Kristillisen uskon kompastuskiviä IV – Ihmeet

”Olen vakuuttunut, että Jumala, jonka mieli kieltää, ei voi koskaan olla rakastettu ja palvottu jumala.”

Näin kirjoittaa yhdysvaltalainen episkopaalisen kirkon piispa John Shelpy Spong kirjassaan ”Jesus for Non-Religious”. Piispa Spongin ajatus nostaa esiin tämän päivän hyvin merkittävän kristillisen kompastuskiven. Miten pitäisi suhtautua Raamatussa kerrottuihin tapahtumiin, jotka eivät noudata tämän päivän tutkimuksen selvittämiä luonnonlakeja? Viimeisten 350 vuoden ajan perinteisesti ajattelevat kristityt ovat ottaneet Raamatussa kerrotut ihmeet historiallisina tosiasioina, mutta tänä päivänä monilla ihmisellä on suuria vaikeuksia allekirjoittaa ajatusta.

 

Tämän päivän ongelmat

Toinen, myös yhdysvaltalainen tutkija, John Dominic Crossan esittelee omassa kirjassaan The Birth of Christianity viisi näkökulmaa, jotka vaikeuttavat tämän päivän ihmisen uskoa raamatullisiin ihmeisiin. Näitä ovat:

Teologinen näkökulma, joka liittyy yleisesti uskonnollisten väitteiden totuusarvoon. Usko ihmeiden historiallisuuteen ei tee väitettä yleisellä tasolla todeksi. Niihin joko uskoo tai sitten ei.

Tekstien tulkinta, joka liittyy lukijan ymmärrykseen kirjoittajan motiiveista. Mistä lukija voi tietää, onko ihmekertomuksen kirjoittaja kirjoittanut historiallisesti tapahtuneesta tapahtumasta vai ovatko tekstissä kerrotut ihmeet kirjoittajan käyttämää kielikuvallista kerrontaa?

Tieto-opillinen näkökulma on kaikkein vaikein havaita, sillä se liittyy lukijan omaan tapaa nähdä todellisuus.

Jos uskoo suljetun universuminen malliin, jossa nykyinen ”me” tietää kaiken, mitä voi tapahtua ja mikä on normaalia ja luonnollista, silloin myös ihmeet voivat olla osa tämän universumin todellisuutta.

Kuitenkin niin kauan, kun uskomme elävämme avoimessa universumissa, missä meidän salaisimmatkin tietomme perustuvat omaan tulkintaamme todellisuudesta, on vaikeaa yleisellä tasolla erottaa normaaliin elämään kuuluvaa tapahtumaa ihmeestä.

Historiallisuuden näkökulma, jossa on yksinkertaisuudessaan kysymys siitä, onko jokin kerrottu ihme todella tapahtunut vai ei.

Eettinen näkökulma, joka on myös tulkinnallinen. Kyse on siitä, onko eettisesti oikein sanoa, että Jeesus tekemät ihmeet on otettava todesta, mutta muiden, joko antiikin tai oman aikamme tehtyjä ihmetekoja ei tarvitse?

Raamatun ihmekertomukset

Yleisesti pidetään itsestään selvyytenä, että Raamattu on täynnä ihmekertomuksia. Näin ei kuitenkaan tarkemman tarkastelun perusteella ole. Patriarkkakertomusten lisäksi Raamatun ihmekertomukset ovat kasaantuneet kolmen ihmisen ympärille.

Suurempina kokonaisuuksina ihmekertomuksia löytyy Raamatusta Vanhasta testamentista patriarkkakertomusten (1. Mooseksen kirja) lisäksi vain Mooseksesta ja hänen seuraajastaan Joosuasta (2. Mooseksen kirja) sekä Eliasta ja hänen seuraajastaan Elisasta (1. ja 2. Kuningastenkirja).  Uuden testamentin ihmeitä kerrotaan Jeesuksesta ja hänen opetuslastaan. Vanhan testamentin osalta kertomukset keskittyvät ajanjaksolle 1500 eKr., 1200 eKr. sekä 800 eKr. Näiden kertomusryppäiden väleissä ei ihmeistä paljon kerrota.

