Kristillisen uskon kompastuskiviä IV – Ihmeet

”Olen vakuuttunut, että Jumala, jonka mieli kieltää, ei voi koskaan olla rakastettu ja palvottu jumala.”

Näin kirjoittaa yhdysvaltalainen episkopaalisen kirkon piispa John Shelpy Spong kirjassaan ”Jesus for Non-Religious”. Piispa Spongin ajatus nostaa esiin tämän päivän hyvin merkittävän kristillisen kompastuskiven. Miten pitäisi suhtautua Raamatussa kerrottuihin tapahtumiin, jotka eivät noudata tämän päivän tutkimuksen selvittämiä luonnonlakeja? Viimeisten 350 vuoden ajan perinteisesti ajattelevat kristityt ovat ottaneet Raamatussa kerrotut ihmeet historiallisina tosiasioina, mutta tänä päivänä monilla ihmisellä on suuria vaikeuksia allekirjoittaa ajatusta.

 

Tämän päivän ongelmat

Toinen, myös yhdysvaltalainen tutkija, John Dominic Crossan esittelee omassa kirjassaan The Birth of Christianity viisi näkökulmaa, jotka vaikeuttavat tämän päivän ihmisen uskoa raamatullisiin ihmeisiin. Näitä ovat:

Teologinen näkökulma, joka liittyy yleisesti uskonnollisten väitteiden totuusarvoon. Usko ihmeiden historiallisuuteen ei tee väitettä yleisellä tasolla todeksi. Niihin joko uskoo tai sitten ei.

Tekstien tulkinta, joka liittyy lukijan ymmärrykseen kirjoittajan motiiveista. Mistä lukija voi tietää, onko ihmekertomuksen kirjoittaja kirjoittanut historiallisesti tapahtuneesta tapahtumasta vai ovatko tekstissä kerrotut ihmeet kirjoittajan käyttämää kielikuvallista kerrontaa?

Tieto-opillinen näkökulma on kaikkein vaikein havaita, sillä se liittyy lukijan omaan tapaa nähdä todellisuus.

Jos uskoo suljetun universuminen malliin, jossa nykyinen ”me” tietää kaiken, mitä voi tapahtua ja mikä on normaalia ja luonnollista, silloin myös ihmeet voivat olla osa tämän universumin todellisuutta.

Kuitenkin niin kauan, kun uskomme elävämme avoimessa universumissa, missä meidän salaisimmatkin tietomme perustuvat omaan tulkintaamme todellisuudesta, on vaikeaa yleisellä tasolla erottaa normaaliin elämään kuuluvaa tapahtumaa ihmeestä.

Historiallisuuden näkökulma, jossa on yksinkertaisuudessaan kysymys siitä, onko jokin kerrottu ihme todella tapahtunut vai ei.

Eettinen näkökulma, joka on myös tulkinnallinen. Kyse on siitä, onko eettisesti oikein sanoa, että Jeesus tekemät ihmeet on otettava todesta, mutta muiden, joko antiikin tai oman aikamme tehtyjä ihmetekoja ei tarvitse?

Raamatun ihmekertomukset

Yleisesti pidetään itsestään selvyytenä, että Raamattu on täynnä ihmekertomuksia. Näin ei kuitenkaan tarkemman tarkastelun perusteella ole. Patriarkkakertomusten lisäksi Raamatun ihmekertomukset ovat kasaantuneet kolmen ihmisen ympärille.

Suurempina kokonaisuuksina ihmekertomuksia löytyy Raamatusta Vanhasta testamentista patriarkkakertomusten (1. Mooseksen kirja) lisäksi vain Mooseksesta ja hänen seuraajastaan Joosuasta (2. Mooseksen kirja) sekä Eliasta ja hänen seuraajastaan Elisasta (1. ja 2. Kuningastenkirja).  Uuden testamentin ihmeitä kerrotaan Jeesuksesta ja hänen opetuslastaan. Vanhan testamentin osalta kertomukset keskittyvät ajanjaksolle 1500 eKr., 1200 eKr. sekä 800 eKr. Näiden kertomusryppäiden väleissä ei ihmeistä paljon kerrota.

