Jeesus antaa elämän

Eräs seurakuntalainen toivoi minun julkaisevan 16.9. saarnan täällä blogisivulla. Eli tässä:

Millaiseksi tulee aikuisena sellainen lapsi, joka on ollut näkymätön omille vanhemmilleen? Entä sellainen, jota vanhemmat eivät ole kuunnelleet? Millaiseksi tulee aikuisena lapsi, jota ei ole arvostettu tai tuettu, ei kannustettu tai haastettu? Jokin näistä voi olla sinun oma kokemuksesi lapsuudesta, minä ainakin itse löysin omani.

Nähdyksi, kuulluksi, tuetuksi, kannustetuksi, arvostetuksi ja haastetuksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita. Näitä kokemuksia meistä jokainen tarvitsee kasvaaksemme tasapainoiseen aikuisuuteen ja elääksemme hyvää elämää. Jos olemme jääneet lapsena ilman joitain perustarpeita, me haemme niitä aikuisena läheisistä ihmisissuhteista.

Meidän on kuitenkaan turha syytellä vanhempiamme tai ketään lapsuuden aikaista läheistä aikuista siitä, että olemme jääneet jotain paitsi. He ovat tehneet parhaansa meidän hyväksemme. He eivät ole voineet mitään sille, etteivät ole ottaneet meitä huomioon niin paljon kuin me lapsina olisimme tarvinneet. Heilläkin on ollut epätäydelliset vanhemmat.

Mutta on hyvä tiedostaa oma historiansa, oma lapsuutensa ja se, millaiset eväät aikuisuuteen on saanut. Sitä kautta oppii tuntemaan itseään ja tietämään, miksi reagoi eri asioihin niin kuin reagoi. Mitä enemmän ja paremmin tuntee itsensä ja lapsuutensa, sitä helpompaa on myös olla oma itsensä. Sitä vähemmän tekee sellaisia asioita, joita ei haluaisi tehdä, sitä paremmin pystyy ottamaan toiset ihmiset huomioon.

 

Jeesuksesta sanotaan tämän päivän evankeliumissa, että hän ja Jumala ovat yhtä. Jeesuksen kohdanneet ihmiset kokivat Jumalan toimivan Jeesuksen kautta. Jeesus toimi, niin kuin hänen kohtaamansa ihmiset olisivat halunneet toimia, mutta eivät pystyneet. Jeesus osoitti sellaista hyväksyntää toisia ihmisiä kohtaan, johon Jeesuksen seuraajien mielestä pystyi vain Jumala – niin ja siis tietenkin Jumalan poika.

Oliko Jeesus jumalallinen vai niin täydellinen ihminen, että hän näytti ihmisistä jumalalliselta? Jeesus eli evankelistojen mielestä niin täydellistä ihmisen elämää, että hänen tekonsa näyttivät Jumalan toiminnalta. Jos otetaan kirkon opetus Jeesuksen kahdesta luonnosta todesta, meidän on ajateltava, että hänen elämässään ihmisyys tuli täydellisesti esille.

Jeesuksen olemuksessa ei ole tärkeää se, että häntä sanotaan Jumalan pojaksi, sillä se on ennen kaikkea arvoni ja uskontunnustus. Erityistä Jeesuksessa on se, että hän eli ilman turvarakennelmia, ilman itserakennettuja suojia. Hänen ei tarvinnut etsiä turvaa, sillä hänen vanhempansa olivat kasvattaneet hänet rakkaudella, edellä käyttämällä kielellä sanottuna, hänen perustarpeensa oli täytetty. Hän pystyi olemaan vapaa, hän ollut jäänyt mitään paitsi, eikä hänen tarvinnut kuunnella toisten ihmisten odotuksista. Ja juuri siksi, että Jeesus pystyi elämään elämäänsä täydellisenä ihmisenä ja tässä täydellisessä ihmisyydessään hänen jumaluutensa tuli julki.

Ennen tämän sunnuntain evankeliumia juutalaiset johtajat hämmästelevät Jeesuksen toimintaa, sillä hän ei toimi niin kuin heidän yhteisössään on tapana. Näin rakkautta todeksi eläville ihmisille käy. He joutuvat yhteisön johtajien silmätikuiksi. Jeesus ei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on teloitettu rakkauden takia. Monet ihmiset ovat päässeet hengestään vain siksi, että he ovat sanoneet yhteisössään olevan synnin synniksi ja epäoikeudenmukaisuuden epäoikeudenmukaisuudeksi ja toimineet yhteisöstä pois sysättyjen parhaaksi.

He ovat olleet piikkinä yhteisönsä johtajien lihassa, sillä ovat kertoneet ääneen sen, että yhteisön jäseniä käytetään hyväksi, että yhteisön ulkopuolelle jätetyt eivät tosiasiassa ansaitse heihin kohdistuvaa vainoa. He ovat kertoneet kaikille, että yhteisön muka Jumalalta saamat säännöt ovat oikeastaan vain yhteisön itsensä kehittämiä tapoja pitää tilanne edullisena yhteisön johtajille.

 

Miksi näin tapahtuu, miksi yhteisö alkaa elää elämää, jossa epäoikeudenmukaisuutta ei huomata? Miksi ihmiset eivät pysty havainnoimaan yhteisössä olevaa epätasa-arvoa?

Syy on varmaan siinä, että jos he tunnustaisivat yhteisönsä epäoikeudenmukaisuuden, silloin heidän pitäisi tunnustaa omassa elämässä oleva ristiriita. He vastustavat rakkautta, sillä rakkauden hyväksyminen paljastaisi heidän epätäydellisyytensä. Aina, kun ihminen ei pysty kohtaamaan toista ihmistä tasa-arvoisena, se on merkki, että jokin on pielessä. Se osoittaa, että jotkin perustarpeet ovat jäädä täyttymättä lapsuudessa.

 

Jos lapsi ei tule läheistensä puolelta nähdyksi, hän alkaa tuntea häpeää itsestään. Jos häntä ei kuulla, kokemus muuttuu syyllisyydeksi. Jos häntä ei tueta, hän alkaa tuntea surua. Jos häntä ei kannusteta, hänestä tulee pelokas. Jos häntä ei arvosteta, hänestä tulee vihainen ja jos hänelle ei anneta haasteita, hänestä tulee ylpeä. Mitkään näistä tunnekokemuksista ei ole ihmisen omaa syytä, vaan ne ovat reaktio siitä, että hänen perustarpeensa ovat jääneet täyttämättä.

Evankeliumien kertomukset Jeesuksesta kertovat, miten Jeesus pystyi auttamaan ihmisiä juuri kamppailussa omien pimeiden puolien kanssa. Hänessä oli jotain, mikä sai suurimman osan ihmisistä päästämään irti omista tunnelukoistaan. Jeesuksen osoittama rakkaus ja lämpö sulattivat ihmisten häpeän, syyllisyyden, surun, pelon, vihan ja ylpeyden.

Evankeliumit kertovat, miten Jeesus oli valmis kulkemaan ihmisten vierellä: hän huomasi ja kuunteli, tuki ja kannustamaan, osoitti arvostusta ja haastoi kohtaamiaan ihmisiä. Evankeliumit kertovat, miten hän oli rakkaudessa niin täydellinen, että hän pystyi parantamaan kohtaamiensa ihmisten haavat ja antamaan heille oikean suunnan elämään.