Mooseksesta ja Eliasta kertovilla ihmekertomuksilla on selvä yhteys. Se, mitä kerrottiin Mooseksen tehneen, kerrotaan myös Eliasta. Kun tähän lisää tosiasian, että kertomukset ovat saaneet kirjallisen muotonsa vasta 500 eKr., näyttää hyvin todennäköiseltä, että näillä kertomuksilla on jokin muu merkitys kuin historiallisten tapahtumien kuvaaminen.

Uuden testamentin ihmekertomukset ovat kerääntyneet Jeesuksen ja hänen opetuslastensa ympärille. Jeesuksen kohdalla on myös merkittävää huomata, että hänen tekemänsä ihmeteot ovat hyvin lähellä Mooseksen ja Eliaan tekemiä ihmeitä. Inhimillisen kerrontatavan mukaisesti ihmetekojen määrä ja muodot lisääntyvät siirryttäessä Mooseksesta kohti Jeesusta.

Mitä ihmeistä pitäisi oikein ajatella?

Me kristityt elämme antiikin ajan maailman ja Galilein ja Newtonin jälkeisen maailman ristiriidan keskellä. Pyhä kirjamme kertoo elämästä ja Jumalasta antiikin ajan ihmisen ymmärryksellä, mutta 1600 –luvulta alkaneen maailmankuvan murroksen jälkeen kehittynyt tutkimus löytää yhä edelleen selityksiä aikaisemmin selittämättömille ilmiöille.

Miten meidän pitäisi ajatella ihmeistä, jos haluamme ottaa Raamatun todesta? Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on sulkea silmät antiikin ajan ja Newtonin jälkeisen ajan väliseltä ristiriidalta ja ottaa Raamatun ihmeet tosina historian tapahtumina. Näin me hyväksymme monien kristittyjen väitteen että, usko ihmeiden todellisuuteen on edellytys kutsua itseään kristityksi.

Toinen vaihtoehto on ottaa ristiriita todesta ja pysähtyä miettimään, millaisesta kokemuksesta ihmekertomukset ovat syntyneet? Mitä näillä kertomuksilla, Mooseksesta, Eliasta ja Jeesuksesta on haluttu sanoa? Kokemuksen todellisuutta ei voi kieltää, mutta se ei merkitse, että kokemuksesta kerrotut tarinatkin pitäisi ottaa todesta.

Vaihtoehdot kumpuavat erilaisista todellisuuskuvasta. Riippuen siitä, uskooko suljettuun vai avoimeen maailmaan, ihmeet saavat erilaisen merkityksen. Alussa siteeraamani piispa Spongin ajatusta mukaillen, kuvamme Jumalasta muokkautuu sen mukaan, millaisena me maailman näemme.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa II

Toinen kompastuskivi tänä päivänä ihmisille on kirkon julistama kertomus pelastuksesta. Puhe Jeesuksesta taivaasta tulleena Jumalan poikana, joka kuoli meidän syntiemme tähden, ei ole enää ymmärrettävä kertomus tämän päivän ihmisille. Kirkon kertoma pelastuskertomusta on kirjoitettu eri todellisuudesta kuin missä nykypäivän ihmiset elävät.

Tänä päivänä ihmiset elävät tieteellisen tiedon todellisuudessa. Heille on totta se, mikä voidaan havainnoida ja todistaa. Tästä syystä antiikin ajan uskonnollisilla totuuksilla ei ole tilaa ihmisten mielessä. Kertomus taivaasta tulevasta pelastajasta herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tämän päivän kristillisen tulkinnan mukainen kertomus kertoo ihmisen langenneen syntiin luomisen aamuhämärissä. Ensimmäiset ihmiset eivät totelleet Jumalan antamaa käskyä ja synti sai heistä otteen. Mutta yritettäessä ottaa selkoa, millainen ihminen on, tässä ajassa ei kuitenkaan oteta esiin Raamattua, vaan biologian kirja.

Biologian kirjoista voi lukea, miten elämä on syntynyt maapallolle monien miljardien vuosien aikana. DNA –tutkimuksen mukaan kaikella tällä hetkellä olemassa olevalla elämällä, niin kasveilla kuin eläimilläkin on vähintään 1% DNA –vastaavuus ja ihmisen DNA on 99 prosenttisesti sama kuin suurilla apinoilla. Ihminen on siis yhtä kaiken muun luonnon kanssa.

Itsesäilymisvietti

Kaikki elämä on yhtä geneettisesti. Yhteinen piirre maapallolla olevalla elämällä on erityinen tarve säilyä hengissä. Sama itsesäilymisvietti löytyy niin kasveilta, eläimiltä kuin ihmiseltäkin.

