Jeesus antaa elämän

Eräs seurakuntalainen toivoi minun julkaisevan 16.9. saarnan täällä blogisivulla. Eli tässä:

Millaiseksi tulee aikuisena sellainen lapsi, joka on ollut näkymätön omille vanhemmilleen? Entä sellainen, jota vanhemmat eivät ole kuunnelleet? Millaiseksi tulee aikuisena lapsi, jota ei ole arvostettu tai tuettu, ei kannustettu tai haastettu? Jokin näistä voi olla sinun oma kokemuksesi lapsuudesta, minä ainakin itse löysin omani.

Nähdyksi, kuulluksi, tuetuksi, kannustetuksi, arvostetuksi ja haastetuksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita. Näitä kokemuksia meistä jokainen tarvitsee kasvaaksemme tasapainoiseen aikuisuuteen ja elääksemme hyvää elämää. Jos olemme jääneet lapsena ilman joitain perustarpeita, me haemme niitä aikuisena läheisistä ihmisissuhteista.

Meidän on kuitenkaan turha syytellä vanhempiamme tai ketään lapsuuden aikaista läheistä aikuista siitä, että olemme jääneet jotain paitsi. He ovat tehneet parhaansa meidän hyväksemme. He eivät ole voineet mitään sille, etteivät ole ottaneet meitä huomioon niin paljon kuin me lapsina olisimme tarvinneet. Heilläkin on ollut epätäydelliset vanhemmat.

Mutta on hyvä tiedostaa oma historiansa, oma lapsuutensa ja se, millaiset eväät aikuisuuteen on saanut. Sitä kautta oppii tuntemaan itseään ja tietämään, miksi reagoi eri asioihin niin kuin reagoi. Mitä enemmän ja paremmin tuntee itsensä ja lapsuutensa, sitä helpompaa on myös olla oma itsensä. Sitä vähemmän tekee sellaisia asioita, joita ei haluaisi tehdä, sitä paremmin pystyy ottamaan toiset ihmiset huomioon.

 

Jeesuksesta sanotaan tämän päivän evankeliumissa, että hän ja Jumala ovat yhtä. Jeesuksen kohdanneet ihmiset kokivat Jumalan toimivan Jeesuksen kautta. Jeesus toimi, niin kuin hänen kohtaamansa ihmiset olisivat halunneet toimia, mutta eivät pystyneet. Jeesus osoitti sellaista hyväksyntää toisia ihmisiä kohtaan, johon Jeesuksen seuraajien mielestä pystyi vain Jumala – niin ja siis tietenkin Jumalan poika.

Oliko Jeesus jumalallinen vai niin täydellinen ihminen, että hän näytti ihmisistä jumalalliselta? Jeesus eli evankelistojen mielestä niin täydellistä ihmisen elämää, että hänen tekonsa näyttivät Jumalan toiminnalta. Jos otetaan kirkon opetus Jeesuksen kahdesta luonnosta todesta, meidän on ajateltava, että hänen elämässään ihmisyys tuli täydellisesti esille.

Jeesuksen olemuksessa ei ole tärkeää se, että häntä sanotaan Jumalan pojaksi, sillä se on ennen kaikkea arvoni ja uskontunnustus. Erityistä Jeesuksessa on se, että hän eli ilman turvarakennelmia, ilman itserakennettuja suojia. Hänen ei tarvinnut etsiä turvaa, sillä hänen vanhempansa olivat kasvattaneet hänet rakkaudella, edellä käyttämällä kielellä sanottuna, hänen perustarpeensa oli täytetty. Hän pystyi olemaan vapaa, hän ollut jäänyt mitään paitsi, eikä hänen tarvinnut kuunnella toisten ihmisten odotuksista. Ja juuri siksi, että Jeesus pystyi elämään elämäänsä täydellisenä ihmisenä ja tässä täydellisessä ihmisyydessään hänen jumaluutensa tuli julki.

Ennen tämän sunnuntain evankeliumia juutalaiset johtajat hämmästelevät Jeesuksen toimintaa, sillä hän ei toimi niin kuin heidän yhteisössään on tapana. Näin rakkautta todeksi eläville ihmisille käy. He joutuvat yhteisön johtajien silmätikuiksi. Jeesus ei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on teloitettu rakkauden takia. Monet ihmiset ovat päässeet hengestään vain siksi, että he ovat sanoneet yhteisössään olevan synnin synniksi ja epäoikeudenmukaisuuden epäoikeudenmukaisuudeksi ja toimineet yhteisöstä pois sysättyjen parhaaksi.

He ovat olleet piikkinä yhteisönsä johtajien lihassa, sillä ovat kertoneet ääneen sen, että yhteisön jäseniä käytetään hyväksi, että yhteisön ulkopuolelle jätetyt eivät tosiasiassa ansaitse heihin kohdistuvaa vainoa. He ovat kertoneet kaikille, että yhteisön muka Jumalalta saamat säännöt ovat oikeastaan vain yhteisön itsensä kehittämiä tapoja pitää tilanne edullisena yhteisön johtajille.

 

Miksi näin tapahtuu, miksi yhteisö alkaa elää elämää, jossa epäoikeudenmukaisuutta ei huomata? Miksi ihmiset eivät pysty havainnoimaan yhteisössä olevaa epätasa-arvoa?

Syy on varmaan siinä, että jos he tunnustaisivat yhteisönsä epäoikeudenmukaisuuden, silloin heidän pitäisi tunnustaa omassa elämässä oleva ristiriita. He vastustavat rakkautta, sillä rakkauden hyväksyminen paljastaisi heidän epätäydellisyytensä. Aina, kun ihminen ei pysty kohtaamaan toista ihmistä tasa-arvoisena, se on merkki, että jokin on pielessä. Se osoittaa, että jotkin perustarpeet ovat jäädä täyttymättä lapsuudessa.

 

Jos lapsi ei tule läheistensä puolelta nähdyksi, hän alkaa tuntea häpeää itsestään. Jos häntä ei kuulla, kokemus muuttuu syyllisyydeksi. Jos häntä ei tueta, hän alkaa tuntea surua. Jos häntä ei kannusteta, hänestä tulee pelokas. Jos häntä ei arvosteta, hänestä tulee vihainen ja jos hänelle ei anneta haasteita, hänestä tulee ylpeä. Mitkään näistä tunnekokemuksista ei ole ihmisen omaa syytä, vaan ne ovat reaktio siitä, että hänen perustarpeensa ovat jääneet täyttämättä.

Evankeliumien kertomukset Jeesuksesta kertovat, miten Jeesus pystyi auttamaan ihmisiä juuri kamppailussa omien pimeiden puolien kanssa. Hänessä oli jotain, mikä sai suurimman osan ihmisistä päästämään irti omista tunnelukoistaan. Jeesuksen osoittama rakkaus ja lämpö sulattivat ihmisten häpeän, syyllisyyden, surun, pelon, vihan ja ylpeyden.

Evankeliumit kertovat, miten Jeesus oli valmis kulkemaan ihmisten vierellä: hän huomasi ja kuunteli, tuki ja kannustamaan, osoitti arvostusta ja haastoi kohtaamiaan ihmisiä. Evankeliumit kertovat, miten hän oli rakkaudessa niin täydellinen, että hän pystyi parantamaan kohtaamiensa ihmisten haavat ja antamaan heille oikean suunnan elämään.

Jeesus antoi meille esimerkin olla toistemme tukena. Jeesuksen toiminta on esimerkki jokaiselle meistä kulkea toisen vierellä, huomata toinen ihminen ja antaa hänen kokea arvostusta ja kannustusta. Jokaisen ihmisen tehtävä on olla toisen vierellä Kristus, joka auttaa häntä elämään ja ohjaa häntä eteenpäin.

Mieti lähipiiristäsi joku ihminen, joka sinun mielestäsi kaipaa apua. Mieti joku joka mielestäsi voisi saada itselleen apua vierellä kulkijalta. Ajattele itsesi tuoksi vierellä kulkijaksi. Mitä sinä tekisit, mitä sinä sanoisit? Kuuntelisitko vain ja antaisit läsnäolosi vaikuttaa?

Mutta teet sitten mitä tahansa läheisesi hyväksi, juuri sinä voit olla kaikessa epätäydellisyydessäsi Kristus hänelle. Sinä voit huomata sen ihmisen, joka elää häpeän vallassa, sinä voit kuunnella sitä, joka elää syyllisyyden vankina, sinä voit tukea surullista, sinä voit kannusta pelokasta, sinä voit arvostaa vihan vallassa olevaa ja sinä voit antaa haasteita ylpeälle.

 

 

 

 

Toisen ihmisen auttamiseen ei tarvita täydellistä ihmistä, älä siis piiloudu vajavaisuutesi taakse. Riittää, kun haluat auttaa, riittää, kun haluat toimia Jumalan kätenä maailmassa. Riittää, kun lähdet kävelemään toisen vierellä ja kuuntelet, mitä hän sinulta toivoo.

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa III – Neitseestä syntyminen

Tiedän sohaisevani ampiaispesää, kun otan seuraavan kristillisen uskon kompastuskiven käsittelyyn. Uskontunnustuksen maininta Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä ja oppi Jeesuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta ovat hyvin tärkeitä monille kristityille. Perinteinen kristinusko on pitänyt näitä  kahta Jeesuksen jumaluuden ehtoina ja uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämisen historiallisuuteen ehtona pitää itseään kristittynä.

Meidän aikanamme tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä on tullut yksi kristinuskon kompastuskivistä. Antiikin ajan käsitykset biologiasta ja Uudesta testamentista löydettävien tekstien valossa neitseestä syntymistä on tänä päivänä vaikeaa ymmärtää  historiallisena tapahtumana.

Biologia

Tänä päivänä yleisesti tiedetty biologinen tosiasia on, että ihmisen sikiämiseen tarvitaan mies ja nainen. Antiikin aikana ajateltiin, että nainen on kuin pesä, johon mies laskee ihmisen alun naisen haudottavaksi. Naisella ei siis katsottu olevan vaikutusta siihen, millainen lapsesta tulee. Näin kertomukset jumalallisesta sikiämisestäkin ovat olleet tuon ajan ihmisille hyvinkin ymmärrettäviä. Toinen asia tietenkin on, onko näitä kertomuksia luettu kirjoituksina historiallisista tapahtumista vai kertomuksina kirjoituksissa kerrottujen ihmisten merkityksestä.

Jeesus ei ole antiikin ajan ainoa ihminen, jonka kerrotaan saaneen alkunsa Jumalan avulla. Rooman keisari Augustuksesta nimittäin on kirjoitettu hyvin samanlainen tarina 50 vuotta aiemmin. Jos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa näyttää siltä, että varsinkin evankelista Luukas ovat käyttäneet omassa evankeliumissaan hyväkseen keisari Augustuksen syntymästä kertovaa kirjallisuutta.

Jeesuksen syntymä Uudessa testamentissa

Jokainen meistä on nähnyt useitakin erilaisia joulukuvaelmia. Kuvaelmissa on ollut mukana mm. tähti, tietäjät, paimenet ja enkelit, seimi ja eläimet sen ympärillä. Mutta kuka pystyy sanomaan tuosta vaan, mistä evankeliumista mikäkin yksityiskohta on kotoisin. Matteus ja Luukas ovat ainoat Uuden testamentin kirjoittajat, jotka kertovat Jeesuksen syntymästä. He kertovat toisistaan poikkeavan kertomuksen ja joulukuvaelmissa nämä menevät iloisesti sekaisin.

Kertomukset ovat keskenään niin ristiriitaisia, että on vaikeaa sovittaa niitä yhteen. Tämä pitäisi olla mahdollista, jotta voisi hyväksyä tulkintatavan, jossa evankelistat kertovat kyllä samoista tapahtumista, mutta he eivät vain ole tienneet kaikkea. – Jeesuksen perhe asui joko Nasaretissa tai Betlehemissä ja he lähtivät Betlehemistä joko karkumatkalle Egyptiin tai takaisin kotiin Nasaretiin.

 

Apostoli Paavali ja evankelista  Markus ovat ensimmäisiä kristillisiä kirjoittajia. Heillä ei näytä kuitenkaan olleen mitään tietoa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä.

Paavali mainitsee Jeesuksen syntymästä kahdesti. Ensimmäinen on 50 – luvun alussa kirjoitetussa kirjeessä galatalaisille, ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi”. (Gal 4: 4). Toinen on kirjeessä roomalaisille: ”Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan. Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Room. 1:2-4).

Markus, joka kirjoitti ensimmäisen evankeliumin noin vuonna 70, ei myöskään kerro mitään Jeesuksen lapsuudesta, vaan aloittaa kertomuksensa Jeesuksen aikuisiällä tapahtuneesta kasteesta. Markuksen evankeliumissa on myös yllättävä kertomus, jossa Jeesuksen omaiset tulevat hakemaan Jeesusta kotiin, koska he ”luulivat, että hän oli poissa tolaltaan” (Mark 3: 21). Äiti, jolle on kerrottu, että hänen poikansa on Jumalan lähettämä Pelastaja tuskin olisi toiminut näin.

Kertomus Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä esiintyy ensimmäisen ja viimeisen kerran 80 ja 90 –luvuilla, jolloin Matteus ja Luukas kirjoittavat omat evankeliuminsa. Johannes, joka on kirjoittanut oman evankeliuminsa 10-20 vuotta Matteuksen ja Luukkaan jälkeen, ei mainitse asiasta yhtään mitään. Itseasiassa Jeesuksen ihmeellistä syntymää ei mainita Matteuksen ja Luukkaan lapsuuskertomuksia lukuun ottamatta missään muuallakaan Raamatussa.

Kertomusten merkitys

Edellä mainitusta syystä kertomusten historiallisuuden pohtimisen sijaan olisi hedelmällisempää miettiä, mitä näillä kertomuksilla on haluttu sanoa.

Tällä lyhyellä Uuden testamentin tekstien tutkimisen perusteella parhaaksi vaihtoehdoksi  nousee ajatus, että neitseestäsyntymiskertomukset on kirjoitettu evankeliumien esipuheiksi antamaan lukijoille tietoa, millainen kirjan päähenkilö on. Jos asia on näin,  niitä ei ole tarkoitettu alun perinkään historiallisiksi kertomuksiksi. Lukiessaan Jeesuksen lapsuuskertomusta evankeliumin alusta, antiikinajan ihmiset ovat muistaneet Augustuksesta kirjoitetut kertomukset ja heille on tullut selväksi, että kirjan päähenkilö ei ole mikään Matti Meikäläinen.

 

Miksi Jeesus kuoli?

Miksi Jeesus kuoli? Historiallisesti katsottuna siksi, että juutalaiset johtajat eivät sietäneet heidän arvovaltansa kritiikkiä ja roomalaiset halusivat kitkeä ympäriltään kaiken puheen mistään juutalaisten valtakunnasta. Paljon muuta ei maalta kotoisin olevan parantajan teloittamiseen tarvittukaan.

Jeesuksen kuolema tuli hänen seuraajilleen yllätyksenä. Heille oli suuri järkytys, että roomalaiset teloittivat heidän kunnioittamansa opettajan. Unelmat uudesta maailmasta ja rakkaudesta murenivat ristin juurella.

Jeesus teloitettiin ja hänen seuraajansa joutuivat pysähtymään ja etsimään tapahtuneelle jonkin järkeen käyvän selityksen. Näitä selityksiä löytyy Uuden testamentin sivuilta viisi erilaista.

 

 

 

 

Yksi tulkintatavoista on lähellä historiallisia tapahtumien kulkua. Sen mukaan Jeesuksen kuolema kertoo siitä, miten juutalaiset ja roomalaiset johtajat hylkäsivät Jeesuksen ja siitä, että vaikka maalliset johtajat hylkäsivätkin hänet, Jumala ei hylännyt. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus oli siis juutalaisten ja roomalaisten johtajien ei ja Jumalan kyllä Jeesukselle. (Mark 8: 31-33, Mark 9: 30-32, Mark 10: 32-34. Apt. 2: 36)

 

Toinen tapa tulkita Jeesuksen kuolema oli nähdä se voittona maailmassa vaikuttavien voimien vallasta. Roomalaiset ja juutalaiset johtajat eivät tämän ajattelun mukaan olleet vastuussa Jeesuksen kuolemasta, vaan ne voimat, joita he edustivat.

Yhteiskunnallinen pahuus siis piti Rooman ja juutalaisten hallintoa valassaan ja tämä ihmiskunnassa oleva pahuus ristiinnaulitsi Jeesuksen. Se, mikä näytti maailman voitolta, osoittautuikin olevan tappio, sillä kuolemalla ei ollut otetta Jeesukseen. (Kol. 2:15).

 

Kolmas Uudesta testamentista löytyvä tulkinta on nähdä Jeesuksen elämä ja kuolema ilmoituksena Tiestä. Tie nähtiin kahdella eri tavalla. Toinen näkökulma otti tien konkreettisesti. Kristityn tie oli sen mukaan kulkea Jeesuksen jalanjäljissä ristille kuolemaan. Risti merkitsi Uuden testamentin kirjoitusaikaan aina kuolemaa. ”Jokainen ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” oli kehotus kulkea Jeesusta seuraten Jumalan valtakunnan tietä, vaikka se johtaisikin lopulta kuolemaan (Mark 8: 34).

Toinen tapa nähdä Jesuksen kuolema tienä oli tarkastella Jeesuksen elämää ja kuolemaa kielikuvina Jeesuksen seuraajien elämästä. Paavali puhui Jeesuksen kuolemasta ja elämästä esimerkkinä kristityn sisäisestä tiestä hengelliseen uudistumiseen. (Gal 2: 19b-20a). Tie oli hänelle kuva ihmisen uudistumisesta ja muuttumisesta. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olivat kuvia vanhan minän kuolemasta ja uuden, Kristuksessa elettävän elämän syntymisestä.

 

Neljäs tapa tulkita Jeesuksen kuolema oli puhua siitä ilmoituksena Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Varsinkin Johanneksen evankeliumissa ja Johanneksen kirjeissä tuodaan esillä tätä ajatusta. Tämän tulkinnan mukaan Jeesus ei ollut vain julistaja ja parantaja, vaan myös Jumalan poika, jonka Jumala lähetti maailmaan tekemään hänen rakkautensa näkyväksi. (Joh 3:16).

Tässä tulkintavassa on löydettävissä myös siemen Jeesuksen kaksi luonto-oppiin, siis siihen, että Jeesus oli samalla hetkellä 100 % ihminen ja 100% Jumala. Ajattelun ottaminen kirjaimellisesti jättää usein kuitenkin Jeesuksen inhimillisen puolen jumalallisen varjoon.

 

Viides tapa tulkita Jeesuksen kuolema oli puhua Jeesuksen kuolleen kaikkien ihmisten syntien tähden. Tulkinnan mukaan kertomusta Jeesuksesta on luettava juutalaisen temppelikertomuksen näkökulmasta. (Room 5: 2-8. 1 Tim 2: 5-6, Tit.2: 13-15)

Juutalainen uskonto oli Jeesuksen aikaan uhriuskonto. Temppelin papistolla oli viimeinen sana kaikkea syntiin, syyllisyyteen, epäpuhtauteen ja anteeksiantamiseen liittyvään. He kertoivat kansalle, millaisia uhreja mistäkin rikkeestä tarvitsi suorittaa. Heillä oli omat uhrimääräyksensä kaikkeen mahdolliseen. Oli uhrit erilaisiin rikkomuksiin ja kiitoksen aiheisiin. Uhrin suuruus mitattiin tekojen mukaan niin hyvässä kuin pahassa.

Jeesuksen seuraajat tulkitsivat Jeesus olleen Jumalan lähettämä uhri, joka oli kaikkia temppeliuhreja täydellisempi ja siksi mitään muita uhreja ei enää tarvita.

Tarkennukseksi sanottakoon vielä, ettei juutalaisuudessa uhrilla ole ollut missään vaiheessa tarkoitettu sijaisuhria siinä mielessä kuin mitä sillä kirkossa tällä hetkellä ajatellaan.

Kristus on ylösnoussut – Totisesti ylösnoussut

 

Jeesuksen kärsimys kuolema on sävyttänyt kristillistä pääsiäistä vuosisatoja ja sitä se tekee vieläkin. Minusta on monesti tuntunut, että hiljaisen viikon jälkeen pääsiäinen on juhlittu. Pitkänperjantain jälkeen ei enää löydy uutta vaihdetta päälle, vaikka pääsiäisyönä ilon pitäisi olla suurimmillaan. Hiljaista viikkoa ei seuraakaan juhla niin kuin pitäisi.