Jeesus antoi meille esimerkin olla toistemme tukena. Jeesuksen toiminta on esimerkki jokaiselle meistä kulkea toisen vierellä, huomata toinen ihminen ja antaa hänen kokea arvostusta ja kannustusta. Jokaisen ihmisen tehtävä on olla toisen vierellä Kristus, joka auttaa häntä elämään ja ohjaa häntä eteenpäin.

Mieti lähipiiristäsi joku ihminen, joka sinun mielestäsi kaipaa apua. Mieti joku joka mielestäsi voisi saada itselleen apua vierellä kulkijalta. Ajattele itsesi tuoksi vierellä kulkijaksi. Mitä sinä tekisit, mitä sinä sanoisit? Kuuntelisitko vain ja antaisit läsnäolosi vaikuttaa?

Mutta teet sitten mitä tahansa läheisesi hyväksi, juuri sinä voit olla kaikessa epätäydellisyydessäsi Kristus hänelle. Sinä voit huomata sen ihmisen, joka elää häpeän vallassa, sinä voit kuunnella sitä, joka elää syyllisyyden vankina, sinä voit tukea surullista, sinä voit kannusta pelokasta, sinä voit arvostaa vihan vallassa olevaa ja sinä voit antaa haasteita ylpeälle.

 

 

 

 

Toisen ihmisen auttamiseen ei tarvita täydellistä ihmistä, älä siis piiloudu vajavaisuutesi taakse. Riittää, kun haluat auttaa, riittää, kun haluat toimia Jumalan kätenä maailmassa. Riittää, kun lähdet kävelemään toisen vierellä ja kuuntelet, mitä hän sinulta toivoo.

Kieli ja kokemus

Tämä blogini on vastaus Erkki Suhosen kirjoittamaan blogiin Uskon kompastuskiviä – järkeisusko. On hyvä, että keskustelua pidetään yllä. Näin jokainen joutuu miettimään, miten saa esitettyä asiansa vieläkin selvemmin. Itse huomasin Suhosen blogia lukiessani jättäneeni joltain osin oman näkökulmani perustelematta. Tässä muutama selvennys.

Kielipelit

Yksi huomioin arvoinen näkökulma koskee käyttämäämme kieltä. Itävaltalais-englantilainen filosofi Ludwig Wittgenstein kehitti teorian kielipeleistä. Wittgenstein huomasi, miten sanat saavat merkityksen vain niitä käyttävän yhteisön kautta. Hän esitteli ”kielipelin” käsitteen selventääkseen sitä, miten eri yhteisöillä on taipumus antaa sanoille erilaisia merkityksiä.

Arkisena esimerkkinä erilaisten merkitysten antamisesta käy pesäpallojoukkue. Pesäpalloa pelatessa ”palo” tarkoittaa aivan eri asiaa kuin pelastuslaitoksen työntekijöiden kesken käydyssä keskustelussa. Samoin ”haava” tarkoittaa jotain aivan muuta kuin terveydenhoidon ammattilaisten keskusteluissa.

Kristillinen yhteisö on myös kehittänyt oman kielensä, jonka kautta se pystyy kertomaan, mihin se uskoo. Yhteisön ulkopuolisille kristillinen kieli on vaikeaa ymmärtää, sillä sanoilla on kristillisessä kielipelissä oma merkityksensä. Kun tavalliselle suomalaiselle puhuu sovituksesta, hyvin monille tulee mieleen ensimmäisenä vaatteiden sovittaminen. Kun puhutaan lunastuksesta, mieleen tulee monille vakuutusyhtiön toimet auto-onnettomuuden jälkeen. Kristillistä termistöä miettiessä pitää muistaa myös kristillisen kirkon sisällä olevat erilaiset tulkinnat näistä sanoista.

 

Copyright Pertti Jarla / PIB

Kristillinen kieli

Kristillisen opin kieli on syntynyt ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana juutalaisessa ja kreikkalaisessa kulttuurissa. Kumpainenkin kulttuuri on vierasta meidän aikamme ihmisille. Siksi tänä päivänä on vaikeaa ymmärtää, mitä eri sanoilla ja termeillä on haluttu niiden kirjoitusaikaan sanoa.

Kirjoittaessani kristillisen uskon kompastuskivistä, puhun eri kielipelien välisistä ristiriidoista. Kristillisen kirkon käyttämä kieli on yksi kielipeli muiden joukossa. Vaikka se joistakin tuntuisikin hyvin tutulta ja omalta, sitä ei voi yleistää kertomaan kaikkia ihmisiä koskevasta todellisuudesta.

Wittgensteinin kielipeleihin liittyvät myös edellisessä blogissani esille tuomani ajatukset avoimesta ja suljetusta universumista. Monilla uskonnoilla ja uskonnollisilla liikkeillä näyttää olevan taipumus rakentaa opistaan suljettu universumi. Näin on myös kristillisen kirkon laita. Kirkko on aikojen saatossa kehittänyt suljetun oppirakennelman, joka on looginen kokonaisuus ja oli myös länsimaisten ihmisten todellisuutta melkein 2000 vuoden ajan.

Kirkon oppi oli melkein 2000 vuotta yleisesti hyväksytty käsitys todellisuudesta , mutta nyt tilanne on toinen. Empiirisiin perusteluihin tottuneille ihmisille se ei enää näytäkään loogiselta, enemminkin se näyttää naurettavalta.

Pyrkiessään saamaan ihmiset uskomaan antiikin aikana kehitettyihin oppeihin, kirkko pyrkii saamaan ihmiset uskomaan todeksi jotain sellaista, mikä ei kuulu ihmisten käsitykseen todellisuudesta. Tämä on yksi syy, miksi ihmiset eivät enää halua olla kirkon piirissä. Yhdysvaltalaisen emeritus piispa John Shelby Spongin sanoin: ”Olen vakuuttunut, että Jumala, jonka mieli kieltää, ei voi koskaan olla rakastettu ja palvottu jumala.”

Kieli ja kokemus

Ajan myötä kieli muuttuu, yhteiskunnat muuttuvat ja näkemys maailmasta muuttuu, mutta inhimilliset kokemukset ovat olleet yhteisiä kaikille aikakausille läpi ihmisen vuosituhantisen historian. Esimerkiksi kokemukset rakkaudesta, armosta, hyväksynnästä, hylätyksi tulemisesta ja syyllisyydestä ovat koko ihmiskunnalle yhteistä. Samat kokemukset saavat erilaisia sanoituksia eri puolilla maailmaa, mikä voi olla toiselle rikkaus ja toiselle hämmennystä tuottava asia.

”Ajan myötä kieli muuttuu, mutta inhimilliset kokemukset ovat olleet yhteisiä kaikille aikakausille läpi ihmisen vuosituhantisen historian”.