Muutama esimerkki kasvien ja eläinten selviytymisvietin toiminnasta. Ensimmäinen esimerkki tulee Australiasta. Maan länsiosissa kasvaa mangrovepuita, jotka elävät aivan mereen laskevan joen alasuistolla. Mangrovepuille on kehittynyt erityinen juuristo, jota ne käyttävät pysyäkseen hengissä suolaisessa vedessä. Puut ovat oppineet siirtämään vedessä olevan suolan puun valikoituneisiin lehtiin. Nämä lehdet kuolevat suolan yliannostukseen, mutta puu säilyy hengissä.

Toinen esimerkki tulee Amazonin viidakosta. Siellä elää muurahaisia ja käärmeitä, jotka ovat kehittäneet tavan elää yhdessä ja samalla suojata itseään. Amazonissa on muurahaisista, jotka tekevät pesänsä puun alaoksille. Saman puun ylemmillä oksilla elää käärmeitä. Käärmeiden suurin uhka ovat armeijamuurahaiset, jotka söisivät pesään tullessaan käärmeiden munat. Muurahaiset eivät kuitenkaan kulje toisen muurahaispesän yli. Näin käärmeet ovat turvassa armeijamuurahaisilta.

Puun alemmilla oksilla elävien muurahaisten suurin uhka taas on puissa asuvat muurahaiskarhut. Käärmeet kuitenkin pitävät muurahaiskarhut loitolla muurahaispesästä. Tämä järjestely auttaa siis muurahaisia kuin käärmeitäkin selviytymään hengissä.

Vaikka käärmeet ja muurahaiset eivät osaa kommunikoida keskenään, mutta silti ne ovat löytäneet kummallekin suotuisan yhteiselämän tavan. Kyse on itsesäilytysvietistä.

Ihmisen ennakkoluulo

Entä, mitä saa selville, kun ottaa käteensä psykologian kirjan ja tutkii ihmismieltä? Ihmiskunta on osa luontoa ja siten se toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Ravintoketjun päässä ihmisen selviytymisongelmat eivät kuitenkaan ole fyysisiä, vaan enemmänkin henkisiä.

Me emme mielellämme ota avosylin vastaan itsestämme poikkeavia ihmisiä. Me emme luota ihmisiin, jotka näyttävät erilaisilta, puhuvat eri kieltä, uskovat erilaiseen Jumalaan, koska me intuitiivisesti arvioimme heidän erilaisuutensa olevan meille vaaraksi.

Ihmisen luonteeseen kuuluu olla ennakkoluuloinen. Tämä ennakkoluulo on biologinen tosiasia, ei seuraus jostain tapahtumasta historian aamuhämärissä. Me olemme kehittyneet ennakkoluuloisiksi. Me suhtaudumme varautuneesti eri roduista ja kansoista tuleviin ihmisiin, koska historian saatossa ihmiskunta on oppinut, että niin säilyy todennäköisemmin hengissä.

Monissa elämäntilanteissa ihmisillä käynnistyy puolustusmekanismeja, vaikka tosiasiassa ei olisikaan mitään vaaraa, ainakaan hengenvaaraa. Nämä historian hämäristä tulleet inhimilliset tavat selvitä hengissä toimivat tänä päivänä siis alitajuntaisesti.

Puolustusmekanismien kytkeytyessä päälle, tuntuukin kuin joku muu tekisi niitä tekoja, joita itse tekee. Usein käy vielä niin, että tekee sellaisia tekoja, joita ei tosiasiassa haluaisi tehdä.

Juuri näillä sanoilla Paavali aikoinaan selitti synnin olemusta. ” Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” (Room 7:18-20)

Edellä mainitut inhimilliset tavat reagoida ovat osa universaalia inhimillistä kokemusta, jolle meidän esi-isämme ovat antaneet nimen synti. Kokemus on edelleen tosi, mutta selitys ei ole enää ymmärrettävä tässä ajassa.

Olisiko aika jättää menneen ajan selitys taakse ja etsiä inhimilliselle kokemukselle tässä ajassa ymmärrettävä selitys?