Mooseksesta ja Eliasta kertovilla ihmekertomuksilla on selvä yhteys. Se, mitä kerrottiin Mooseksen tehneen, kerrotaan myös Eliasta. Kun tähän lisää tosiasian, että kertomukset ovat saaneet kirjallisen muotonsa vasta 500 eKr., näyttää hyvin todennäköiseltä, että näillä kertomuksilla on jokin muu merkitys kuin historiallisten tapahtumien kuvaaminen.

Uuden testamentin ihmekertomukset ovat kerääntyneet Jeesuksen ja hänen opetuslastensa ympärille. Jeesuksen kohdalla on myös merkittävää huomata, että hänen tekemänsä ihmeteot ovat hyvin lähellä Mooseksen ja Eliaan tekemiä ihmeitä. Inhimillisen kerrontatavan mukaisesti ihmetekojen määrä ja muodot lisääntyvät siirryttäessä Mooseksesta kohti Jeesusta.

Mitä ihmeistä pitäisi oikein ajatella?

Me kristityt elämme antiikin ajan maailman ja Galilein ja Newtonin jälkeisen maailman ristiriidan keskellä. Pyhä kirjamme kertoo elämästä ja Jumalasta antiikin ajan ihmisen ymmärryksellä, mutta 1600 –luvulta alkaneen maailmankuvan murroksen jälkeen kehittynyt tutkimus löytää yhä edelleen selityksiä aikaisemmin selittämättömille ilmiöille.

Miten meidän pitäisi ajatella ihmeistä, jos haluamme ottaa Raamatun todesta? Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on sulkea silmät antiikin ajan ja Newtonin jälkeisen ajan väliseltä ristiriidalta ja ottaa Raamatun ihmeet tosina historian tapahtumina. Näin me hyväksymme monien kristittyjen väitteen että, usko ihmeiden todellisuuteen on edellytys kutsua itseään kristityksi.

Toinen vaihtoehto on ottaa ristiriita todesta ja pysähtyä miettimään, millaisesta kokemuksesta ihmekertomukset ovat syntyneet? Mitä näillä kertomuksilla, Mooseksesta, Eliasta ja Jeesuksesta on haluttu sanoa? Kokemuksen todellisuutta ei voi kieltää, mutta se ei merkitse, että kokemuksesta kerrotut tarinatkin pitäisi ottaa todesta.

Vaihtoehdot kumpuavat erilaisista todellisuuskuvasta. Riippuen siitä, uskooko suljettuun vai avoimeen maailmaan, ihmeet saavat erilaisen merkityksen. Alussa siteeraamani piispa Spongin ajatusta mukaillen, kuvamme Jumalasta muokkautuu sen mukaan, millaisena me maailman näemme.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa 1

Yksi kompastuskivi kristillisessä uskossa tämän päivän ihmisille on puhe Jumalasta persoonallisena olentona. Monille on mahdotonta ajatella, että Jumala todella olisi taivaassa asuva olento, jolla olisi oma tietoisuus ja kyky puuttua maailman kulkuun.

Antiinkin käsityksen mukaan Jumala eli taivaankannen yläpuolella taivaassa ja vaikutti sieltä maapallon tapahtumiin. Tänä päivänä tiedetään, että taivas ei ole Jumalan asuinpaikka. Nykytiede on todistanut, että maailmankaikkeus on miljardien valovuosien laajuinen tila, eikä sen reunoja olla vieläkään löydetty.

Kristillinen perinne määrittelee persoonallisen Jumalan myös kaiken tapahtuvan syyksi. Antiikinajan ihmiset uskoivat, että sääilmiöt, sairaudet ja kansojen kohtalot olivat jumalien määräämiä. Aikamme tieteellinen tutkimus on ampunut alas joka ikisen antiikin ajan käsityksen. Fysiikan eri ilmiöille on löydettävissä luonnollinen selitys.

