähellä, eli sen milloin Jumala pelastaa heidät. Jesaja ei vastaa puhuen messiaasta tai miten ihmisillä on mahdollisuus palata Paratiisiin.

Jesaja puhuu uudistuvasta inhimillisestä todellisuudesta, jonka yhteys Jumalaan tekee kokonaiseksi ja ehjäksi. Jesajalle Jumala ei ole persoonallinen olentona, vaan maailmassa vaikuttava voima, joka muuttaa todellisuutta  ihmisten keskellä. Jesaja kertoo siis Jumalasta, joka tulee näkyväksi inhimillisessä todellisuudessa. Kaikki voivat nähdä Jumalan, sillä hän tulee näkyväksi ja todeksi ihmisten elämässä.

 

Toinen raamatunkohta, jonka haluan ottaa esille, on Matteuksen evankeliumista tuttu vertaus viimeisestä tuomiosta (Matt 25: 31-46). Sen kautta voi huomata, miten osa Jeesuksen seuraajistakin kokivat Jumalan olevan läsnä juuri inhimillisessä todellisuudessa.

Vertauksessa Ihmisen Poika tulee tuomitsemaan maailman ja jakaa ihmiset lampaisiin ja vuohiin. Lampaat kutsutaan elämään Jumalan läheisyydessä, vuohet taas tuomitaan pimeyteen.

Lampaat ovat niitä, jotka huomaamattaan auttoivat Jumalaa, kun taas vuohet jättivät huomaamattaan auttamatta. Ruokkiessaan nälkäisiä, vaatettaessa alastomia, vieraillessaan vankilassa, lampaat kohtasivat Jumalan. Vuohet, jotka eivät auttaneet ketään, kulkivat Jumalan ohi.

 

 

 

 

 

 

Vertauksen sanoma on siinä, että Jumalaa ei voi erottaa inhimillisestä. Jos et näe Jumalaa nälkäisenä, janoisena, alastomana tai vankina olevana ihmisenä, et voi nähdä Jumalaa ollenkaan. Jumala ei ole olento muiden joukossa, vaan hän on kaikissa ihmisissä, varsinkin vähimmissä veljissämme ja sisarissamme.

Huomioitavaa vertauksessa on, että lampailta ja vuohilta ei kysytty, ovatko he ovatko he ottaneet Jeesuksen henkilökohtaiseksi vapahtajaksesi tai uskovatko he uskontunnustukseen kirjaimellisena totuutena tai käyvätkö he kirkossa. Heiltä kysyttiin vain, ovatko he nähneet ihmisissä läsnä olevan Jumalan.

 

Onko Jumala siis persoonallinen olento vai inhimillisessä todellisuudessa kohdattava voima? Raamatusta löytyy tekstejä kumpaakin suuntaan. Kristillinen kirkko on tehnyt aikanaan oman valintansa, mutta se ei tarkoita, että kirkon valitsema tie olisi ainoa raamatullinen vaihtoehto.

Miksi meitä on niin moneksi?

 

Kävimme seurakuntayhtymän työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa kunnioittavaa keskustelua tasa-arvoisesta avioliitosta. Niin kuin moni tietää, tasa-arvoinen avioliitto jakaa mielipiteitä.

Kunnioittavalla keskustelun mallin avulla pyritään opettelemaan toisten kuuntelemista. Se on yritys ymmärtää, miksi toinen ajattelee ja uskoon niin kuin ajattelee ja uskoo

Omassa ryhmässäni mietimme kysymystä, miten Raamattua voi lukea niin monella ja ristiriitaisella tavalla kuin menneinä vuosina ja kuukausina on nähty. Jokaisella näyttää olevan oma totuutensa, eikä yhteistä ymmärrystä tunnu löytyvän millään.


Olen joutunut tuon kysymyksen eteen useasti viimeisten vuosien aikana. Miksi toiset eivät voi ajatella niin kuin minä ajattelen? Olisihan elämä silloin paljon helpompaa!

Minulle tulee mieleen kaksi kokemusta, jotka ovat antaneet ymmärrystä tuon kysymyksen edessä. Ensimmäinen on 1990 -luvulta, jolloin kävin raamattuteologian pastoraalikurssia. (Pastoraalitutkinto on kirkon järjestämä lisäkoulutus papeille.)

Emeritus piispa Wille Riekkinen toimi silloin kirkon koulutuskeskuksen opettajana ja oli kouluttajamme. Yhtenä päivänä hän esitteli erilaisia tapoja tulkita Raamattua. Hän kertoi, miten Raamattua voi lukea mm. kirjaimellista, eksistentiaalista, pelastushistoriallista ja fundamentaalista tulkintaa. Minut, Uutta testamenttia pääaineenaan opiskelleen ja eksegetiikan pauloissa olevan papin pysäytti Riekkisen lause, että yksikään näistä ei kerro lopullista totuutta Raamatusta.

Toinen pysähtymisen paikka minulle tuli viime vuoden lopulla. Kaikki alkoi noin kymmen vuotta sitten, kun jouduin pysähtymään miettimään omaa uskontulkintaani. Pysähtyminen oli tarpeen, sillä koin, että kirkon julistama tulkinta ei enää elä minulle.

Pysähtyessäni miettimään omaa uskoani huomasin, etten ole yksin kysymykseni kanssa, vaan monet ihmiset ovat kokeneet kirkon julistuksen itsellensä vieraaksi. He ovat tehneet omat ratkaisunsa ja jättäneet kirkon. Minä jouduin kymmenen vuotta sitten osaltani etsimään vastausta tuohon kysymykseen. Mietin monesti olisiko minulla edessä alan vaihto?

Onneksi on ystäviä, jotka auttavat miestä mäessä. Yhden tällaisen avulla löysin toisenlaisen tavan elää kristittynä. Tämän minulle uuden uskontulkinnan kautta sain myös uuden näkökulman kunnioittavan keskustelun ryhmässä nousseeseen kysymykseen.

Uskon nimittäin nyt, että jokainen sana Jumalasta on likiarvo. Oikeastaan jokainen sana, minkä sanomme, on likiarvo, sillä sanat, joita käytämme saa merkityksensä meidän elämämme ja kokemustemme kautta. Ilman lukijaa sanat ovat vain kirjainjonoja. Samalla tavalla kuin me luomme kuvan todellisuudesta oman elämänkokemuksemme kautta, me luomme myös kuvan Jumalasta.

Tästä syystä en usko, että kenelläkään voisi olla lopullista tietoa Jumalan todellisuudesta, ei edes minulla, vaikka se oikealta minusta tuntuukin. Koska ajattelen näin, en voi myöskään arvottaa omaa uskontulkintaani toisia paremmaksi, olemmehan me kaikki samassa veneessä.


Näiden kahden kokemuksen kautta olen tullut siihen lopputulokseen, että uskontulkintojen oikeellisuudesta ei kannata tapella. Ne ovat asioita, joiden totuudellisuutta ei voi mitata objektiivisesti. Jokainen uskoo, niin kuin uskoo. Toisen päätä ei voi kääntää järkisyin, ei historiallisin tai muin todistein!

Olen tajunnut, että ihminen muuttaa käsitystään todellisuudesta vasta silloin, kun hän huomaa, että hänen ajatuksensa ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ristiriidan huomatessaan on hänen päätettävä, elääkö hän mieluummin ristiriidan keskellä vai ottaako hän askeleen kohti tuntematonta, mutta eheämpää todellisuutta.

Me ihmiset olemme erilaisia ja koemme todellisuuden eri tavalla. En usko, että me tulemme me koskaan ymmärtämään toisella tavalla ajattelevia ihmisiä. Minusta perimmäinen kysymys on, pystymmekö me elämään tämä tosiasian kanssa.