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa 1

Yksi kompastuskivi kristillisessä uskossa tämän päivän ihmisille on puhe Jumalasta persoonallisena olentona. Monille on mahdotonta ajatella, että Jumala todella olisi taivaassa asuva olento, jolla olisi oma tietoisuus ja kyky puuttua maailman kulkuun.

Antiinkin käsityksen mukaan Jumala eli taivaankannen yläpuolella taivaassa ja vaikutti sieltä maapallon tapahtumiin. Tänä päivänä tiedetään, että taivas ei ole Jumalan asuinpaikka. Nykytiede on todistanut, että maailmankaikkeus on miljardien valovuosien laajuinen tila, eikä sen reunoja olla vieläkään löydetty.

Kristillinen perinne määrittelee persoonallisen Jumalan myös kaiken tapahtuvan syyksi. Antiikinajan ihmiset uskoivat, että sääilmiöt, sairaudet ja kansojen kohtalot olivat jumalien määräämiä. Aikamme tieteellinen tutkimus on ampunut alas joka ikisen antiikin ajan käsityksen. Fysiikan eri ilmiöille on löydettävissä luonnollinen selitys.

Kopernikaanisesta vallankumouksesta Newtonin aloittamaan fysiikan tutkimukseen ja evoluutioteoriasta psykologisen tutkimuksen tuloksiin kertovat ihmisille maailman tapahtumiin vaikuttavan Jumalan kuolemasta. Suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä on mahdotonta uskoa kristilliseen Jumalaan juuri edellä mainituista syistä.

 

On hyvä huomata, ettei aikamme pyrkimys etsiä kristillisestä perinteestä eroavaa tapaa puhua Jumalasta ole vain omaan aikamme kysymys. Jo Raamatun lehdiltä löytyy erilaisia kielikuvia Jumalasta.

Esittelen kaksi raamatunkohtaa, jotka kummatkin puhuvat Jumalasta ei persoonallisena todellisuutena. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on nimittäin kohtia, jotka kertovat Jumalasta todellisuutena, joka tulee näkyväksi inhimillisyydessä.

 

”Kaikki saavat katsella Herran kunniaa, meidän Jumalamme ihanuutta. Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: “Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne! Kosto lähestyy, tilinteon hetki. Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.” Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan. Lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla.” (Jesaja 35: 3-6)

Ensimmäinen teksti on Jesajan kirja luvusta 35. Jesaja vastaa siinä ihmisten kysymykseen, miten he tietävät, että Jumalan valtakunta on lähellä, eli sen milloin Jumala pelastaa heidät. Jesaja ei vastaa puhuen messiaasta tai miten ihmisillä on mahdollisuus palata Paratiisiin.

Jesaja puhuu uudistuvasta inhimillisestä todellisuudesta, jonka yhteys Jumalaan tekee kokonaiseksi ja ehjäksi. Jesajalle Jumala ei ole persoonallinen olentona, vaan maailmassa vaikuttava voima, joka muuttaa todellisuutta  ihmisten keskellä. Jesaja kertoo siis Jumalasta, joka tulee näkyväksi inhimillisessä todellisuudessa. Kaikki voivat nähdä Jumalan, sillä hän tulee näkyväksi ja todeksi ihmisten elämässä.

 

Toinen raamatunkohta, jonka haluan ottaa esille, on Matteuksen evankeliumista tuttu vertaus viimeisestä tuomiosta (Matt 25: 31-46). Sen kautta voi huomata, miten osa Jeesuksen seuraajistakin kokivat Jumalan olevan läsnä juuri inhimillisessä todellisuudessa.

Vertauksessa Ihmisen Poika tulee tuomitsemaan maailman ja jakaa ihmiset lampaisiin ja vuohiin. Lampaat kutsutaan elämään Jumalan läheisyydessä, vuohet taas tuomitaan pimeyteen.

Lampaat ovat niitä, jotka huomaamattaan auttoivat Jumalaa, kun taas vuohet jättivät huomaamattaan auttamatta. Ruokkiessaan nälkäisiä, vaatettaessa alastomia, vieraillessaan vankilassa, lampaat kohtasivat Jumalan. Vuohet, jotka eivät auttaneet ketään, kulkivat Jumalan ohi.

 

 

 

 

 

 

Vertauksen sanoma on siinä, että Jumalaa ei voi erottaa inhimillisestä. Jos et näe Jumalaa nälkäisenä, janoisena, alastomana tai vankina olevana ihmisenä, et voi nähdä Jumalaa ollenkaan. Jumala ei ole olento muiden joukossa, vaan hän on kaikissa ihmisissä, varsinkin vähimmissä veljissämme ja sisarissamme.