Oma kieli tuntuu kaikkein tutuimmalta ja siksi ihmiset alkavat monesti vähätellä toisten käyttämää kieltä. Tästä inhimillisestä luonteenpiirteestä ovat alkaneet monet sodat ja riidat. Sanat muokkaavat todellisuutta. Mutta on hyvä pitää mielessä, että sanat ovat tulkintaa todellisuudesta, yhteisöjen tapoja puhua kokemuksista, eivät tosiasiallista kerrontaa todellisuudesta. Siksi pitää muistaa, että oma usko jokin asian todellisuuteen, ei välttämättä tee siitä totta kaikille.

Kompastuskivien anti

Olen kirjoittanut ja tulen edelleen kirjoittamaan kristillisen uskon kompastuskivistä, koska tämän ajan tavallisen suomalaisen on vaikeaa ymmärtää antiikin ja keskiajan vuosisatoina kehitettyä kieltä. Ymmärtämisen vaikeus nousee yksinkertaisesti siitä, että tämän ajan ihmiset näkevät maailman erilaisena kuin vuosituhansia sitten nähtiin.

Minun kysymykseni kirkolle ja sen tämän hetkistä kristillistä  tulkintaa vaaliville kristityille on, kumpi on parempi vaihtoehto kirkon elinvoimaisuuden kannalta. Onko parempi unohtaa kirkosta vieraantunut enemmistö elämään omaa elämäänsä vai miettiä, miten sanottaisimme ensimmäisten kristittyjen kokemusta niin, että myös tämän päivän tavallinen kirkosta vieraantunut suomalainen voisi ne allekirjoittaa.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä IV – Ihmeet

”Olen vakuuttunut, että Jumala, jonka mieli kieltää, ei voi koskaan olla rakastettu ja palvottu jumala.”

Näin kirjoittaa yhdysvaltalainen episkopaalisen kirkon piispa John Shelpy Spong kirjassaan ”Jesus for Non-Religious”. Piispa Spongin ajatus nostaa esiin tämän päivän hyvin merkittävän kristillisen kompastuskiven. Miten pitäisi suhtautua Raamatussa kerrottuihin tapahtumiin, jotka eivät noudata tämän päivän tutkimuksen selvittämiä luonnonlakeja? Viimeisten 350 vuoden ajan perinteisesti ajattelevat kristityt ovat ottaneet Raamatussa kerrotut ihmeet historiallisina tosiasioina, mutta tänä päivänä monilla ihmisellä on suuria vaikeuksia allekirjoittaa ajatusta.

 

Tämän päivän ongelmat

Toinen, myös yhdysvaltalainen tutkija, John Dominic Crossan esittelee omassa kirjassaan The Birth of Christianity viisi näkökulmaa, jotka vaikeuttavat tämän päivän ihmisen uskoa raamatullisiin ihmeisiin. Näitä ovat:

Teologinen näkökulma, joka liittyy yleisesti uskonnollisten väitteiden totuusarvoon. Usko ihmeiden historiallisuuteen ei tee väitettä yleisellä tasolla todeksi. Niihin joko uskoo tai sitten ei.

Tekstien tulkinta, joka liittyy lukijan ymmärrykseen kirjoittajan motiiveista. Mistä lukija voi tietää, onko ihmekertomuksen kirjoittaja kirjoittanut historiallisesti tapahtuneesta tapahtumasta vai ovatko tekstissä kerrotut ihmeet kirjoittajan käyttämää kielikuvallista kerrontaa?

Tieto-opillinen näkökulma on kaikkein vaikein havaita, sillä se liittyy lukijan omaan tapaa nähdä todellisuus.

Jos uskoo suljetun universuminen malliin, jossa nykyinen ”me” tietää kaiken, mitä voi tapahtua ja mikä on normaalia ja luonnollista, silloin myös ihmeet voivat olla osa tämän universumin todellisuutta.

Kuitenkin niin kauan, kun uskomme elävämme avoimessa universumissa, missä meidän salaisimmatkin tietomme perustuvat omaan tulkintaamme todellisuudesta, on vaikeaa yleisellä tasolla erottaa normaaliin elämään kuuluvaa tapahtumaa ihmeestä.

Historiallisuuden näkökulma, jossa on yksinkertaisuudessaan kysymys siitä, onko jokin kerrottu ihme todella tapahtunut vai ei.

Eettinen näkökulma, joka on myös tulkinnallinen. Kyse on siitä, onko eettisesti oikein sanoa, että Jeesus tekemät ihmeet on otettava todesta, mutta muiden, joko antiikin tai oman aikamme tehtyjä ihmetekoja ei tarvitse?

Raamatun ihmekertomukset

Yleisesti pidetään itsestään selvyytenä, että Raamattu on täynnä ihmekertomuksia. Näin ei kuitenkaan tarkemman tarkastelun perusteella ole. Patriarkkakertomusten lisäksi Raamatun ihmekertomukset ovat kasaantuneet kolmen ihmisen ympärille.

Suurempina kokonaisuuksina ihmekertomuksia löytyy Raamatusta Vanhasta testamentista patriarkkakertomusten (1. Mooseksen kirja) lisäksi vain Mooseksesta ja hänen seuraajastaan Joosuasta (2. Mooseksen kirja) sekä Eliasta ja hänen seuraajastaan Elisasta (1. ja 2. Kuningastenkirja).  Uuden testamentin ihmeitä kerrotaan Jeesuksesta ja hänen opetuslastaan. Vanhan testamentin osalta kertomukset keskittyvät ajanjaksolle 1500 eKr., 1200 eKr. sekä 800 eKr. Näiden kertomusryppäiden väleissä ei ihmeistä paljon kerrota.

Mooseksesta ja Eliasta kertovilla ihmekertomuksilla on selvä yhteys. Se, mitä kerrottiin Mooseksen tehneen, kerrotaan myös Eliasta. Kun tähän lisää tosiasian, että kertomukset ovat saaneet kirjallisen muotonsa vasta 500 eKr., näyttää hyvin todennäköiseltä, että näillä kertomuksilla on jokin muu merkitys kuin historiallisten tapahtumien kuvaaminen.

Uuden testamentin ihmekertomukset ovat kerääntyneet Jeesuksen ja hänen opetuslastensa ympärille. Jeesuksen kohdalla on myös merkittävää huomata, että hänen tekemänsä ihmeteot ovat hyvin lähellä Mooseksen ja Eliaan tekemiä ihmeitä. Inhimillisen kerrontatavan mukaisesti ihmetekojen määrä ja muodot lisääntyvät siirryttäessä Mooseksesta kohti Jeesusta.

Mitä ihmeistä pitäisi oikein ajatella?

Me kristityt elämme antiikin ajan maailman ja Galilein ja Newtonin jälkeisen maailman ristiriidan keskellä. Pyhä kirjamme kertoo elämästä ja Jumalasta antiikin ajan ihmisen ymmärryksellä, mutta 1600 –luvulta alkaneen maailmankuvan murroksen jälkeen kehittynyt tutkimus löytää yhä edelleen selityksiä aikaisemmin selittämättömille ilmiöille.

Miten meidän pitäisi ajatella ihmeistä, jos haluamme ottaa Raamatun todesta? Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on sulkea silmät antiikin ajan ja Newtonin jälkeisen ajan väliseltä ristiriidalta ja ottaa Raamatun ihmeet tosina historian tapahtumina. Näin me hyväksymme monien kristittyjen väitteen että, usko ihmeiden todellisuuteen on edellytys kutsua itseään kristityksi.

