Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa 1

Yksi kompastuskivi kristillisessä uskossa tämän päivän ihmisille on puhe Jumalasta persoonallisena olentona. Monille on mahdotonta ajatella, että Jumala todella olisi taivaassa asuva olento, jolla olisi oma tietoisuus ja kyky puuttua maailman kulkuun.

Antiinkin käsityksen mukaan Jumala eli taivaankannen yläpuolella taivaassa ja vaikutti sieltä maapallon tapahtumiin. Tänä päivänä tiedetään, että taivas ei ole Jumalan asuinpaikka. Nykytiede on todistanut, että maailmankaikkeus on miljardien valovuosien laajuinen tila, eikä sen reunoja olla vieläkään löydetty.

Kristillinen perinne määrittelee persoonallisen Jumalan myös kaiken tapahtuvan syyksi. Antiikinajan ihmiset uskoivat, että sääilmiöt, sairaudet ja kansojen kohtalot olivat jumalien määräämiä. Aikamme tieteellinen tutkimus on ampunut alas joka ikisen antiikin ajan käsityksen. Fysiikan eri ilmiöille on löydettävissä luonnollinen selitys.

Kopernikaanisesta vallankumouksesta Newtonin aloittamaan fysiikan tutkimukseen ja evoluutioteoriasta psykologisen tutkimuksen tuloksiin kertovat ihmisille maailman tapahtumiin vaikuttavan Jumalan kuolemasta. Suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä on mahdotonta uskoa kristilliseen Jumalaan juuri edellä mainituista syistä.

 

On hyvä huomata, ettei aikamme pyrkimys etsiä kristillisestä perinteestä eroavaa tapaa puhua Jumalasta ole vain omaan aikamme kysymys. Jo Raamatun lehdiltä löytyy erilaisia kielikuvia Jumalasta.

Esittelen kaksi raamatunkohtaa, jotka kummatkin puhuvat Jumalasta ei persoonallisena todellisuutena. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on nimittäin kohtia, jotka kertovat Jumalasta todellisuutena, joka tulee näkyväksi inhimillisyydessä.

 

”Kaikki saavat katsella Herran kunniaa, meidän Jumalamme ihanuutta. Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne! Kosto lähestyy, tilinteon hetki. Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.” Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan. Lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla.” (Jesaja 35: 3-6)

Ensimmäinen teksti on Jesajan kirja luvusta 35. Jesaja vastaa siinä ihmisten kysymykseen, miten he tietävät, että Jumalan valtakunta on lähellä, eli sen milloin Jumala pelastaa heidät. Jesaja ei vastaa puhuen messiaasta tai miten ihmisillä on mahdollisuus palata Paratiisiin.

Jesaja puhuu uudistuvasta inhimillisestä todellisuudesta, jonka yhteys Jumalaan tekee kokonaiseksi ja ehjäksi. Jesajalle Jumala ei ole persoonallinen olentona, vaan maailmassa vaikuttava voima, joka muuttaa todellisuutta  ihmisten keskellä. Jesaja kertoo siis Jumalasta, joka tulee näkyväksi inhimillisessä todellisuudessa. Kaikki voivat nähdä Jumalan, sillä hän tulee näkyväksi ja todeksi ihmisten elämässä.

 

Toinen raamatunkohta, jonka haluan ottaa esille, on Matteuksen evankeliumista tuttu vertaus viimeisestä tuomiosta (Matt 25: 31-46). Sen kautta voi huomata, miten osa Jeesuksen seuraajistakin kokivat Jumalan olevan läsnä juuri inhimillisessä todellisuudessa.

Vertauksessa Ihmisen Poika tulee tuomitsemaan maailman ja jakaa ihmiset lampaisiin ja vuohiin. Lampaat kutsutaan elämään Jumalan läheisyydessä, vuohet taas tuomitaan pimeyteen.

Lampaat ovat niitä, jotka huomaamattaan auttoivat Jumalaa, kun taas vuohet jättivät huomaamattaan auttamatta. Ruokkiessaan nälkäisiä, vaatettaessa alastomia, vieraillessaan vankilassa, lampaat kohtasivat Jumalan. Vuohet, jotka eivät auttaneet ketään, kulkivat Jumalan ohi.

 

 

 

 

 

 

Vertauksen sanoma on siinä, että Jumalaa ei voi erottaa inhimillisestä. Jos et näe Jumalaa nälkäisenä, janoisena, alastomana tai vankina olevana ihmisenä, et voi nähdä Jumalaa ollenkaan. Jumala ei ole olento muiden joukossa, vaan hän on kaikissa ihmisissä, varsinkin vähimmissä veljissämme ja sisarissamme.