Huomioitavaa vertauksessa on, että lampailta ja vuohilta ei kysytty, ovatko he ovatko he ottaneet Jeesuksen henkilökohtaiseksi vapahtajaksesi tai uskovatko he uskontunnustukseen kirjaimellisena totuutena tai käyvätkö he kirkossa. Heiltä kysyttiin vain, ovatko he nähneet ihmisissä läsnä olevan Jumalan.

 

Onko Jumala siis persoonallinen olento vai inhimillisessä todellisuudessa kohdattava voima? Raamatusta löytyy tekstejä kumpaakin suuntaan. Kristillinen kirkko on tehnyt aikanaan oman valintansa, mutta se ei tarkoita, että kirkon valitsema tie olisi ainoa raamatullinen vaihtoehto.

Antiikin ajan kielellä atomiajan ihmiselle

Ihmisten valinta jättää kirkon jäsenyys herättää yhä enemmän keskustelua kirkon piirissä. Kastettujen lasten määrä pieneen pienenemistään ja kirkollisten vihkimisten osuus on romahtanut. Miksi ihmiset eivät halua enää kuulua kirkkoon, eivätkä halua kirkon palveluja?

Kysymykseen on kaksi vaihtoehtoista vastausta. Joko tässä ajassa elävät ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita uskonnosta tai sitten kirkon julistus ei enää kohtaa tavallisten ihmisten todellisuutta. Olen miettinyt näitä molempia vaihtoehtoja ja tullut siihen tulokseen, että tuo jälkimmäinen on lähempänä totuutta.

Tutkimukset osoittavat, että ihmisten uskonnollisuuden kaipuu ei ole muuttunut mihinkään. Tästä on yhtenä esimerkkinä suurta kannatusta saanut enkeliusko. Samoin erilaisiin henkisiin elämänhallintakursseihin on tunkua aina enemmän ja enemmän.

Onko kristillisen kirkon sanoma siis väljähtänyt tai menettänyt merkityksiensä? Minusta ei, mutta kirkon tapa puhua siitä on. Kirkon julistus toistaa antiikin ajan maailmankuvasta nousevia totuuksia, mutta kirkossa ei huomata, että tavallisten länsimaisen ihmisten elämäntodellisuus rakentuu aivan muista rakennusaineista.

Valistuksen ajan tieteellinen vallankumous on muuttanut maailmaa enemmän kuin monet ymmärtävätkään. Ei ole kyse vain luonnontieteiden kautta saatavasta tiedosta, vaan on kyse myös siitä, miten tuo tieto vaikuttaa ymmärrykseen Jumalasta.

Raamatusta tuttu kolmitasoinen maailmankuva (tuonela, maa, taivas) ei enää vastaa ihmisten käsitystä maailmankaikkeudesta. Kaukoputket eivät ole tavoittaneet Jumalaa taivaalta. Universumi on osoittautunut paljon ihmisymmärrystä suuremmaksi.

Jos taivaassa asuva jumalolento on menettänyt merkityksensä, mitä tilalle? Ainoa keino on etsiä Jumalaa tästä ajasta, tästä todellisuudesta. Nykyihminen etsii Jumalaa luonnosta, ihmisten välisistä suhteista, elämän murroshetkistä, syntymästä ja kuolemasta.

Kirkon puhuessa antiikin ja keskiajan kielikuvin, se puhuu ihmisten ohi. Ei siis ole ihme, etteivät kirkon penkit täyty, eikä kirkon sanoma kiinnosta. Ihmiset elävät jossain aivan muussa todellisuudessa.

Kristillisen kirkon tulevaisuus lepää sen varassa, onko sillä rohkeutta laskea irti menneen maailman tavasta nähdä todellisuus ja alkaa kertoa Kristuksesta enemmistön kokemasta todellisuudesta käsin. Raamatun lehdiltä ja kristillisestä perinteestä löytyy kyllä sanat liittyä tähän todellisuuteen, jos se vain halutaan kohdata.

Tulen jatkossa esittelemään tämän ajan länsimaisen ihmisen edessä olevia kristillisen uskon kompastuskiviä. Niiden kautta voi huomata, ettei kristinuskon opit ole ihmisille helppoja nieltäviä, mutta onneksi nekin voi sanoa toisin.