Kopernikaanisesta vallankumouksesta Newtonin aloittamaan fysiikan tutkimukseen ja evoluutioteoriasta psykologisen tutkimuksen tuloksiin kertovat ihmisille maailman tapahtumiin vaikuttavan Jumalan kuolemasta. Suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä on mahdotonta uskoa kristilliseen Jumalaan juuri edellä mainituista syistä.

 

On hyvä huomata, ettei aikamme pyrkimys etsiä kristillisestä perinteestä eroavaa tapaa puhua Jumalasta ole vain omaan aikamme kysymys. Jo Raamatun lehdiltä löytyy erilaisia kielikuvia Jumalasta.

Esittelen kaksi raamatunkohtaa, jotka kummatkin puhuvat Jumalasta ei persoonallisena todellisuutena. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on nimittäin kohtia, jotka kertovat Jumalasta todellisuutena, joka tulee näkyväksi inhimillisyydessä.

 

”Kaikki saavat katsella Herran kunniaa, meidän Jumalamme ihanuutta. Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: “Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne! Kosto lähestyy, tilinteon hetki. Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.” Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan. Lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla.” (Jesaja 35: 3-6)

Ensimmäinen teksti on Jesajan kirja luvusta 35. Jesaja vastaa siinä ihmisten kysymykseen, miten he tietävät, että Jumalan valtakunta on lähellä, eli sen milloin Jumala pelastaa heidät. Jesaja ei vastaa puhuen messiaasta tai miten ihmisillä on mahdollisuus palata Paratiisiin.

Jesaja puhuu uudistuvasta inhimillisestä todellisuudesta, jonka yhteys Jumalaan tekee kokonaiseksi ja ehjäksi. Jesajalle Jumala ei ole persoonallinen olentona, vaan maailmassa vaikuttava voima, joka muuttaa todellisuutta  ihmisten keskellä. Jesaja kertoo siis Jumalasta, joka tulee näkyväksi inhimillisessä todellisuudessa. Kaikki voivat nähdä Jumalan, sillä hän tulee näkyväksi ja todeksi ihmisten elämässä.

 

Toinen raamatunkohta, jonka haluan ottaa esille, on Matteuksen evankeliumista tuttu vertaus viimeisestä tuomiosta (Matt 25: 31-46). Sen kautta voi huomata, miten osa Jeesuksen seuraajistakin kokivat Jumalan olevan läsnä juuri inhimillisessä todellisuudessa.

Vertauksessa Ihmisen Poika tulee tuomitsemaan maailman ja jakaa ihmiset lampaisiin ja vuohiin. Lampaat kutsutaan elämään Jumalan läheisyydessä, vuohet taas tuomitaan pimeyteen.

Lampaat ovat niitä, jotka huomaamattaan auttoivat Jumalaa, kun taas vuohet jättivät huomaamattaan auttamatta. Ruokkiessaan nälkäisiä, vaatettaessa alastomia, vieraillessaan vankilassa, lampaat kohtasivat Jumalan. Vuohet, jotka eivät auttaneet ketään, kulkivat Jumalan ohi.

 

 

 

 

 

 

Vertauksen sanoma on siinä, että Jumalaa ei voi erottaa inhimillisestä. Jos et näe Jumalaa nälkäisenä, janoisena, alastomana tai vankina olevana ihmisenä, et voi nähdä Jumalaa ollenkaan. Jumala ei ole olento muiden joukossa, vaan hän on kaikissa ihmisissä, varsinkin vähimmissä veljissämme ja sisarissamme.

Huomioitavaa vertauksessa on, että lampailta ja vuohilta ei kysytty, ovatko he ovatko he ottaneet Jeesuksen henkilökohtaiseksi vapahtajaksesi tai uskovatko he uskontunnustukseen kirjaimellisena totuutena tai käyvätkö he kirkossa. Heiltä kysyttiin vain, ovatko he nähneet ihmisissä läsnä olevan Jumalan.

