Rakkautta, rakkautta vaan!

Kuuntelin tässä muutama päivä sitten opiskeluajan lempimusiikkia ja se pysähdytti jälleen kerran miettimään kaikkein suosituinta laulunaihetta kautta historian, nimittäin rakkautta.

Ihmiset ovat kirjoittaneet rakkauslauluja ja runoja koko olemassa olonsa ajan. Monet rakkauslaulut kertovat onnellisesta rakkaudesta, mutta vielä suurempi osa kertoo kuitenkin rakkauden kaipuusta tai pettymyksistä rakkaudessa.

Nämä laulut ja runot kertovat ihmisen luonteeseen kuuluvasta rakkauden ja hyväksynnän tarpeesta. Jokainen ihminen kaipaa tunteen rakastettuna olemisesta. Laulujen aiheita tarkastellessa kuitenkin näyttää siltä, että hyvin harvoin ihminen saa osakseen rakkautta. Tietenkin voi olla myös niin, että pettymyksistä ja kaipauksesta syntyy helpommin lauluja kuin onnellisuudesta.

Tunne pettymyksestä, hylkäämisestä tai epäonnistumisesta on vahva. Siksi juuri näistä aiheista onkin niin paljon lauluja. Epäonnistuminen rakkaudessa voi johtaa myös heijastamaan rakkauden antajan tämän todellisuuden ulkopuolelle. Jos ihmiset eivät kerran epätäydellisyydessään pysty osoittamaan ja antamaan tarpeeksi rakkautta toisilleen, niin inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella oleva Jumala kyllä pystyy.

Yli-inhimillinen Jumala jakaa rakkauttaan ja hyväksyntää niille, jotka sitä tarvitsevat. Kautta historian ihminen on pyrkinyt säätelemään luonnonvoimia, kohtaloaan ja tulevaisuuttaan maanitellen luonnonvoimia ja jumaliaan toimimaan niin, että hänen toiveensa toteutuisi.

Mutta, mitä sitten, kun asiat eivät sujukaan, niin kuin pitäisi? Miksi rakastava ja kaikkivaltias Jumala ei toimikaan, niin kuin kaiken logiikan mukaan hänen pitäisi toimia? Sitä joko tyytyy toteamaan, että Jumalan tiet ovat tuntemattomia tai unohtaa koko Jumalan.

Monet aikamme ihmiset unohtavat Jumalan, sillä yliluonnollinen Jumala ei ole tänään kovin varteenotettava vaihtoehto. Mutta on olemassa myös kolmas vaihtoehto. Kolmas vaihtoehto on unohtaa yliluonnollinen Jumala ja ajatella, että miljoonat rakkauslaulut eivät puhukaan vain inhimillisestä rakkaudesta, vaan myös Jumalan rakkaudesta.

Monet sanovat, että tämähän on pelkkää humanismia, eikä mitään jumalauskoa. Mutta jos Jumala onkin kohdattavissa juuri siinä, mitä me kaikesta sydämestämme kaipaamme, toisessa ihmisessä? Jumalaan kohdistetaan kaikki toiveet, mitä olemme elämämme aikana kaivanneet, rakkauden ja hyväksynnän. Etsimme Jumalassa sitä syliä, jota ilman olemme elämässämme jääneet, sitä myötätuntoa, mitä epäonnistuessamme toivoisimme jonkun osoittavan. Kohdistamme ikävöintimme Jumalalle, koska kukaan muu ei sitä meille anna.

Me ajattelemme, että Jumala tekee ihmeitä, mutta me itse olemme se ihme. Ihmisen elämäntehtävä on olla rakkauden jakaja, ei vain passiivinen vastaanottaja, mihin meitä on viimeisen 1000 vuoden ajan opetettu.

Jos jokainen ihminen ottaisi tehtävänsä Jumalan unelman toteuttajana vakavasti, maailma näyttäisi toisenlaiselta