Hiljaisen viikon tunnelmat pettymys, suru ja ahdistus avautuvat helpommin evankeliumeiden kertomuksista kuin ylösnousemuksen ilo. Varsinkin, kun evankeliumeissa ei hehkuteta ylösnousemusilolla, siitä on vaikea saada otetta. Evankeliumien ylösnousemuskertomusten vire on ilon sijaan pelokas ja hämmentynyt – lukuun ottamatta ehkä kertomusta Emmauksen kulkijoista.

Mutta sitten tajusin, että ylösnousemuskertomuksia lukiessa on muistettava, että evankeliumit on kirjoitettu aikana, jolloin ylösnousemus oli jo todellisuutta. Tajusin, että osa evankeliumien kertomukset Jeesuksen ja ihmisten kohtaamisista ovat kertomuksia ihmisten ylösnousemuskokemuksista. Evankeliumeiden kertomukset kertovat siitä muutoksesta, jonka ylösnousseen kohtaaminen oli saanut aikaan.

Evankeliumit ovat pullollaan parantumiskertomuksia ja kertomuksia ihmisten arkisen elämän muutoksesta. Evankelistat kertovat nimeltä esimerkiksi Sakkeuksesta, Martasta, Mariasta ja heidän veljestään Lasaruksesta, tullimies Matteuksesta sekä sokeasta Bartimaioksesta. Samoin he kertovat monista nimettömiksi jääneistä ihmisistä, kuten samarialaisesta naisesta Syykarin kaivolla, aviorikoksesta tavatusta naisesta ja ryöväristä ristillä. Näille kaikille ihmisille on yhteistä, että heidän elämänsä muuttui heidän kohdattuaan Jeesuksen.

Sakkeus tajusi rahan kirouksen, Lasarus siskoineen sai kokea, että Jumala on kuolemaakin voimakkaampi, tullimies Matteus sai kokea, että hänet hyväksytään hänet ammatistaan huolimatta, sokea Bartimaios sai nähdä maailman kirjaimellisesti uudessa valossa. Nainen Syykarin kaivolla sai kokea, miten ihmisten asettamat rajat eivät ole Jumalan rajoja ja aviorikoksesta tavattu nainen sai konkreettisen oppitunnin armosta.

Nämä kertomukset kertovat ilosta. Ne ovat kertomuksia toivosta, uudesta elämästä, myötätunnosta. Ne kertovat etsimisestä ja löytämisestä, ne kertovat eksyksissä olemisesta ja uuden suunnan löytämisestä, juuri niistä asioista, joita jokainen toivoisi omalle kohdalleen tulevan. Kertomusten ihmiset ovat kuin kuka tahansa meistä ilon hetkellä. Kaiken lisäksi nämä tunteet ovat yhtä tosia ja yhtä syviä kuin Jeesuksen seuraajien suru ja ahdistus heidän joutuessaan hautaamaan Mestarinsa.

Ylösnousemuksessa Jeesuksen jakama myötätunto sai uuden muodon. Jeesuksen seuraajien kokema rakkaus kesti Mestarin kuoleman ja se alkoi elää uutta elämää Jeesuksen seuraajien keskellä. Tästä ulospäin suuntautuvasta rakkaudesta syntyi yhteisö, josta on kirjoitettu ihmetellen, miten he rakastavatkaan toisiaan.

Evankeliumeissa elää samalla kertaa muisto Nasaretin Jeesuksen elämästä ja usko ylösnousseeseen Kristukseen ja juuri siksi evankeliumit ovat niin tärkeitä. Evankeliumeista huokuu Jeesuksen ihmisiä kohtaan tuntema myötätunto ja kokemukset, että tämä sama myötätunto eli Jeesuksen kuoltua seurakunnan keskellä.

Jos halua löytää evankeliumeista ylösnousemusiloa, ei tarvitse siis muuta kuin kääntää muutama lehti hiljaisen viikon tapahtumista taaksepäin ja lukea ihmisten kokemuksista. Siinä on ylösnousemusiloa, vaikka muille jakaa!

 

Kristus on ylösnoussut – totisesti ylösnoussut!

 

 

Jeesus kärsi meidän puolestamme

Koska minulla ei ole tilaisuutta pitää hiljaisen viikon puhetta työtehtävien kautta, kirjoitan sen tänne.

Hiljaisen viikon tapahtumat vievät meidät pohtimaan omaa suhdettamme toisiin ihmisiin mielenkiintoisella tavalla. Evankeliumien tapahtumissa ei mielestäni ole tärkeää, mitä Jeesukselle tapahtuu, vaan se, miten kertomuksessa olevat henkilöt kohtelevat Jeesusta.

Voisimme passiivisen vastaanottajan sijasta asettua Jeesuksen pilkkaajien ja kuulustelijoiden rooliin. Hiljaisen viikon tapahtumia voi kokonaisuudessaan lähestyä siitä näkökulmasta, että Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me pysähtyisimme Jeesuksen kärsimyksensä edessä ja katsoessamme hänen vangitsijoitaan ja teloittajiaan, näkisimme itsemme heidän tilallaan.

Kristillisessä perinteessä on keskitytty hyvin paljon Jeesuksen kärsimykseen, mutta mitä, jos evankelistojen tarkoitus olikin saada lukija pohtimaan itseään ja omaa tapaansa toimia. Ehkä heidän tarkoituksensa olikin kertoa, että Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me voisimme oppia jotain todellisesta ihmisyydestä.

Näin ajatellen Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me voisimme tunnistaa itsemme sotilaissa, jotka pilkkasivat Jeesusta. Jotta me huomaisimme ne tilanteet, jolloin me itse käyttäydymme ylimielisesti toisia ihmisiä kohtaan vain siksi, että meillä on valtaa tai mahdollisuus tehdä niin.

Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta voisimme tunnistaa itsemme juutalaisissa johtajissa, jotka olivat jääneet omien ennakkoluulojensa vangeiksi. Onhan paljon helpompaa elää oman elämänsä kuplassa ja katsoa siitä käsin maailmaa kuin astua toisen ihmisen vierelle ja todella yrittää ymmärtää hänen elämäntilanteensa.

Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me huomaisimme, että me olemme Pilatuksen vierellä niitä, jotka eivät uskalla tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä, vaan seuraavat massaa. On aivan eri asia seurata ulkoapäin tulevia ärsykkeitä kuin muodostaa oma mielipide ja pitää siitä kiinni loppuun asti.

Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me huomaisimme olevamme Herodeksen joukoissa viihdyttämässä itseämme toisten ihmisten kustannuksella. On paljon helpompaa nähdä toiset ihmiset oman toiminnan kohteina kuin oman elämänsä subjekteina.

Jeesus kärsi, jotta me pysähtyisimme miettimään omaa toimintaamme. Jotta me huomaisimme oman julmuutemme ja rakkaudettomuutemme ja olisimme valmiit lähtemään sille tielle, jonka Jeesuskin kulki, tielle kohti todellista ihmisyyttä.

 

Jeesus siis kärsi, jotta me oppisimme elämään ihmisiksi. Ihmisen ominaisuus on oppia virheistä, kantapään kautta. Kasvua ja kehitystä tapahtuu niissä hetkissä, jolloin me joudumme pysähtymään ja miettimään omaa elämäämme, toimintatapojamme ja vaikutteitamme. Meidän mahdollisuutemme kasvaa on niissä hetkissä, jolloin peilistä näkyy todellinen minä, sillä se kuva ei ole kaunis.

Hiljainen viikko asettaa meidät selkä seinää vasten pohtimaan, kuka minä olen ja olenko minä sellainen kuin todellisuudessa haluaisin olla? Niin kauan kuin me emme pysty asettamaan itseämme toisen ihmisen paikalle, me olemme kuin nuo sotilaat, juutalaiset johtajat, Pilatus tai Herodes, jotka eivät pystyneet näkemään toista ihmistä ihmisenä. Havaitessamme ristiriidan, olemme oikealla tiellä. Tuhannen taalan kysymys on, mitä me tuolle ristiriidalle teemme.

 

 

Reformaatio. Nyt!

 

Elämme reformaation 500 -vuotisjuhlavuotta. Suomen kirkko on aloittanut juhlavuoden heti vuoden alusta erilaisin tilaisuuksin. Hyvä näin. Mieleeni on kyllä hiipinyt epäily, miten juhlatuulta riittää koko vuodeksi.

Sana reformaatio tulee latinan kielen sanasta reformare, muotoilla uudestaan. Uudistaminen ei tarkoittanut keskiajalla vain jonkin aivan uuden ja ennen näkemättömän kehittämistä, vaan se sisälsi vahvan ajatuksen palaamisesta alkuun. Reformi nähtiin 1500 -luvulla tarpeellisena, sillä katolinen kirkko oli monin tavoin väärentänyt alkuperäisen uskon. Reformaattorien mielestä oli aika palata joko Jeesuksen esikuvaan, apostolien aikaan, alkukirkkoon tai sääntökuntien varhaisiin vaiheisiin.

Meille 1500 -luvun tapahtumilla on suuri merkitys. Luther muokkasi vahvasti katolisen kirkon oppia ja käytänteitä. Lutherin ajattelu on edelleenkin lukemisen arvoista tekstiä, mutta mielestäni niitä lukiessa on muistettava, että hän kirjoitti 500 vuotta sitten. Luther ja kumppanit elivät aivan toisenlaisessa maailmassa. Luther ei esimerkiksi hyväksynyt aurinkokeskeistä maailmankuvaa. (Katolinen kirkko hyväksyi sen vasta 1820 -luvulla.) Luther ei tiennyt myöskään mitään naisten äänioikeudesta, saati naisten pappeudesta.

Lutherin tapa lukea Raamattua oli myös erilainen. Hänellä ei ollut samoja ongelmia Raamatun tekstien historiallisuudesta, niin kuin monilla meidän aikamme kristityillä. Luther ajatteli Raamatun olevan uskon ylin auktoriteetti, koska se sisälsi Jumalan ilmoituksen. Kirkon perinne ja muut lähteet olivat taas, Raamatun arvovaltaista tulkintaa, ”inhimillistä perinnettä”. Niitä oli voitava korjata, jos ne ajautuivat ristiriitaan Raamatun kanssa. Raamatun sisällä taas Jeesuksen sanat ja teot määrittelivät sen, mitä kristityt pitävät sitovana ja mitkä esimerkiksi Vanhan Testamentin periaatteista ovat aikasidonnaisia.

Oikeaa kristillistä elämäntapaa etsiessämme meidän tulee siis keskittyä tutkimaan Jeesuksen sanoja ja tekoja. Meidän tulee tehdä reformaatio, palata alkuun ja etsiä sieltä vastauksia. Mutta entäpä, jos Jeesus ei ole sanonut mitään meidän aikamme päivänpolttavista kysymyksistä? Mitä sitten, onko silloin lupa etsiä vastauksia muulta Raamatusta?

Onneksi Luther lisäsi Jeesuksen sanojen lisäksi Jeesuksen teot. Näin meillä on mahdollisuus rivien välistä lukea, miten Jeesus suhtautui meidän aikamme tilanteisiin. Meidän ei tarvitse löytää juuri samanlaista tilannetta, vaan voimme katsoa Jeesuksen toimintaa kokonaisuudessaan.

Lukiessamme, miten Jeesus kohtaa roomalaisen upseerin, aviorikoksesta tavatun naisen, publikaanien esimiehen tai sokean kerjäläisen, jotka kaikki olivat juutalaisessa yhteisössä syrjittyjä, voimme saada esimerkin, miten meidän pitäisi kohdata oman yhteisömme syrjityt.

 


 

Reformaation juhlavuoden kunniaksi voisi aloittaa oman, henkilökohtaisen reformaation. Sen voisi aloittaa miettimällä, ovatko minun elämänarvoni ja -asenteeni ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa. Jos huomaan näin olevan – selitysten ja kiemurtelujen sijaan – minun pitäisi rohkeasti käydä prosessiin itseni kanssa, ottaa härkää sarvista ja mietti, miten Jeesus toimisi niissä tilanteissa, joihin itse joudun (tai pääsen) kohdatessani erilaisia ihmisiä. Niin ja tietenkin tehdä tarvittavat säädöt omaan ajatteluun.

Perimmäinen kysymys kuitenkin on, haluanko lähteä tälle matkalle vai en.