 

Onko Jumala siis persoonallinen olento vai inhimillisessä todellisuudessa kohdattava voima? Raamatusta löytyy tekstejä kumpaakin suuntaan. Kristillinen kirkko on tehnyt aikanaan oman valintansa, mutta se ei tarkoita, että kirkon valitsema tie olisi ainoa raamatullinen vaihtoehto.

Antiikin ajan kielellä atomiajan ihmiselle

Ihmisten valinta jättää kirkon jäsenyys herättää yhä enemmän keskustelua kirkon piirissä. Kastettujen lasten määrä pieneen pienenemistään ja kirkollisten vihkimisten osuus on romahtanut. Miksi ihmiset eivät halua enää kuulua kirkkoon, eivätkä halua kirkon palveluja?

Kysymykseen on kaksi vaihtoehtoista vastausta. Joko tässä ajassa elävät ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita uskonnosta tai sitten kirkon julistus ei enää kohtaa tavallisten ihmisten todellisuutta. Olen miettinyt näitä molempia vaihtoehtoja ja tullut siihen tulokseen, että tuo jälkimmäinen on lähempänä totuutta.

Tutkimukset osoittavat, että ihmisten uskonnollisuuden kaipuu ei ole muuttunut mihinkään. Tästä on yhtenä esimerkkinä suurta kannatusta saanut enkeliusko. Samoin erilaisiin henkisiin elämänhallintakursseihin on tunkua aina enemmän ja enemmän.

Onko kristillisen kirkon sanoma siis väljähtänyt tai menettänyt merkityksiensä? Minusta ei, mutta kirkon tapa puhua siitä on. Kirkon julistus toistaa antiikin ajan maailmankuvasta nousevia totuuksia, mutta kirkossa ei huomata, että tavallisten länsimaisen ihmisten elämäntodellisuus rakentuu aivan muista rakennusaineista.

Valistuksen ajan tieteellinen vallankumous on muuttanut maailmaa enemmän kuin monet ymmärtävätkään. Ei ole kyse vain luonnontieteiden kautta saatavasta tiedosta, vaan on kyse myös siitä, miten tuo tieto vaikuttaa ymmärrykseen Jumalasta.

Raamatusta tuttu kolmitasoinen maailmankuva (tuonela, maa, taivas) ei enää vastaa ihmisten käsitystä maailmankaikkeudesta. Kaukoputket eivät ole tavoittaneet Jumalaa taivaalta. Universumi on osoittautunut paljon ihmisymmärrystä suuremmaksi.

Jos taivaassa asuva jumalolento on menettänyt merkityksensä, mitä tilalle? Ainoa keino on etsiä Jumalaa tästä ajasta, tästä todellisuudesta. Nykyihminen etsii Jumalaa luonnosta, ihmisten välisistä suhteista, elämän murroshetkistä, syntymästä ja kuolemasta.

Kirkon puhuessa antiikin ja keskiajan kielikuvin, se puhuu ihmisten ohi. Ei siis ole ihme, etteivät kirkon penkit täyty, eikä kirkon sanoma kiinnosta. Ihmiset elävät jossain aivan muussa todellisuudessa.

Kristillisen kirkon tulevaisuus lepää sen varassa, onko sillä rohkeutta laskea irti menneen maailman tavasta nähdä todellisuus ja alkaa kertoa Kristuksesta enemmistön kokemasta todellisuudesta käsin. Raamatun lehdiltä ja kristillisestä perinteestä löytyy kyllä sanat liittyä tähän todellisuuteen, jos se vain halutaan kohdata.

Tulen jatkossa esittelemään tämän ajan länsimaisen ihmisen edessä olevia kristillisen uskon kompastuskiviä. Niiden kautta voi huomata, ettei kristinuskon opit ole ihmisille helppoja nieltäviä, mutta onneksi nekin voi sanoa toisin.

Jumala löytyy maailmasta

 

Tiedonhalu on Jumalan lahja ja avoimet kysymykset arvokkaampia kuin ehdottomat totuudet.