Uuden avioliittolain tultua voimaan

Sinä olet aina toinen. Sinä olet toinen, koska sinä et pysty ymmärtämään elämääni samalla tavalla kuin minä. Sinä olet toinen, koska tulkitsen sinua aina oman elämäni kautta. Kasvonpiirteesi, ihonvärisi, pukeutumistyylisi, ajattelusi ja puhetapasi saavat merkityksen aina aikaisemmin tapaamieni ihmisten kautta.

Elämän aikana tapahtuneet kohtaamiset ja lapsuuden perheen vaikutus ohjaavat asennoitumistani muihin ihmisiin. Elämänkokemukset pettymyksineen ja epäonnistumisineen muovaavat koko ajan minua ja vievät minua kauemmas itsestäni. Mitä kauempana olen itsestäni, sitä vaikeampaa minun on asettua toisen viereen. On oikeastaan aika nurinkurista, että minun pitää lähteä tutustumisretkelle itseeni, voidakseni oppia tuntemaan muita ihmisiä.

 

 

 Eniten omaan suhtautumiseen toisiin ihmisiin vaikuttaa omien vanhempieni tapa elää kanssani. Olen imenyt vanhempieni asenteet itseensä ja näen todellisuuden vanhempieni silmien läpi.

Todellisuus, jonka olen lapsena omaksunut, ei siis ole minun todellisuuteni, vaan se on vanhempieni todellisuus. Onneksi minulla on mahdollisuus kasvaa aikuiseksi ja ottaa elämäni omaan haltuuni. Helppoa se ei ole, sillä vanhempieni sieluuni painama jälki on vahva.

(Onneksi on myös vanhempia, jotka ovat kyenneet antaneet lapsillensa tilaa kasvaa omaksi itsekseen jo lapsuuden ja nuoruuden aikana niin, ettei lasten tarvitse tehdä tätä matkaa aikuisena. Olen onnellinen niin näiden vanhempien kuin heidän lastensakin puolesta.)

Toisaalta kehittymiseeni on vaikuttaa myös ne yhteisöt ja ryhmät, joiden jäsenenä olen ollut aikuistumiseni vuosina. Nuorten yhteisöt muokkaavat jäseniään ja siksi nuorten kanssa työtätekevillä on suuri vastuu nuorten tulevaisuudesta.

 

 

Tutkimusmatkalla itseeni voin pikkuhiljaa päästä syvemmälle ja alkaa erottaa oman elämäni pelot, toiveet ja unelmat vanhempieni elämästä, heidän peloistaan, toiveistaan ja unelmistaan. Näin pystyn elämään aina täydemmin omaa elämääni, pelätä omia pelkojani ja unelmoida omia unelmiani.

Oman itsensä löytämistä voisi kuvata uskonnollisella termillä uudestisyntyminen. Vanha minä kuolee, kun ulkoapäin asetetut toiveet ja tavoitteet menettävät otteen minusta. Samalla, kun alan tuntea itseäni, alan myös ymmärtää eron itseni ja toisten ihmisten välillä. En enää ajattele toista ihmistä omien elämänkokemusteni kautta, vaan alan ymmärtää, että toisilla ihmisillä on oma elämänsä. Minulla ei ole oikeutta aliarvioida niitä, vaan heidän täytyy saada elää elämäänsä, jotta hekin voisivat syntyä uudestaan.

 

Sinä olet toinen ja vain sinä olet oman elämäsi asiantuntija, niin kuin minäkin olen oman elämäni asiatuntija. Kunnioittamalla sinun elämäsi ainutlaatuisuutta, voin löytää jotain ainutlaatuisuutta myös itsestäni ja antaessani sinulle tilaa olla oma itsesi, minustakin tulee täydellisempi minä.

 

Jumala löytyy maailmasta

 

Tiedonhalu on Jumalan lahja ja avoimet kysymykset arvokkaampia kuin ehdottomat totuudet.

Kaikille uskonnoille on ominaista, että niiden avulla etsitään vastauksia kysymyksiin, joihin ihmiset eivät ole muuten löytäneet vastauksia. Uskon avulla on kautta ihmiskunnan historian pyritty löytämään vastauksia esimerkiksi kysymyksiin kuolemasta ja kärsimyksestä. Uskontojen piiristä onkin löydetty vastauksia, mutta on huomattava, että eri aikakausina samankin uskonnon piirissä on vastattu samoihin kysymyksiin eri tavoin.

