Vihapuheen anatomiaa

”Ei ole mitään väärää sanoa typerälle esimiehelle suorat sanat huonosta johtamisesta.” ”Ei ole mitään väärää kertoa oma mielipiteensä muutamalla vanhentavalla kirosanalla höystettynä niille ihmisille, jotka eivät elä samalla tavalla kuin minä, eivät ajattele samalla tavalla kuin minä, eivät usko samalla tavalla kuin minä.” ”Minulla on oikeus purkaa paha oloni ulos, minulla on oikeus. . .”

Ja tätä oikeutta ihmiset käyttävät hyväkseen lehtien palstoilla ja netin keskustelusivuilla ja palautteissa. “Minulla on oikeus vihaani, koska nuo toiset osaavat olla niin ärsyttäviä ja väärässä.” On yhä helpompaa sanoa asiansa suoraan ja se on yhä yleisempää, sillä siitä on tullut yksi tapa elää internetin ihmeellisessä maailmassa.

Viha ei ole reaktio, vaan ääni, huuto, pyyntö meiltä itseltämme

Olen lukenut Julia Cameronin kirjaa Tie luovuuteen oman itseni kehittämisen mielessä. Kirjassa tuli eteen asia, joka pysäytti minut täysin. Julia Cameron nimittäin sanoo, että viha ei ole reaktio, vaan ääni, huuto, pyyntö meiltä itseltämme. Cameron sanoo, että vihan tunnetta pitää kunnioittaa, sillä se on kartta. Viha nimittäin kertoo, missä menee meidän rajamme. Se kertoo, missä me olemme olleet ja minne me haluamme mennä. Se kertoo, milloin me emme ole pitäneet jostakin asiasta. Viha näyttää tien.

Vihan sanoman voi kääntää ymmärrettäväksi, Cameron sanoo, kunhan tarkastelee vihan tunnettaan tarkemmin. Jos olemme vihaisia jonkun toisen käytöksestä, tuo viha ei oikeastaan kerro mitään vihamme kohteesta, vaan ainoastaan meistä.

Vihan tunne kertoo Cameronin mukaan meille, että me itse emme voi jatkaa enää samaan malliin. Se kertoo, että vanha elämämme on kuolemassa ja uusi elämämme on syntymässä. Viha syntyy, kun jokin asia muistuttaa meitä jostain menneestä huonosta kokemuksesta. Jokin kohtaamamme asia tuottaa meille saman epämiellyttävän reaktion, minkä olemme kokeneet aikaisemmin.

Ongelma ei ole niinkään kokemamme viha, vaan se, ettemme ymmärrä vihan olevan merkki meille itsellemme muuttua.

Viha on merkki, että meidän olisi aika tehdä jotain tällä kokemukselle. Vihan tunne antaa meille mahdollisuuden käydä se läpi ja siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen, kasvaa ulos epämiellyttävästä kokemuksesta. Uuden synnyttäminen tekee kipeää ja kipu tekee meidät vihaiseksi.

Viha on kuin lamppu, joka valaisee meidän mielemme pimeät nurkkamme. Se muistuttaa meitä tapahtumista, joista me emme saa enää otetta. Ongelma ei ole niinkään kokemamme viha, vaan se, ettemme ymmärrä vihan olevan merkki meille itsellemme muuttua. Vihan tarkoitus ei ole osoittaa meille, että vihan kohteemme pitäisi muuttua, vaan että meidän olisi aika muuttua.

Valitettavasti hyvin harva ymmärtää tämän. Hyvin harva ihminen nimittäin ymmärtää vihan negatiivisen vaikutuksen itseensä. Jos sen näkisi ja ymmärtäisi, tekisi mielellään asioita, jotka poistaisivat vihan tunteen.

Silloin voisi myös ymmärtää, että vihan kohteen muuttuminen vähemmän vihattavaksi ei vaikuta omaan vihastumiseen. Se ehkä hävittää tunteen, mutta tunne herää jälleen, kun eteemme tulee seuraava ihminen, joka tekee jotain sellaista, mikä sattuu meidän menneisyytemme pimeään nurkkaamme.

Se, että Suomesta lähetettäisiin kaikki turvapaikan hakijat takaisin kotimaihinsa ei hävittäisi vihaa rasistin sydämestä. Se, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavat lopettaisivat aisasta puhumisen, ei hävittäisi homoutta syntinä pitävien vihaa. Samoin, ei naisten pappisoikeuksien poisottaminen muuttaisi vanhan virkakäsityksen kannattajien mielipiteitä.

Kun taas jossain vaiheessa joku sohaisee näiden vihapuhetta kylvävien ihmisten lukittuihin ja pimeisiin kaappeihin, vihapuhe jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Vihapuhe saadaan loppumaan vain sillä, että ohjataan ihmisiä käsittelemään omaa vihaansa. Ohjataan ihmisiä miettimään, mikä turvapaikanhakijoissa on sellaista, mikä nostaa vihan tunteen tai homoissa tai naisissa, jotka toimivat pappeina.

Näihin nurkkiin meidän pitäisi päästä valoa, jotta voisimme huomata, että oikeastaan nämä kaappien ja huoneiden nurkat ovat tyhjiä.

Usein selitykset ainakin kristillisissä piireissä löytyvät Raamatusta. Raamatun sanaan on helppo nojautua, sillä silloin ei tarvitse ajatella itse. Mielestäni ainoa keino löytää perimmäinen vihan lähde on porautua oman mielen sopukoihin. Mikä on se kokemus tai se opetus, joka on jossain vaiheessa elämäämme herättänyt meissä vihaa? Mitkä ovat ne asiasta, jotka nousevat pimeistä nurkista mieleemme, kun niihin liittyviä aiheita käsitellään.

Onko meille teroitettu niin vahvasti Raamatun auktoriteettia, ettemme pysty katsomaan maailmaa muuten kuin meille iskostetun tulkinnan läpi? Onko kotona puhuttu ihmisten eriarvoisuudesta luonnollisena asiana ja se on jäänyt alitajuntaamme.

Jos haluat päästä irti vihasta – ja uskon, että jokainen meistä haluaa sitä ainakin jossain syvällä sydämessään – pitää ryhtyä tutkimaan itseään. Sieltä löytyvät vastaukset toisinaan helposti, mutta toisinaan ne ovat monien lukollisten kaappien ja huoneiden pimeissä nurkissa odottamassa seuraavaa kertaa, kun jokin ärsyke aktivoi ne. Juuri näihin nurkkiin meidän pitäisi päästä valoa, jotta voisimme huomata, että oikeastaan nämä kaappien ja huoneiden nurkat ovat tyhjiä.

Kristus on ylösnoussut – Totisesti ylösnoussut

 

Jeesuksen kärsimys kuolema on sävyttänyt kristillistä pääsiäistä vuosisatoja ja sitä se tekee vieläkin. Minusta on monesti tuntunut, että hiljaisen viikon jälkeen pääsiäinen on juhlittu. Pitkänperjantain jälkeen ei enää löydy uutta vaihdetta päälle, vaikka pääsiäisyönä ilon pitäisi olla suurimmillaan. Hiljaista viikkoa ei seuraakaan juhla niin kuin pitäisi.

Hiljaisen viikon tunnelmat pettymys, suru ja ahdistus avautuvat helpommin evankeliumeiden kertomuksista kuin ylösnousemuksen ilo. Varsinkin, kun evankeliumeissa ei hehkuteta ylösnousemusilolla, siitä on vaikea saada otetta. Evankeliumien ylösnousemuskertomusten vire on ilon sijaan pelokas ja hämmentynyt – lukuun ottamatta ehkä kertomusta Emmauksen kulkijoista.

Mutta sitten tajusin, että ylösnousemuskertomuksia lukiessa on muistettava, että evankeliumit on kirjoitettu aikana, jolloin ylösnousemus oli jo todellisuutta. Tajusin, että osa evankeliumien kertomukset Jeesuksen ja ihmisten kohtaamisista ovat kertomuksia ihmisten ylösnousemuskokemuksista. Evankeliumeiden kertomukset kertovat siitä muutoksesta, jonka ylösnousseen kohtaaminen oli saanut aikaan.

Evankeliumit ovat pullollaan parantumiskertomuksia ja kertomuksia ihmisten arkisen elämän muutoksesta. Evankelistat kertovat nimeltä esimerkiksi Sakkeuksesta, Martasta, Mariasta ja heidän veljestään Lasaruksesta, tullimies Matteuksesta sekä sokeasta Bartimaioksesta. Samoin he kertovat monista nimettömiksi jääneistä ihmisistä, kuten samarialaisesta naisesta Syykarin kaivolla, aviorikoksesta tavatusta naisesta ja ryöväristä ristillä. Näille kaikille ihmisille on yhteistä, että heidän elämänsä muuttui heidän kohdattuaan Jeesuksen.

Sakkeus tajusi rahan kirouksen, Lasarus siskoineen sai kokea, että Jumala on kuolemaakin voimakkaampi, tullimies Matteus sai kokea, että hänet hyväksytään hänet ammatistaan huolimatta, sokea Bartimaios sai nähdä maailman kirjaimellisesti uudessa valossa. Nainen Syykarin kaivolla sai kokea, miten ihmisten asettamat rajat eivät ole Jumalan rajoja ja aviorikoksesta tavattu nainen sai konkreettisen oppitunnin armosta.

Nämä kertomukset kertovat ilosta. Ne ovat kertomuksia toivosta, uudesta elämästä, myötätunnosta. Ne kertovat etsimisestä ja löytämisestä, ne kertovat eksyksissä olemisesta ja uuden suunnan löytämisestä, juuri niistä asioista, joita jokainen toivoisi omalle kohdalleen tulevan. Kertomusten ihmiset ovat kuin kuka tahansa meistä ilon hetkellä. Kaiken lisäksi nämä tunteet ovat yhtä tosia ja yhtä syviä kuin Jeesuksen seuraajien suru ja ahdistus heidän joutuessaan hautaamaan Mestarinsa.

Ylösnousemuksessa Jeesuksen jakama myötätunto sai uuden muodon. Jeesuksen seuraajien kokema rakkaus kesti Mestarin kuoleman ja se alkoi elää uutta elämää Jeesuksen seuraajien keskellä. Tästä ulospäin suuntautuvasta rakkaudesta syntyi yhteisö, josta on kirjoitettu ihmetellen, miten he rakastavatkaan toisiaan.

Evankeliumeissa elää samalla kertaa muisto Nasaretin Jeesuksen elämästä ja usko ylösnousseeseen Kristukseen ja juuri siksi evankeliumit ovat niin tärkeitä. Evankeliumeista huokuu Jeesuksen ihmisiä kohtaan tuntema myötätunto ja kokemukset, että tämä sama myötätunto eli Jeesuksen kuoltua seurakunnan keskellä.

Jos halua löytää evankeliumeista ylösnousemusiloa, ei tarvitse siis muuta kuin kääntää muutama lehti hiljaisen viikon tapahtumista taaksepäin ja lukea ihmisten kokemuksista. Siinä on ylösnousemusiloa, vaikka muille jakaa!

 

Kristus on ylösnoussut – totisesti ylösnoussut!