Kaikille uskonnoille on ominaista, että niiden avulla etsitään vastauksia kysymyksiin, joihin ihmiset eivät ole muuten löytäneet vastauksia. Uskon avulla on kautta ihmiskunnan historian pyritty löytämään vastauksia esimerkiksi kysymyksiin kuolemasta ja kärsimyksestä. Uskontojen piiristä onkin löydetty vastauksia, mutta on huomattava, että eri aikakausina samankin uskonnon piirissä on vastattu samoihin kysymyksiin eri tavoin.

Uskon kautta ihmiset etsineet vastauksia elämäänsä liittyviin kysymyksiin kertomalla kertomuksia elämästä. Kertomukset ja kielikuvat ovat uskon kieltä. Jumalasta, uskosta tai elämästä ei voi oikeastaan puhua millään muulla kielellä, sillä kenelläkään ei ole lopullista totuutta elämästä.

Me länsimaiset ihmiset olemme modernin ajan lapsenlapsia, mikä merkitsee sitä, että yhteisömme on elänyt ajan, jolloin objektiivisen totuuden löytäminen kuviteltiin olevan mahdollista. Uskottiin, että tiede on keino saavuttaa kaikki lopullinen tieto maailmasta.

Modernin ajan kuvaan kuului myös, että kaikki mahdollinen on tutkittavissa tieteen keinon. Tieteen vallankumous valistuksen aikana muutti ihmisten arkielämää teollistuneissa maissa. Uusien keinojen löytyminen ympäröivän maailman tutkimiseen on avannut näkymän maailmaan, josta aikaisemmin ei edes pystytty haaveilemaan. Uteliaisuus ympäristöään kohtaan on vienyt ihmisen nuotiotulilta kuuhun ja kansan yhteisestä tajunnasta yksittäisen ihmisen mielen syvyyksiin.

Luterilaisuuden keskiössä on usko, että Jumala ilmoittaa itsestään Raamatussa, Jeesuksessa, luonnossa ja ihmiskunnan historiassa. Uskon, että tutkiessaan ympäristöään, maailmaa ja itseään, ihminen tutkii Jumalaa. Maailmassa ei ole paikkaa, josta Jumala ei löytyisi. Jumala näyttäytyy luonnossa ja ihmisten kohtaloissa. Jumalan todellisuus avautuu ihmiskunnan historiassa. Ihmiskunnan historia todistaa, että Jumalan todellisuus valtaa alaa. Rakkauden ja toisten ihmisten hyväksynnän ja kunnioittamisen lisääntyminen on osoitus Jumalan toiminnasta maailmassa.

Jumala on siis koko maailmankaikkeuden kokoinen, eikä siinä vielä kaikki: Jumala on vielä maailmankaikkeutta äärettömästi suurempi. Jumalan äärettömyys merkitsee, ettei ihminen voi tietää lopullista totuutta Jumalasta. Varsinkin, kun vilkaisu maailmankartalle osoittaa, miten monin eri tavoin Jumalasta puhutaan eri puolilla maailmaa, kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että minun uskoni on ainoa oikea. Tähän ajatukseen liittyen ei siis pitäisi etsi lopullisia totuuksia, vaan ennemminkin erilaisia tapoja elää Jeesuksen opetuksia todeksi. Jos jonkin muun uskonnon piirissä opetetaan samoin kuin Jeesus opetti, heillä ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Jumala olisi tavoitettavissa myös tämän uskonnon piirissä.

 

Avoimuus Jumalan toiminnalle maailmassa on siis tärkeämpää kuin lopullisten totuuksien etsiminen. Ihmisen uteliaisuus ympärillä olevaa maailmaa kohtaan on Jumalan lahja. Jumala salaisuus avautuu tutkiessamme ympärillä olevaa todellisuutta. Totuuden sementointi antiikin ajalla kirjoitettuun kirjaan sementoi myös Jumalan antiikin aikaan. Mutta jos inhimillistä todellisuutta ollaan valmiita tutkia kaikilla mahdollisilla keinoilla, myös tässä ajassa läsnä olevan Jumalan todellisuus alkaa avautua.

 

Rakkautta, rakkautta vaan!

Kuuntelin tässä muutama päivä sitten opiskeluajan lempimusiikkia ja se pysähdytti jälleen kerran miettimään kaikkein suosituinta laulunaihetta kautta historian, nimittäin rakkautta.

Ihmiset ovat kirjoittaneet rakkauslauluja ja runoja koko olemassa olonsa ajan. Monet rakkauslaulut kertovat onnellisesta rakkaudesta, mutta vielä suurempi osa kertoo kuitenkin rakkauden kaipuusta tai pettymyksistä rakkaudessa.

Nämä laulut ja runot kertovat ihmisen luonteeseen kuuluvasta rakkauden ja hyväksynnän tarpeesta. Jokainen ihminen kaipaa tunteen rakastettuna olemisesta. Laulujen aiheita tarkastellessa kuitenkin näyttää siltä, että hyvin harvoin ihminen saa osakseen rakkautta. Tietenkin voi olla myös niin, että pettymyksistä ja kaipauksesta syntyy helpommin lauluja kuin onnellisuudesta.

Tunne pettymyksestä, hylkäämisestä tai epäonnistumisesta on vahva. Siksi juuri näistä aiheista onkin niin paljon lauluja. Epäonnistuminen rakkaudessa voi johtaa myös heijastamaan rakkauden antajan tämän todellisuuden ulkopuolelle. Jos ihmiset eivät kerran epätäydellisyydessään pysty osoittamaan ja antamaan tarpeeksi rakkautta toisilleen, niin inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella oleva Jumala kyllä pystyy.

Yli-inhimillinen Jumala jakaa rakkauttaan ja hyväksyntää niille, jotka sitä tarvitsevat. Kautta historian ihminen on pyrkinyt säätelemään luonnonvoimia, kohtaloaan ja tulevaisuuttaan maanitellen luonnonvoimia ja jumaliaan toimimaan niin, että hänen toiveensa toteutuisi.

Mutta, mitä sitten, kun asiat eivät sujukaan, niin kuin pitäisi? Miksi rakastava ja kaikkivaltias Jumala ei toimikaan, niin kuin kaiken logiikan mukaan hänen pitäisi toimia? Sitä joko tyytyy toteamaan, että Jumalan tiet ovat tuntemattomia tai unohtaa koko Jumalan.

Monet aikamme ihmiset unohtavat Jumalan, sillä yliluonnollinen Jumala ei ole tänään kovin varteenotettava vaihtoehto. Mutta on olemassa myös kolmas vaihtoehto. Kolmas vaihtoehto on unohtaa yliluonnollinen Jumala ja ajatella, että miljoonat rakkauslaulut eivät puhukaan vain inhimillisestä rakkaudesta, vaan myös Jumalan rakkaudesta.

Monet sanovat, että tämähän on pelkkää humanismia, eikä mitään jumalauskoa. Mutta jos Jumala onkin kohdattavissa juuri siinä, mitä me kaikesta sydämestämme kaipaamme, toisessa ihmisessä? Jumalaan kohdistetaan kaikki toiveet, mitä olemme elämämme aikana kaivanneet, rakkauden ja hyväksynnän. Etsimme Jumalassa sitä syliä, jota ilman olemme elämässämme jääneet, sitä myötätuntoa, mitä epäonnistuessamme toivoisimme jonkun osoittavan. Kohdistamme ikävöintimme Jumalalle, koska kukaan muu ei sitä meille anna.

Me ajattelemme, että Jumala tekee ihmeitä, mutta me itse olemme se ihme. Ihmisen elämäntehtävä on olla rakkauden jakaja, ei vain passiivinen vastaanottaja, mihin meitä on viimeisen 1000 vuoden ajan opetettu.

Jos jokainen ihminen ottaisi tehtävänsä Jumalan unelman toteuttajana vakavasti, maailma näyttäisi toisenlaiselta