Uskon kautta ihmiset etsineet vastauksia elämäänsä liittyviin kysymyksiin kertomalla kertomuksia elämästä. Kertomukset ja kielikuvat ovat uskon kieltä. Jumalasta, uskosta tai elämästä ei voi oikeastaan puhua millään muulla kielellä, sillä kenelläkään ei ole lopullista totuutta elämästä.

Me länsimaiset ihmiset olemme modernin ajan lapsenlapsia, mikä merkitsee sitä, että yhteisömme on elänyt ajan, jolloin objektiivisen totuuden löytäminen kuviteltiin olevan mahdollista. Uskottiin, että tiede on keino saavuttaa kaikki lopullinen tieto maailmasta.

Modernin ajan kuvaan kuului myös, että kaikki mahdollinen on tutkittavissa tieteen keinon. Tieteen vallankumous valistuksen aikana muutti ihmisten arkielämää teollistuneissa maissa. Uusien keinojen löytyminen ympäröivän maailman tutkimiseen on avannut näkymän maailmaan, josta aikaisemmin ei edes pystytty haaveilemaan. Uteliaisuus ympäristöään kohtaan on vienyt ihmisen nuotiotulilta kuuhun ja kansan yhteisestä tajunnasta yksittäisen ihmisen mielen syvyyksiin.

Luterilaisuuden keskiössä on usko, että Jumala ilmoittaa itsestään Raamatussa, Jeesuksessa, luonnossa ja ihmiskunnan historiassa. Uskon, että tutkiessaan ympäristöään, maailmaa ja itseään, ihminen tutkii Jumalaa. Maailmassa ei ole paikkaa, josta Jumala ei löytyisi. Jumala näyttäytyy luonnossa ja ihmisten kohtaloissa. Jumalan todellisuus avautuu ihmiskunnan historiassa. Ihmiskunnan historia todistaa, että Jumalan todellisuus valtaa alaa. Rakkauden ja toisten ihmisten hyväksynnän ja kunnioittamisen lisääntyminen on osoitus Jumalan toiminnasta maailmassa.

Jumala on siis koko maailmankaikkeuden kokoinen, eikä siinä vielä kaikki: Jumala on vielä maailmankaikkeutta äärettömästi suurempi. Jumalan äärettömyys merkitsee, ettei ihminen voi tietää lopullista totuutta Jumalasta. Varsinkin, kun vilkaisu maailmankartalle osoittaa, miten monin eri tavoin Jumalasta puhutaan eri puolilla maailmaa, kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että minun uskoni on ainoa oikea. Tähän ajatukseen liittyen ei siis pitäisi etsi lopullisia totuuksia, vaan ennemminkin erilaisia tapoja elää Jeesuksen opetuksia todeksi. Jos jonkin muun uskonnon piirissä opetetaan samoin kuin Jeesus opetti, heillä ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Jumala olisi tavoitettavissa myös tämän uskonnon piirissä.

 

Avoimuus Jumalan toiminnalle maailmassa on siis tärkeämpää kuin lopullisten totuuksien etsiminen. Ihmisen uteliaisuus ympärillä olevaa maailmaa kohtaan on Jumalan lahja. Jumala salaisuus avautuu tutkiessamme ympärillä olevaa todellisuutta. Totuuden sementointi antiikin ajalla kirjoitettuun kirjaan sementoi myös Jumalan antiikin aikaan. Mutta jos inhimillistä todellisuutta ollaan valmiita tutkia kaikilla mahdollisilla keinoilla, myös tässä ajassa läsnä olevan Jumalan todellisuus alkaa avautua.

 

Miksi meitä on niin moneksi?

 

Kävimme seurakuntayhtymän työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa kunnioittavaa keskustelua tasa-arvoisesta avioliitosta. Niin kuin moni tietää, tasa-arvoinen avioliitto jakaa mielipiteitä.

Kunnioittavalla keskustelun mallin avulla pyritään opettelemaan toisten kuuntelemista. Se on yritys ymmärtää, miksi toinen ajattelee ja uskoon niin kuin ajattelee ja uskoo

Omassa ryhmässäni mietimme kysymystä, miten Raamattua voi lukea niin monella ja ristiriitaisella tavalla kuin menneinä vuosina ja kuukausina on nähty. Jokaisella näyttää olevan oma totuutensa, eikä yhteistä ymmärrystä tunnu löytyvän millään.


Olen joutunut tuon kysymyksen eteen useasti viimeisten vuosien aikana. Miksi toiset eivät voi ajatella niin kuin minä ajattelen? Olisihan elämä silloin paljon helpompaa!

Minulle tulee mieleen kaksi kokemusta, jotka ovat antaneet ymmärrystä tuon kysymyksen edessä. Ensimmäinen on 1990 -luvulta, jolloin kävin raamattuteologian pastoraalikurssia. (Pastoraalitutkinto on kirkon järjestämä lisäkoulutus papeille.)

Emeritus piispa Wille Riekkinen toimi silloin kirkon koulutuskeskuksen opettajana ja oli kouluttajamme. Yhtenä päivänä hän esitteli erilaisia tapoja tulkita Raamattua. Hän kertoi, miten Raamattua voi lukea mm. kirjaimellista, eksistentiaalista, pelastushistoriallista ja fundamentaalista tulkintaa. Minut, Uutta testamenttia pääaineenaan opiskelleen ja eksegetiikan pauloissa olevan papin pysäytti Riekkisen lause, että yksikään näistä ei kerro lopullista totuutta Raamatusta.

Toinen pysähtymisen paikka minulle tuli viime vuoden lopulla. Kaikki alkoi noin kymmen vuotta sitten, kun jouduin pysähtymään miettimään omaa uskontulkintaani. Pysähtyminen oli tarpeen, sillä koin, että kirkon julistama tulkinta ei enää elä minulle.

Pysähtyessäni miettimään omaa uskoani huomasin, etten ole yksin kysymykseni kanssa, vaan monet ihmiset ovat kokeneet kirkon julistuksen itsellensä vieraaksi. He ovat tehneet omat ratkaisunsa ja jättäneet kirkon. Minä jouduin kymmenen vuotta sitten osaltani etsimään vastausta tuohon kysymykseen. Mietin monesti olisiko minulla edessä alan vaihto?

Onneksi on ystäviä, jotka auttavat miestä mäessä. Yhden tällaisen avulla löysin toisenlaisen tavan elää kristittynä. Tämän minulle uuden uskontulkinnan kautta sain myös uuden näkökulman kunnioittavan keskustelun ryhmässä nousseeseen kysymykseen.

Uskon nimittäin nyt, että jokainen sana Jumalasta on likiarvo. Oikeastaan jokainen sana, minkä sanomme, on likiarvo, sillä sanat, joita käytämme saa merkityksensä meidän elämämme ja kokemustemme kautta. Ilman lukijaa sanat ovat vain kirjainjonoja. Samalla tavalla kuin me luomme kuvan todellisuudesta oman elämänkokemuksemme kautta, me luomme myös kuvan Jumalasta.

Tästä syystä en usko, että kenelläkään voisi olla lopullista tietoa Jumalan todellisuudesta, ei edes minulla, vaikka se oikealta minusta tuntuukin. Koska ajattelen näin, en voi myöskään arvottaa omaa uskontulkintaani toisia paremmaksi, olemmehan me kaikki samassa veneessä.


Näiden kahden kokemuksen kautta olen tullut siihen lopputulokseen, että uskontulkintojen oikeellisuudesta ei kannata tapella. Ne ovat asioita, joiden totuudellisuutta ei voi mitata objektiivisesti. Jokainen uskoo, niin kuin uskoo. Toisen päätä ei voi kääntää järkisyin, ei historiallisin tai muin todistein!

Olen tajunnut, että ihminen muuttaa käsitystään todellisuudesta vasta silloin, kun hän huomaa, että hänen ajatuksensa ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ristiriidan huomatessaan on hänen päätettävä, elääkö hän mieluummin ristiriidan keskellä vai ottaako hän askeleen kohti tuntematonta, mutta eheämpää todellisuutta.

Me ihmiset olemme erilaisia ja koemme todellisuuden eri tavalla. En usko, että me tulemme me koskaan ymmärtämään toisella tavalla ajattelevia ihmisiä. Minusta perimmäinen kysymys on, pystymmekö me elämään tämä tosiasian kanssa.