Toinen vaihtoehto on ottaa ristiriita todesta ja pysähtyä miettimään, millaisesta kokemuksesta ihmekertomukset ovat syntyneet? Mitä näillä kertomuksilla, Mooseksesta, Eliasta ja Jeesuksesta on haluttu sanoa? Kokemuksen todellisuutta ei voi kieltää, mutta se ei merkitse, että kokemuksesta kerrotut tarinatkin pitäisi ottaa todesta.

Vaihtoehdot kumpuavat erilaisista todellisuuskuvasta. Riippuen siitä, uskooko suljettuun vai avoimeen maailmaan, ihmeet saavat erilaisen merkityksen. Alussa siteeraamani piispa Spongin ajatusta mukaillen, kuvamme Jumalasta muokkautuu sen mukaan, millaisena me maailman näemme.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa III – Neitseestä syntyminen

Tiedän sohaisevani ampiaispesää, kun otan seuraavan kristillisen uskon kompastuskiven käsittelyyn. Uskontunnustuksen maininta Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä ja oppi Jeesuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta ovat hyvin tärkeitä monille kristityille. Perinteinen kristinusko on pitänyt näitä  kahta Jeesuksen jumaluuden ehtoina ja uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämisen historiallisuuteen ehtona pitää itseään kristittynä.

Meidän aikanamme tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä on tullut yksi kristinuskon kompastuskivistä. Antiikin ajan käsitykset biologiasta ja Uudesta testamentista löydettävien tekstien valossa neitseestä syntymistä on tänä päivänä vaikeaa ymmärtää  historiallisena tapahtumana.

Biologia

Tänä päivänä yleisesti tiedetty biologinen tosiasia on, että ihmisen sikiämiseen tarvitaan mies ja nainen. Antiikin aikana ajateltiin, että nainen on kuin pesä, johon mies laskee ihmisen alun naisen haudottavaksi. Naisella ei siis katsottu olevan vaikutusta siihen, millainen lapsesta tulee. Näin kertomukset jumalallisesta sikiämisestäkin ovat olleet tuon ajan ihmisille hyvinkin ymmärrettäviä. Toinen asia tietenkin on, onko näitä kertomuksia luettu kirjoituksina historiallisista tapahtumista vai kertomuksina kirjoituksissa kerrottujen ihmisten merkityksestä.

Jeesus ei ole antiikin ajan ainoa ihminen, jonka kerrotaan saaneen alkunsa Jumalan avulla. Rooman keisari Augustuksesta nimittäin on kirjoitettu hyvin samanlainen tarina 50 vuotta aiemmin. Jos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa näyttää siltä, että varsinkin evankelista Luukas ovat käyttäneet omassa evankeliumissaan hyväkseen keisari Augustuksen syntymästä kertovaa kirjallisuutta.

Jeesuksen syntymä Uudessa testamentissa

Jokainen meistä on nähnyt useitakin erilaisia joulukuvaelmia. Kuvaelmissa on ollut mukana mm. tähti, tietäjät, paimenet ja enkelit, seimi ja eläimet sen ympärillä. Mutta kuka pystyy sanomaan tuosta vaan, mistä evankeliumista mikäkin yksityiskohta on kotoisin. Matteus ja Luukas ovat ainoat Uuden testamentin kirjoittajat, jotka kertovat Jeesuksen syntymästä. He kertovat toisistaan poikkeavan kertomuksen ja joulukuvaelmissa nämä menevät iloisesti sekaisin.

Kertomukset ovat keskenään niin ristiriitaisia, että on vaikeaa sovittaa niitä yhteen. Tämä pitäisi olla mahdollista, jotta voisi hyväksyä tulkintatavan, jossa evankelistat kertovat kyllä samoista tapahtumista, mutta he eivät vain ole tienneet kaikkea. – Jeesuksen perhe asui joko Nasaretissa tai Betlehemissä ja he lähtivät Betlehemistä joko karkumatkalle Egyptiin tai takaisin kotiin Nasaretiin.

 

Apostoli Paavali ja evankelista  Markus ovat ensimmäisiä kristillisiä kirjoittajia. Heillä ei näytä kuitenkaan olleen mitään tietoa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä.

Paavali mainitsee Jeesuksen syntymästä kahdesti. Ensimmäinen on 50 – luvun alussa kirjoitetussa kirjeessä galatalaisille, ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi”. (Gal 4: 4). Toinen on kirjeessä roomalaisille: ”Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan. Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Room. 1:2-4).

Markus, joka kirjoitti ensimmäisen evankeliumin noin vuonna 70, ei myöskään kerro mitään Jeesuksen lapsuudesta, vaan aloittaa kertomuksensa Jeesuksen aikuisiällä tapahtuneesta kasteesta. Markuksen evankeliumissa on myös yllättävä kertomus, jossa Jeesuksen omaiset tulevat hakemaan Jeesusta kotiin, koska he ”luulivat, että hän oli poissa tolaltaan” (Mark 3: 21). Äiti, jolle on kerrottu, että hänen poikansa on Jumalan lähettämä Pelastaja tuskin olisi toiminut näin.

Kertomus Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä esiintyy ensimmäisen ja viimeisen kerran 80 ja 90 –luvuilla, jolloin Matteus ja Luukas kirjoittavat omat evankeliuminsa. Johannes, joka on kirjoittanut oman evankeliuminsa 10-20 vuotta Matteuksen ja Luukkaan jälkeen, ei mainitse asiasta yhtään mitään. Itseasiassa Jeesuksen ihmeellistä syntymää ei mainita Matteuksen ja Luukkaan lapsuuskertomuksia lukuun ottamatta missään muuallakaan Raamatussa.

Kertomusten merkitys

Edellä mainitusta syystä kertomusten historiallisuuden pohtimisen sijaan olisi hedelmällisempää miettiä, mitä näillä kertomuksilla on haluttu sanoa.

Tällä lyhyellä Uuden testamentin tekstien tutkimisen perusteella parhaaksi vaihtoehdoksi  nousee ajatus, että neitseestäsyntymiskertomukset on kirjoitettu evankeliumien esipuheiksi antamaan lukijoille tietoa, millainen kirjan päähenkilö on. Jos asia on näin,  niitä ei ole tarkoitettu alun perinkään historiallisiksi kertomuksiksi. Lukiessaan Jeesuksen lapsuuskertomusta evankeliumin alusta, antiikinajan ihmiset ovat muistaneet Augustuksesta kirjoitetut kertomukset ja heille on tullut selväksi, että kirjan päähenkilö ei ole mikään Matti Meikäläinen.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa II

Toinen kompastuskivi tänä päivänä ihmisille on kirkon julistama kertomus pelastuksesta. Puhe Jeesuksesta taivaasta tulleena Jumalan poikana, joka kuoli meidän syntiemme tähden, ei ole enää ymmärrettävä kertomus tämän päivän ihmisille. Kirkon kertoma pelastuskertomusta on kirjoitettu eri todellisuudesta kuin missä nykypäivän ihmiset elävät.

Tänä päivänä ihmiset elävät tieteellisen tiedon todellisuudessa. Heille on totta se, mikä voidaan havainnoida ja todistaa. Tästä syystä antiikin ajan uskonnollisilla totuuksilla ei ole tilaa ihmisten mielessä. Kertomus taivaasta tulevasta pelastajasta herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tämän päivän kristillisen tulkinnan mukainen kertomus kertoo ihmisen langenneen syntiin luomisen aamuhämärissä. Ensimmäiset ihmiset eivät totelleet Jumalan antamaa käskyä ja synti sai heistä otteen. Mutta yritettäessä ottaa selkoa, millainen ihminen on, tässä ajassa ei kuitenkaan oteta esiin Raamattua, vaan biologian kirja.

Biologian kirjoista voi lukea, miten elämä on syntynyt maapallolle monien miljardien vuosien aikana. DNA –tutkimuksen mukaan kaikella tällä hetkellä olemassa olevalla elämällä, niin kasveilla kuin eläimilläkin on vähintään 1% DNA –vastaavuus ja ihmisen DNA on 99 prosenttisesti sama kuin suurilla apinoilla. Ihminen on siis yhtä kaiken muun luonnon kanssa.

Itsesäilymisvietti

Kaikki elämä on yhtä geneettisesti. Yhteinen piirre maapallolla olevalla elämällä on erityinen tarve säilyä hengissä. Sama itsesäilymisvietti löytyy niin kasveilta, eläimiltä kuin ihmiseltäkin.

Muutama esimerkki kasvien ja eläinten selviytymisvietin toiminnasta. Ensimmäinen esimerkki tulee Australiasta. Maan länsiosissa kasvaa mangrovepuita, jotka elävät aivan mereen laskevan joen alasuistolla. Mangrovepuille on kehittynyt erityinen juuristo, jota ne käyttävät pysyäkseen hengissä suolaisessa vedessä. Puut ovat oppineet siirtämään vedessä olevan suolan puun valikoituneisiin lehtiin. Nämä lehdet kuolevat suolan yliannostukseen, mutta puu säilyy hengissä.

Toinen esimerkki tulee Amazonin viidakosta. Siellä elää muurahaisia ja käärmeitä, jotka ovat kehittäneet tavan elää yhdessä ja samalla suojata itseään. Amazonissa on muurahaisista, jotka tekevät pesänsä puun alaoksille. Saman puun ylemmillä oksilla elää käärmeitä. Käärmeiden suurin uhka ovat armeijamuurahaiset, jotka söisivät pesään tullessaan käärmeiden munat. Muurahaiset eivät kuitenkaan kulje toisen muurahaispesän yli. Näin käärmeet ovat turvassa armeijamuurahaisilta.

Puun alemmilla oksilla elävien muurahaisten suurin uhka taas on puissa asuvat muurahaiskarhut. Käärmeet kuitenkin pitävät muurahaiskarhut loitolla muurahaispesästä. Tämä järjestely auttaa siis muurahaisia kuin käärmeitäkin selviytymään hengissä.

Vaikka käärmeet ja muurahaiset eivät osaa kommunikoida keskenään, mutta silti ne ovat löytäneet kummallekin suotuisan yhteiselämän tavan. Kyse on itsesäilytysvietistä.

Ihmisen ennakkoluulo

Entä, mitä saa selville, kun ottaa käteensä psykologian kirjan ja tutkii ihmismieltä? Ihmiskunta on osa luontoa ja siten se toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Ravintoketjun päässä ihmisen selviytymisongelmat eivät kuitenkaan ole fyysisiä, vaan enemmänkin henkisiä.

Me emme mielellämme ota avosylin vastaan itsestämme poikkeavia ihmisiä. Me emme luota ihmisiin, jotka näyttävät erilaisilta, puhuvat eri kieltä, uskovat erilaiseen Jumalaan, koska me intuitiivisesti arvioimme heidän erilaisuutensa olevan meille vaaraksi.

Ihmisen luonteeseen kuuluu olla ennakkoluuloinen. Tämä ennakkoluulo on biologinen tosiasia, ei seuraus jostain tapahtumasta historian aamuhämärissä. Me olemme kehittyneet ennakkoluuloisiksi. Me suhtaudumme varautuneesti eri roduista ja kansoista tuleviin ihmisiin, koska historian saatossa ihmiskunta on oppinut, että niin säilyy todennäköisemmin hengissä.

Monissa elämäntilanteissa ihmisillä käynnistyy puolustusmekanismeja, vaikka tosiasiassa ei olisikaan mitään vaaraa, ainakaan hengenvaaraa. Nämä historian hämäristä tulleet inhimilliset tavat selvitä hengissä toimivat tänä päivänä siis alitajuntaisesti.

Puolustusmekanismien kytkeytyessä päälle, tuntuukin kuin joku muu tekisi niitä tekoja, joita itse tekee. Usein käy vielä niin, että tekee sellaisia tekoja, joita ei tosiasiassa haluaisi tehdä.

Juuri näillä sanoilla Paavali aikoinaan selitti synnin olemusta. ” Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” (Room 7:18-20)

Edellä mainitut inhimilliset tavat reagoida ovat osa universaalia inhimillistä kokemusta, jolle meidän esi-isämme ovat antaneet nimen synti. Kokemus on edelleen tosi, mutta selitys ei ole enää ymmärrettävä tässä ajassa.

Olisiko aika jättää menneen ajan selitys taakse ja etsiä inhimilliselle kokemukselle tässä ajassa ymmärrettävä selitys?

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa 1

Yksi kompastuskivi kristillisessä uskossa tämän päivän ihmisille on puhe Jumalasta persoonallisena olentona. Monille on mahdotonta ajatella, että Jumala todella olisi taivaassa asuva olento, jolla olisi oma tietoisuus ja kyky puuttua maailman kulkuun.

Antiinkin käsityksen mukaan Jumala eli taivaankannen yläpuolella taivaassa ja vaikutti sieltä maapallon tapahtumiin. Tänä päivänä tiedetään, että taivas ei ole Jumalan asuinpaikka. Nykytiede on todistanut, että maailmankaikkeus on miljardien valovuosien laajuinen tila, eikä sen reunoja olla vieläkään löydetty.

Kristillinen perinne määrittelee persoonallisen Jumalan myös kaiken tapahtuvan syyksi. Antiikinajan ihmiset uskoivat, että sääilmiöt, sairaudet ja kansojen kohtalot olivat jumalien määräämiä. Aikamme tieteellinen tutkimus on ampunut alas joka ikisen antiikin ajan käsityksen. Fysiikan eri ilmiöille on löydettävissä luonnollinen selitys.

Kopernikaanisesta vallankumouksesta Newtonin aloittamaan fysiikan tutkimukseen ja evoluutioteoriasta psykologisen tutkimuksen tuloksiin kertovat ihmisille maailman tapahtumiin vaikuttavan Jumalan kuolemasta. Suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä on mahdotonta uskoa kristilliseen Jumalaan juuri edellä mainituista syistä.

 

On hyvä huomata, ettei aikamme pyrkimys etsiä kristillisestä perinteestä eroavaa tapaa puhua Jumalasta ole vain omaan aikamme kysymys. Jo Raamatun lehdiltä löytyy erilaisia kielikuvia Jumalasta.

Esittelen kaksi raamatunkohtaa, jotka kummatkin puhuvat Jumalasta ei persoonallisena todellisuutena. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on nimittäin kohtia, jotka kertovat Jumalasta todellisuutena, joka tulee näkyväksi inhimillisyydessä.

 

”Kaikki saavat katsella Herran kunniaa, meidän Jumalamme ihanuutta. Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne! Kosto lähestyy, tilinteon hetki. Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.” Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan. Lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla.” (Jesaja 35: 3-6)

Ensimmäinen teksti on Jesajan kirja luvusta 35. Jesaja vastaa siinä ihmisten kysymykseen, miten he tietävät, että Jumalan valtakunta on lähellä, eli sen milloin Jumala pelastaa heidät. Jesaja ei vastaa puhuen messiaasta tai miten ihmisillä on mahdollisuus palata Paratiisiin.

Jesaja puhuu uudistuvasta inhimillisestä todellisuudesta, jonka yhteys Jumalaan tekee kokonaiseksi ja ehjäksi. Jesajalle Jumala ei ole persoonallinen olentona, vaan maailmassa vaikuttava voima, joka muuttaa todellisuutta  ihmisten keskellä. Jesaja kertoo siis Jumalasta, joka tulee näkyväksi inhimillisessä todellisuudessa. Kaikki voivat nähdä Jumalan, sillä hän tulee näkyväksi ja todeksi ihmisten elämässä.

 

Toinen raamatunkohta, jonka haluan ottaa esille, on Matteuksen evankeliumista tuttu vertaus viimeisestä tuomiosta (Matt 25: 31-46). Sen kautta voi huomata, miten osa Jeesuksen seuraajistakin kokivat Jumalan olevan läsnä juuri inhimillisessä todellisuudessa.

Vertauksessa Ihmisen Poika tulee tuomitsemaan maailman ja jakaa ihmiset lampaisiin ja vuohiin. Lampaat kutsutaan elämään Jumalan läheisyydessä, vuohet taas tuomitaan pimeyteen.

Lampaat ovat niitä, jotka huomaamattaan auttoivat Jumalaa, kun taas vuohet jättivät huomaamattaan auttamatta. Ruokkiessaan nälkäisiä, vaatettaessa alastomia, vieraillessaan vankilassa, lampaat kohtasivat Jumalan. Vuohet, jotka eivät auttaneet ketään, kulkivat Jumalan ohi.

 

 

 

 

 

 

Vertauksen sanoma on siinä, että Jumalaa ei voi erottaa inhimillisestä. Jos et näe Jumalaa nälkäisenä, janoisena, alastomana tai vankina olevana ihmisenä, et voi nähdä Jumalaa ollenkaan. Jumala ei ole olento muiden joukossa, vaan hän on kaikissa ihmisissä, varsinkin vähimmissä veljissämme ja sisarissamme.

Huomioitavaa vertauksessa on, että lampailta ja vuohilta ei kysytty, ovatko he ovatko he ottaneet Jeesuksen henkilökohtaiseksi vapahtajaksesi tai uskovatko he uskontunnustukseen kirjaimellisena totuutena tai käyvätkö he kirkossa. Heiltä kysyttiin vain, ovatko he nähneet ihmisissä läsnä olevan Jumalan.

 

Onko Jumala siis persoonallinen olento vai inhimillisessä todellisuudessa kohdattava voima? Raamatusta löytyy tekstejä kumpaakin suuntaan. Kristillinen kirkko on tehnyt aikanaan oman valintansa, mutta se ei tarkoita, että kirkon valitsema tie olisi ainoa raamatullinen vaihtoehto.

Antiikin ajan kielellä atomiajan ihmiselle

Ihmisten valinta jättää kirkon jäsenyys herättää yhä enemmän keskustelua kirkon piirissä. Kastettujen lasten määrä pieneen pienenemistään ja kirkollisten vihkimisten osuus on romahtanut. Miksi ihmiset eivät halua enää kuulua kirkkoon, eivätkä halua kirkon palveluja?

Kysymykseen on kaksi vaihtoehtoista vastausta. Joko tässä ajassa elävät ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita uskonnosta tai sitten kirkon julistus ei enää kohtaa tavallisten ihmisten todellisuutta. Olen miettinyt näitä molempia vaihtoehtoja ja tullut siihen tulokseen, että tuo jälkimmäinen on lähempänä totuutta.

Tutkimukset osoittavat, että ihmisten uskonnollisuuden kaipuu ei ole muuttunut mihinkään. Tästä on yhtenä esimerkkinä suurta kannatusta saanut enkeliusko. Samoin erilaisiin henkisiin elämänhallintakursseihin on tunkua aina enemmän ja enemmän.

Onko kristillisen kirkon sanoma siis väljähtänyt tai menettänyt merkityksiensä? Minusta ei, mutta kirkon tapa puhua siitä on. Kirkon julistus toistaa antiikin ajan maailmankuvasta nousevia totuuksia, mutta kirkossa ei huomata, että tavallisten länsimaisen ihmisten elämäntodellisuus rakentuu aivan muista rakennusaineista.

Valistuksen ajan tieteellinen vallankumous on muuttanut maailmaa enemmän kuin monet ymmärtävätkään. Ei ole kyse vain luonnontieteiden kautta saatavasta tiedosta, vaan on kyse myös siitä, miten tuo tieto vaikuttaa ymmärrykseen Jumalasta.

Raamatusta tuttu kolmitasoinen maailmankuva (tuonela, maa, taivas) ei enää vastaa ihmisten käsitystä maailmankaikkeudesta. Kaukoputket eivät ole tavoittaneet Jumalaa taivaalta. Universumi on osoittautunut paljon ihmisymmärrystä suuremmaksi.

Jos taivaassa asuva jumalolento on menettänyt merkityksensä, mitä tilalle? Ainoa keino on etsiä Jumalaa tästä ajasta, tästä todellisuudesta. Nykyihminen etsii Jumalaa luonnosta, ihmisten välisistä suhteista, elämän murroshetkistä, syntymästä ja kuolemasta.

Kirkon puhuessa antiikin ja keskiajan kielikuvin, se puhuu ihmisten ohi. Ei siis ole ihme, etteivät kirkon penkit täyty, eikä kirkon sanoma kiinnosta. Ihmiset elävät jossain aivan muussa todellisuudessa.

Kristillisen kirkon tulevaisuus lepää sen varassa, onko sillä rohkeutta laskea irti menneen maailman tavasta nähdä todellisuus ja alkaa kertoa Kristuksesta enemmistön kokemasta todellisuudesta käsin. Raamatun lehdiltä ja kristillisestä perinteestä löytyy kyllä sanat liittyä tähän todellisuuteen, jos se vain halutaan kohdata.

Tulen jatkossa esittelemään tämän ajan länsimaisen ihmisen edessä olevia kristillisen uskon kompastuskiviä. Niiden kautta voi huomata, ettei kristinuskon opit ole ihmisille helppoja nieltäviä, mutta onneksi nekin voi sanoa toisin.

Kirkkoa muuttamaan!

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on käyty vaaleja. On valittu piispoja Helsinkiin ja arkkihiippakuntaan. Oulun hiippakunnan piispanvaaliasettelut ovat käynnissä ja kohta valitaan myös Espoon hiippakunnalle uusi piispa.

Piispan vaalit eivät taida kovin montaa suomalaista kiinnostaa. On piispana kuka tahansa, kirkko näyttäytyy seurakunnissa samana menneitä muistelevana ja täysin tästä elämästä irrallaan olevia asioita pohtivana instituutiona.

 

 

 

 

 

Ensi syksynä kuitenkin pidetään vaalit, jolla on todellista merkitystä kirkolle. Ensi syksynä pidetään nimittäin seurakuntavaalit, jossa valitaan edustajat kirkon luottamuselimiin, paikallisseurakuntatasolta kirkolliskokoukseen asti.

Kirkon tulevaisuuden linja on kiinni näiden vaalien tuloksesta. Säilyykö sama meno vai saadaanko kirkon päättäviin elimiin ihmisiä, jotka haluavat tehdä kirkosta todella kaikkien ihmisten kirkon?

Vuosien mittaan on seurakuntavaalien äänestysprosentti pienentynyt pienentymistään. Viime kirkkovaaleissa vuonna 2014 äänesti noin 15 prosenttia äänioikeutetuista seurakunnan jäsenistä, joita ovat kaikki 16 vuotta täyttäneet kirkon konfirmoidut jäsenet. Parantamisen varaa siis on.

Jos sinusta kirkko tuntuu elävän menneen talven lumilla, ei ole reilua kritisoida kirkon toimintaa, tekemättä mitään kirkon muutoksen eteen.

Kirkon suunta on kiinni siis siitä, millaisia luottamushenkilöitä seurakunnissa ja kirkolliskokouksessa on. Vain lähtemällä tekemään itse muutosta, sen voi saada aikaan. Seurakuntaneuvostoissa ja kirkkoneuvostoissa tehdään yksittäisiä seurakuntia koskevat päätökset. Sinne tarvitaan ihmisiä, jotka haluavat muutosta ja sitoutuvat tekemään työtä sen eteen.

Jos siis koet, että kirkon pitäisi muuttaa suuntaa, niin nyt olisi tuhannen taalan paikka. Ei kannata kritisoida kirkon toimintaa, kun siihen kerran on mahdollisuus vaikuttaa. Jos siis täytät tänä vuonna 18 vuotta ennen 18.11. ja olet kirkon konfirmoitu jäsen ennen 17.9., voit asettua ehdokkaaksi. Jos olet yli 16 –vuotias kirkon konfirmoitu jäsen voit äänestää vaaleissa.

Yksi asia kannattaa muistaa. Seurakuntavaalilistoja on erilaisia. Jos haluat uudistaa kirkkoa kannattaa hakea lista, jonka tavoitteena on kirkon uudistaminen, muuten äänesi voivat mennä eri tavalla ajatteleville. Etsi siis kaltaisiasi ja liity joukkoon. Kirkon piirissä uudistusta hakevia ryhmiä ovat esimerkiksi Tulkaa kaikki –yhteisö ja Yhteys liike. Vaikka edellä mainitut yhteisöt ajavatkin avoimesti seksuaalivähemmistöjen asiaa, ne pitävät myös esillä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa.

 

Jos haluat tehdä velvollisuutesi kirkon jäsenenä ja saada kirkon elämään tätä aikaa, ryhdy ehdokkaaksi, käy äänestämässä ja houkuttele kaverisikin mukaan äänestämään. Ehdokkuus ja äänestäminen seurakuntavaaleissa ovat ainoita tapoja vaikuttaa tulevaisuuden kirkkoon. Kaiken lisäksi äänestysprosentin alhaisuudesta johtuen läpi pääsemiseen ei tarvita suuria äänivyöryjä.

Tehdään syksyn seurakuntavaaleista 18.11.18 kaikkien kirkon jäsenten vaali!

Miksi Jeesus kuoli?

Miksi Jeesus kuoli? Historiallisesti katsottuna siksi, että juutalaiset johtajat eivät sietäneet heidän arvovaltansa kritiikkiä ja roomalaiset halusivat kitkeä ympäriltään kaiken puheen mistään juutalaisten valtakunnasta. Paljon muuta ei maalta kotoisin olevan parantajan teloittamiseen tarvittukaan.

Jeesuksen kuolema tuli hänen seuraajilleen yllätyksenä. Heille oli suuri järkytys, että roomalaiset teloittivat heidän kunnioittamansa opettajan. Unelmat uudesta maailmasta ja rakkaudesta murenivat ristin juurella.

Jeesus teloitettiin ja hänen seuraajansa joutuivat pysähtymään ja etsimään tapahtuneelle jonkin järkeen käyvän selityksen. Näitä selityksiä löytyy Uuden testamentin sivuilta viisi erilaista.

 

 

 

 

Yksi tulkintatavoista on lähellä historiallisia tapahtumien kulkua. Sen mukaan Jeesuksen kuolema kertoo siitä, miten juutalaiset ja roomalaiset johtajat hylkäsivät Jeesuksen ja siitä, että vaikka maalliset johtajat hylkäsivätkin hänet, Jumala ei hylännyt. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus oli siis juutalaisten ja roomalaisten johtajien ei ja Jumalan kyllä Jeesukselle. (Mark 8: 31-33, Mark 9: 30-32, Mark 10: 32-34. Apt. 2: 36)

 

Toinen tapa tulkita Jeesuksen kuolema oli nähdä se voittona maailmassa vaikuttavien voimien vallasta. Roomalaiset ja juutalaiset johtajat eivät tämän ajattelun mukaan olleet vastuussa Jeesuksen kuolemasta, vaan ne voimat, joita he edustivat.

Yhteiskunnallinen pahuus siis piti Rooman ja juutalaisten hallintoa valassaan ja tämä ihmiskunnassa oleva pahuus ristiinnaulitsi Jeesuksen. Se, mikä näytti maailman voitolta, osoittautuikin olevan tappio, sillä kuolemalla ei ollut otetta Jeesukseen. (Kol. 2:15).

 

Kolmas Uudesta testamentista löytyvä tulkinta on nähdä Jeesuksen elämä ja kuolema ilmoituksena Tiestä. Tie nähtiin kahdella eri tavalla. Toinen näkökulma otti tien konkreettisesti. Kristityn tie oli sen mukaan kulkea Jeesuksen jalanjäljissä ristille kuolemaan. Risti merkitsi Uuden testamentin kirjoitusaikaan aina kuolemaa. ”Jokainen ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” oli kehotus kulkea Jeesusta seuraten Jumalan valtakunnan tietä, vaikka se johtaisikin lopulta kuolemaan (Mark 8: 34).

Toinen tapa nähdä Jesuksen kuolema tienä oli tarkastella Jeesuksen elämää ja kuolemaa kielikuvina Jeesuksen seuraajien elämästä. Paavali puhui Jeesuksen kuolemasta ja elämästä esimerkkinä kristityn sisäisestä tiestä hengelliseen uudistumiseen. (Gal 2: 19b-20a). Tie oli hänelle kuva ihmisen uudistumisesta ja muuttumisesta. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olivat kuvia vanhan minän kuolemasta ja uuden, Kristuksessa elettävän elämän syntymisestä.

 

Neljäs tapa tulkita Jeesuksen kuolema oli puhua siitä ilmoituksena Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Varsinkin Johanneksen evankeliumissa ja Johanneksen kirjeissä tuodaan esillä tätä ajatusta. Tämän tulkinnan mukaan Jeesus ei ollut vain julistaja ja parantaja, vaan myös Jumalan poika, jonka Jumala lähetti maailmaan tekemään hänen rakkautensa näkyväksi. (Joh 3:16).

Tässä tulkintavassa on löydettävissä myös siemen Jeesuksen kaksi luonto-oppiin, siis siihen, että Jeesus oli samalla hetkellä 100 % ihminen ja 100% Jumala. Ajattelun ottaminen kirjaimellisesti jättää usein kuitenkin Jeesuksen inhimillisen puolen jumalallisen varjoon.

 

Viides tapa tulkita Jeesuksen kuolema oli puhua Jeesuksen kuolleen kaikkien ihmisten syntien tähden. Tulkinnan mukaan kertomusta Jeesuksesta on luettava juutalaisen temppelikertomuksen näkökulmasta. (Room 5: 2-8. 1 Tim 2: 5-6, Tit.2: 13-15)

Juutalainen uskonto oli Jeesuksen aikaan uhriuskonto. Temppelin papistolla oli viimeinen sana kaikkea syntiin, syyllisyyteen, epäpuhtauteen ja anteeksiantamiseen liittyvään. He kertoivat kansalle, millaisia uhreja mistäkin rikkeestä tarvitsi suorittaa. Heillä oli omat uhrimääräyksensä kaikkeen mahdolliseen. Oli uhrit erilaisiin rikkomuksiin ja kiitoksen aiheisiin. Uhrin suuruus mitattiin tekojen mukaan niin hyvässä kuin pahassa.

Jeesuksen seuraajat tulkitsivat Jeesus olleen Jumalan lähettämä uhri, joka oli kaikkia temppeliuhreja täydellisempi ja siksi mitään muita uhreja ei enää tarvita.

Tarkennukseksi sanottakoon vielä, ettei juutalaisuudessa uhrilla ole ollut missään vaiheessa tarkoitettu sijaisuhria siinä mielessä kuin mitä sillä kirkossa tällä hetkellä ajatellaan.

Säilyttäjät ja uudistajat

 

Kävin muutama vuosi sitten erään kokeneen teologin luona mentorikeskusteluja. Pohdimme erilaisia tapoja puhua Jumalasta ja nähdä ympäröivää todellisuutta. Yhdellä kerralla hän piirsi minulle nykytilannetta kuvaavan kaavion kahdesta vastakkaista olevasta mallista.

Kaksi näkökulmaa

Toinen hänen esittelemistään tulkintamalleista pitää oikeaa uskoa lähtökohtana todellisuuden hahmottamiseksi ja toisen lähtökohtana on avoin kristillisyys. Näitä voisi kutsua uskosta ja toiminnasta lähteviksi tavoiksi hahmottaa maailmaa.

Oikea usko ammentaa sisältönsä kristillisestä perinnöstä, kirjaimellisesta Raamatun ja uskontunnustusten tulkinnasta. Ajattelutavalle on tärkeää, että kristillistä perintöä ja Raamattua opetetaan samalla tavalla ajasta riippumatta. Oikean uskon kannattajat saavat teologiset näkökulmansa klassisesta kristinuskosta.

”Avoin kristillisyys painottaa kokemusta, sitä miten ihmiset kokevat Jumalan olemassaolon maailmassa”

 

Avoimen kristillisyyden lähtökohtana on usko aina jatkuvana kertomuksena. Ihmiset tulevat elämänsä aikana mukaan keskusteluun ja antavat siihen oman panoksensa, ennen kuin taas seuraavat sukupolvet astuvat heidän tilalleen. Näin keskustelu Jumalasta ja todellisuudesta on jatkuvassa muutoksessa oleva prosessi. Kukin sukupolvi antaa kristilliselle uskolle omat erityispainotuksensa ja näin kristinuskon tulkinta saa uusia näkökulmia, riippuen ajassa liikkuvista ajatuksista.

Avoin kristillisyys painottaa kokemusta, sitä miten ihmiset kokevat Jumalan olemassaolon maailmassa. Heidän mielestään Jumalaa määriteltäessä ei pidä jäädä johonkin historiassa syntyneisiin käsityksiin, vaan jokaisen ajan peilattava Raamatun teksteistä nousevia käsityksiä oman ajan kokemuksiin Jumalasta.

”Oikean uskon kannattajille Raamattu on kirjaimellista Jumalan sanaa, jota voidaan lukea ilman erityistä tulkinnallista näkökulmaa”

Raamatullisuus

Kummallekin ajattelutavalle Raamattu on hyvin tärkeä. He vain tulkitsevat sitä eri tavoin. Oikean uskon puolustajat sanovat olevansa raamatullisia, mutta niin voisivat sanoa myös avoimen kristillisyyden kannattavat. Heille on myös tärkeää, että usko nousee raamatulliselta pohjalta. – tietenkin he tekevät sen toisista lähtökohdista käsin.

Oikean uskon kannattajille Raamattu on kirjaimellista Jumalan sanaa, jota voidaan lukea ilman erityistä tulkinnallista näkökulmaa, sillä se on Jumalan ilmoitusta. Samoin kristillisen historian aikana syntyneet uskontunnustukset otetaan Jumalan ilmoituksena. Raamatusta ja tunnustuksista voidaan siis saada selville suoraan, mikä on Jumalan tahto.

Avointa kristillisyyttä korostaville Raamattu ja tunnustukset ovat ihmisten puhetta Jumalasta ja inhimillisyydessään se ohjaa lukijoita kohti Jumalaa. Heille on tärkeää tutkia, mitä eri kirjoituksilla on sanottu niitä kirjoitettaessa ja sitä kautta he miettivät, mikä Raamatussa ja tunnustuksissa on oleellista tänä päivänä.  Sama pätee Raamatusta löytyviin eettisiin sääntöihin, paljon. Ne ovat vuosituhansia sitten juutalaisen ja kristillisen yhteisön kirjoittamia sääntöjä, jotka eivät välttämättä ole enää ajankohtaisia tänä päivänä.

 

Mihin minä uskon?

Kristinuskon piirissä on aina ollut ihmisiä, jotka ovat nähneet uskon pysyvänä suureena ja ihmisiä, joille se on jatkuva prosessi. Nämä kaksi tapaa nähdä todellisuus ovat olleet kristillisessä historiassa vastakkain varsinkin silloin, kun maailma on elänyt muutoksen aikoja.

Erilaisia uskontulkintoja ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Ne ovat vain kaksi erilaista tapaa nähdä todellisuus. Tietenkin jokainen yksittäinen kristitty ottaa kantaa näihin ääripäihin omalla elämällään. Tärkeintä on kuitenkin löytää omat perustelut kannalleen. Silloin tietää, ettei vain ajaudu yleisen mielipiteen vietävänä, vaan on todella sitoutunut uskoonsa.