Tylsä Raamattu

Rippikoulu on taas takana ja monet oppitunnit pidetty. Tänä kesänä mieleen rippikoulusta jäi erityisesti se, että nuoret kuvasivat oppituntejani tylsiksi. Itse olin innostunut opettamisesta, varsinkin Raamattuun liittyvistä aiheista. Näin jälkikäteen minulle valkeni, miksi tuntini olivat nuorten mielestä tylsiä. Siihen on luultavasti kaksi syytä, ensinnäkin minä luennoin paljon ja toiseksi he eivät ymmärtäneet, mistä puhuin.

Eihän sitä sitten sen enempää tylsään oppituntiin tarvitakaan. Mutta toisaalta, jos Raamattua lukee vähänkään enemmän, en yhtään ihmettele, että se tuntuu tylsältä ja sekavalta. Meille suomalaisille on opetettu pyhäkoulusta alkaen, että kaikki Raamatussa kerrottu on historiallisesti totta, ja jos haluaa pitää itseään kristittynä, sen historiallisuutta ei saa kyseenalaistaa.

 

Minä olen myös suomalaisena oppinut ottamaan Raamatun tekstit totena, siis historiallisina tapahtumina. Jossain vaiheessa kuitenkin ajauduin tilanteeseen, jossa en vain enää voinut tehdä niin. Kun ristiriita Raamatun tekstien ja ympäröivän kristillisen yhteisön tulkinnan välillä kasvoi minulle kestämättömäksi, minun oli tehtävä valinta. Joko lähden tutkimaan Raamattua uudesta näkökulmasta tai jatkan Raamatun murjomista kristilliseen perinteeseen sopivaksi.

Ja niin minä lähdin. Lähdin ottamaan selvää, mitä Raamatun teksteillä oikein alun perin haluttiin sanoa. Ratkaisuni oli unohtaa, mitä minulle on opetettu ja tutkia, mitä Raamatun kirjat itse kertovat itsestään.

Vuosien varrella jouduin useamman kerran pysähtymään erilaisia raamattututkimuksista lukemieni ajatusten edessä miettimään, voinko minä kirkon pappina puhua ääneen lukemiani asioita. Pikkuhiljaa kuitenkin kasvoin luterilaiseksi. Opettihan Lutherkin, että Raamattu on ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Oppia ja kristillistä elämää pitää siis katsoa Raamatusta käsin, ei päinvastoin.

Aloin ymmärtää raamattututkimuksen apukeinona Raamatun salaisuuksien avaamiseen. Ajattelin, että jos pystyn löytämään tietoa Raamatun kirjojen synnystä ja niiden kirjoittajien tarkoitusperistä, on niistä puhuminen paljon tärkeämpää kuin historian aikana syntyneiden oppien mukaisen raamattutulkinnan seuraaminen.

 

Tästä ajatusprosessista syntyi kuitenkin ongelma, joka näkyi tänäkin kesänä rippikoulussa ja näkyy monissa saarnoissani ja kirjoituksissani. Miten voin kertoa omasta uskostani siten, etten tylsistytä kuulijoitani sillä tiedolla, jota ilman he eivät voi ymmärtää minua?

 

Reformaatio. Nyt!

 

Elämme reformaation 500 -vuotisjuhlavuotta. Suomen kirkko on aloittanut juhlavuoden heti vuoden alusta erilaisin tilaisuuksin. Hyvä näin. Mieleeni on kyllä hiipinyt epäily, miten juhlatuulta riittää koko vuodeksi.

Sana reformaatio tulee latinan kielen sanasta reformare, muotoilla uudestaan. Uudistaminen ei tarkoittanut keskiajalla vain jonkin aivan uuden ja ennen näkemättömän kehittämistä, vaan se sisälsi vahvan ajatuksen palaamisesta alkuun. Reformi nähtiin 1500 -luvulla tarpeellisena, sillä katolinen kirkko oli monin tavoin väärentänyt alkuperäisen uskon. Reformaattorien mielestä oli aika palata joko Jeesuksen esikuvaan, apostolien aikaan, alkukirkkoon tai sääntökuntien varhaisiin vaiheisiin.

Meille 1500 -luvun tapahtumilla on suuri merkitys. Luther muokkasi vahvasti katolisen kirkon oppia ja käytänteitä. Lutherin ajattelu on edelleenkin lukemisen arvoista tekstiä, mutta mielestäni niitä lukiessa on muistettava, että hän kirjoitti 500 vuotta sitten. Luther ja kumppanit elivät aivan toisenlaisessa maailmassa. Luther ei esimerkiksi hyväksynyt aurinkokeskeistä maailmankuvaa. (Katolinen kirkko hyväksyi sen vasta 1820 -luvulla.) Luther ei tiennyt myöskään mitään naisten äänioikeudesta, saati naisten pappeudesta.

Lutherin tapa lukea Raamattua oli myös erilainen. Hänellä ei ollut samoja ongelmia Raamatun tekstien historiallisuudesta, niin kuin monilla meidän aikamme kristityillä. Luther ajatteli Raamatun olevan uskon ylin auktoriteetti, koska se sisälsi Jumalan ilmoituksen. Kirkon perinne ja muut lähteet olivat taas, Raamatun arvovaltaista tulkintaa, ”inhimillistä perinnettä”. Niitä oli voitava korjata, jos ne ajautuivat ristiriitaan Raamatun kanssa. Raamatun sisällä taas Jeesuksen sanat ja teot määrittelivät sen, mitä kristityt pitävät sitovana ja mitkä esimerkiksi Vanhan Testamentin periaatteista ovat aikasidonnaisia.

Oikeaa kristillistä elämäntapaa etsiessämme meidän tulee siis keskittyä tutkimaan Jeesuksen sanoja ja tekoja. Meidän tulee tehdä reformaatio, palata alkuun ja etsiä sieltä vastauksia. Mutta entäpä, jos Jeesus ei ole sanonut mitään meidän aikamme päivänpolttavista kysymyksistä? Mitä sitten, onko silloin lupa etsiä vastauksia muulta Raamatusta?

Onneksi Luther lisäsi Jeesuksen sanojen lisäksi Jeesuksen teot. Näin meillä on mahdollisuus rivien välistä lukea, miten Jeesus suhtautui meidän aikamme tilanteisiin. Meidän ei tarvitse löytää juuri samanlaista tilannetta, vaan voimme katsoa Jeesuksen toimintaa kokonaisuudessaan.

Lukiessamme, miten Jeesus kohtaa roomalaisen upseerin, aviorikoksesta tavatun naisen, publikaanien esimiehen tai sokean kerjäläisen, jotka kaikki olivat juutalaisessa yhteisössä syrjittyjä, voimme saada esimerkin, miten meidän pitäisi kohdata oman yhteisömme syrjityt.

 


 

Reformaation juhlavuoden kunniaksi voisi aloittaa oman, henkilökohtaisen reformaation. Sen voisi aloittaa miettimällä, ovatko minun elämänarvoni ja -asenteeni ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa. Jos huomaan näin olevan – selitysten ja kiemurtelujen sijaan – minun pitäisi rohkeasti käydä prosessiin itseni kanssa, ottaa härkää sarvista ja mietti, miten Jeesus toimisi niissä tilanteissa, joihin itse joudun (tai pääsen) kohdatessani erilaisia ihmisiä. Niin ja tietenkin tehdä tarvittavat säädöt omaan ajatteluun.

Perimmäinen kysymys kuitenkin on, haluanko lähteä tälle matkalle vai en.