Huomioitavaa vertauksessa on, että lampailta ja vuohilta ei kysytty, ovatko he ovatko he ottaneet Jeesuksen henkilökohtaiseksi vapahtajaksesi tai uskovatko he uskontunnustukseen kirjaimellisena totuutena tai käyvätkö he kirkossa. Heiltä kysyttiin vain, ovatko he nähneet ihmisissä läsnä olevan Jumalan.

 

Onko Jumala siis persoonallinen olento vai inhimillisessä todellisuudessa kohdattava voima? Raamatusta löytyy tekstejä kumpaakin suuntaan. Kristillinen kirkko on tehnyt aikanaan oman valintansa, mutta se ei tarkoita, että kirkon valitsema tie olisi ainoa raamatullinen vaihtoehto.

4 vastausta artikkeliin “Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa 1”

  1. Taas hyvä ja valaiseva kirjoitus.
    Kun keskustelin seurakunnan päiväkerhoon viemäni tyttäreni kanssa, hän kysyi: ”Oletko joskus nähnyt nähnyt Jumalan tai Jeesuksen?” Vastasin, että en ole. Siihen 5-vuotias tytär sanoi: ”Miten sinä sitten voit uskoa niihin.”

    Minun täytyy myöntää, että sittemmin minunkin uskoni on horjunut.

    Miksi Jumalaa sanotaan isäksi, miksi Jeesus on mies ja neitseellisesti syntynyt – eihän se ole mahdollista.

    Miksi naisten pitäisi vaieta seurakunnassa?

    Kun lapsena selailin perheraamattua, siellä oli pelottavan julmia kuvia. Niistä jäi pelko kuten vanhan raamatun teksteistäkin. Onko Jumala vihan Jumala?

    Usein mieleeni on tullut halu kysyä papeilta, uskovatko he oikeasti siihen, mitä raamattuun on kirjoitettu?

      1. Hei Heikki!

        Minusta Jumala on rakkaus kaikista Jumalan vihasta puhuvista Raamatun kohdista huolimatta. Mietin lukiessani Jumalan vihasta rakkauteen kirjoitusta siinäkin käsiteltyä aihetta. Miksi Jumalan piti uhrata poikansa sovittaakseen maailman synnit? Hän olisi voinut vain antaa ne anteeksi ja niin hän myös minun mielestäni tekee.

        Ajatus Jumalan pyhyydestä, joka vaatii uhria on feodaaliyhteiskunnan malliin puristettua kristillisyyttä. Miksi pitää jäädä elämään menneisyydessä, jonka ajatusrakennelmat eivät enää elä tänä päivänä? Minusta tuntuu, että ihminen tarvitsee kristillistä pelastuskertomusta vallan himon takia. Ihminen on aina halunnut hallita. Siksi on Jumalan viha, siksi on Jumalan poika, siksi on uhri. Siksi on kirkko, joka pitää ihmiset synnintunnossa.
        Raamattu on täynnä tekstejä, joissa puhutaan Jumalan kyltymättömästä rakkaudesta. Ne ovat tekstejä, jotka ymmärretään tänä aikana, niistä meidän pitäisi puhua, ei Jumalan vihasta.
        Postaamassasi tekstissä kirjoitettiin, että Jumalan viha on aina reaktio, ei aktio. Minusta Jumalan aktio on rakkaus ja ihmisen teot ovat epätäydellinen reaktio vastata tuohon rakkauteen.

    1. En tiedä olivatko nämä sinun kysymyksesi retorisia, mutta muutama sana niistä. Minä olen nähnyt Jumalan monesti, toisissa ihmisissä.

      Jumalaa sanotaan isäksi, koska kristinusko on syntynyt juutalaiselta pohjalta, joka oli patriarkaalinen yhteisö.

      Paavali puhui naisten vaikenemisesta jumalanpalveluksessa. Naisten paikka synagogassa oli verhon takana parvella. Ei ollut sopivaa, että naiset juttelivat keskenään jumalanpalveluksen aikana.

      Minusta Jumala on rakkauden jumala, mutta tästä aiheesta on monia eri mielipiteitä, eikä kukaan tiedä lopullista totuutta.

      Raamattu on kahden yhteisön kirjoittamaa kertomusta Jumalasta, juutalaisen ja kristillisen. Niin kuin kaikki sanat myös Raamatun sanat ovat likiarvoja siitä kokemuksesta, mistä ne puhuvat. Jos tarkoitat uskonko, että Raamattu on historiallisesti totta, vastaukseni on en usko, että se on kokonaan historiallisesti totta. Jos tarkoitat uskonko, että Raamattu kertoo Jumalasta, vastaus on kyllä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *