Kärpästen herran opetus

Sain muutama päivä siten korjattua aukon sivistyksessäni, kun katsoin juuri käynnissä olevaa koulutusta varten elokuvan Kärpästen herra. Kokemus oli pysyttävä.

”Kärpästen herra” osoitti, että kuka tahansa voi muuttua tunnottomaksi murhaajaksi.

Niille, jotka eivät William Goldingin vuonna 1954 ilmestynyttä kirjaa tai siitä tehtyä elokuvaa tunne, elokuvan DVD -kannen takana kerrotaan elokuvasta seuraavaa:

”Pahuus on meissä kaikissa, vakka kuinka yrittäisimme piilotella sitä”. Sanat ovat William Goldingin, mutta romaani nimeltä ”Kärpästen herra” osoitti, että kuka tahansa voi muuttua tunnottomaksi murhaajaksi – ulkoisten painostusten voimasta. Jopa kaikista hyvinkasvatetuinkin koulupoikakin.

Lentokone, joka kantaa sisäoppilaitoksen oppilaita tekee pakkolaskun autiolle saarelle Tyyneenmereen. Neljäkymmentä lasta selviytyy, ei yksikään aikuinen. Kun koulun univormut heitetään syrjään, kaikkoaa samalla myös koko opittu demokraattinen arvomaailma ja kaikista alkeellisimmat ja itsekkäimmät ominaisuudet ottavat vallan. Vahvimmat ja häikäilemättömimmät määräävät tahdin. Viidakon laki vallitsee – tapa tai tule tapetuksi. Sivilisaatio katoaa ja saarelle julistetaan diktatuuri. Pelon vaikutuksesta luodaan uusi uskonto, joka on julmuuden palveluksessa. Uutta Jumalaa ”Kärpästen herraa”, palvotaan – itse saatanaa.

Pysäyttää kokemus

Katsottuani elokuvan jäin hiljaa istumaan sohvalle. En päässyt liikkeelle vähään aikaan. Tätähän tämä ihmisen elämän on, ajattelin. Erilaisten johtajien keskinäisestä nahistelua, joka johtaa aina jossain vaiheessa epäinhimilliseen toisten alistamiseen ja tappamiseen.

Aikuisten tullessa paikalle poikien taistelu loppuu kuin seinään ja he tajuavat oman hulluutensa.

Saarella riehunut tulipalo johdattaa paikalle ohikulkevan laivan miehistöä. Elokuvan ensimmäinen kuva aikuisesta on kuva laivan kapteenista jota kuin skannaten hitaasti alhaalta ylös. Minusta kuvaus on kuin Jumala olisi tullut paikalle. Aikuisten tullessa paikalle poikien taistelu loppuu kuin seinään ja he tajuavat oman hulluutensa.

Jumalien taistelu

Meillä aikuisilla on vain yksi ongelma, mitä saarelle haaksirikkoutuneilla pojilla ei ollut. Meillä ei ole aikuista, jotka viheltäisivät pelin poikki. Tulipalon ja savun saarelle johdattama aikuinen symboloi Jumalaa, joka pitää lapsensa järjestyksessä. Ongelma meidän aikuisten maailmassa, eri yhteisöjen ja yhteiskuntien välisissä taisteluissa on, että aikuisilla ei todellisuudessa ole suvereenia vallankäyttäjä Jumalaa, joka viheltäisi pelin poikki, kun tilanne menee mahdottomaksi.

Tänä päivänä kukaan ei voi sanoa, että Jumala on antanut hänelle vallan. Ei nimittäin ole olemassa ihmistä, joka voisi toimia tuomarina erilaisten jumalakäsitysten välillä.

Ehkä vielä 1950 -luvulla länsimaissa ajateltiin kristillisen Jumalan olevan tällainen suvereeni voima, mutta tänä päivänä se ei sitä enää ole. Enää ei ole olemassa yhteisesti hyväksyttyä ajatusta kaikkia ihmisiä vallassaan pitävästä jumal hahmosta ja niin taistelut saavat jatkua aina vain ja joka päivä löytyy uusia mielettömämpiä tapoja käyttää valtaa.

Tänä päivänä kukaan ei voi sanoa, että Jumala on antanut hänelle vallan. Ei nimittäin ole olemassa ihmistä, joka voisi toimia tuomarina erilaisten jumalakäsitysten välillä. Jokainen ihminen on samassa tilanteessa, jokaisella ihmisellä on omasta elämänkokemuksestaan nouseva kuva Jumalasta ja todellinen Jumala on jossain näiden ihmisten mielikuvien takana.

Lopullinen kysymys minusta on, löytyykö uskontojen kesken mitään sellaista yhteistä nimittäjää, jonka pohjalta voisi sanoa jotain todellisesta Jumalasta. Jos löytyy, siinä meillä olisi se aikuinen, joka voisi pysäyttää ihmisten väliset kiistat ja erimielisyydet.

Sielun ohjaama elämä

Olen lukenut Thomas Mooren kirjaa Sielun ohjaama elämä. Thomas Moore on kansainvälisesti tunnustettu yhdysvaltalainen psykologian ja uskontotieteen professori. Hän on tutkinut paljon eri uskontojen myyttejä ja löytänyt niistä myös tämän päivän ihmisten elämää kuvaavia ajatuksia. Hän on syventynyt miettimään sielun olemusta ja sitä, miten sielun ohjaamana voi löytää todellisen itsensä.

Moore erottelee ihmismielestä egon ja sielun samalla tavalla kuin Paavali erottelee lihan ja hengen.

Olen miettinyt usein, mitä kristillisyydessä sielulla oikein tarkoitetaan. Kristillisyydessä puhutaan kuolemattomasta sielusta ja sen pelastamisesta. Varsinkin keskiajan kristillisessä keskustelussa sielun pelastus liitettiin oikeaan uskoon ja usein myös jokaisella kirkkokunnalla oli omat ajatuksensa tästä ”oikeasta” uskosta. Sielu on ollut kristillisessä ajattelussa monesti pelinappula ihmistä suurempien voimien taistelussa, johon ihmisille itsellään ei näytä olevan minkäänlaista osaa eikä arpaa. Monet kristilliset piirit ajattelevat edelleen samalla tavalla.

Thomas Moore mukaan sielu on syvällinen jumalallinen tietoisuus itsestä ja omasta paikasta maailmassa Tämä tietoisuus katoaa, heti, kun yritämme täyttää elämässämme ulkopuolelta tulevilla ohjeilla tai ehdoilla. Moore erottelee ihmismielestä egon ja sielun samalla tavalla kuin Paavali erottelee lihan ja hengen.

Sain oivalluksen Mooren kirjaa lukiessani. Analysoidessani ajatuksiani huomasin nimittäin, että pääni sisällä todellakin pyöriin kahdenlaisia ajatuksia. Toisaalta on niitä ajatuksia, jotka kertovat, millaisia ratkaisuja olisin valmis tekemään asioita enempä miettimättä, intuitiivisesti.

Toisaalta on sitten niitä ajatuksia, jotka aivan selvästi nousevat ympäröivästä maailmasta. Ne ovat joko niitä, jotka olen oppinut ympäröivältä yhteisöltäni tai sitten niitä, jotka olen sisäistänyt lapsuuden ja nuoruuteni aikana vanhemmiltani ja muilta aikuisilta. Nämä peittävät usein ensimmäisenä mieleeni tulleet ajatukset.

Kaksi ääntä sisälläni

Lukenut Mooren kirjasta luvun, jossa Moore kertoi sielun toiminnasta. Hän selitti kyseisessä kappaleessa, miten sielulla on taito ohjata meitä elämään elämäämme siten, mikä on parasta meille. Tämä tapahtuu, jos vain häivytämme ympäröivän maailman odotukset mielestämme.

Tarkkailin, mitä tämä valinta minussa sai aikaan ja yllätys oli suuri, kun huomasin kiireen häviävän mielestäni.

Luettuani kappaleen lähdin kävelylenkille metsään. Päätin, että tällä kävelylenkillä teen juuri niin kuin oma intuitioni minulle sanoo. Tulin liikennevaloihin, joissa oli jalankulkijoille punainen valo. Risteyksessä ei kuitenkaan ollut ketään ja normaalisti olisin kävellyt punaisia päin, koska olen oppinut, että pitää päästä eteenpäin mahdollisimman nopeasti.

No, ensimmäinen ajatukseni punaisiin valoihin tullessa minulle oli, että jää odottamaan vihreää. Ihmeellistä kyllä vielä muistin lupaukseni ensimmäisten ajatusten seuraamisesta ja minä jäin odottamaan valon vaihtumista. Tarkkailin, mitä tämä valinta minussa sai aikaan ja yllätys oli suuri, kun huomasin kiireen häviävän mielestäni. Minulla ei ollut mitään syytä rynnätä punaisia päin, vaan saatoin aivan rauhassa odottaa valon vaihtumista.

Tämän kokemuksen jälkeen olen yrittänyt pitää mielessä ensimmäisen ajatuksen kuuntelemista ja olen huomannut, että muissakin tilanteissa mieleeni on laskeutunut rauha, jollaista tunnen hyvin harvoin. Voisiko tämä olla sielun kuuntelemista?

Ketä minä kuuntelen?

Thomas Moorea lukiessa, olen alkanut pohtia kristillistä ihmiskäsitystä. Ihminen on kristillisen käsityksen mukaan paha syntiinlankeemuksen johdosta. Mutta mitä on tämä rauha, jonka olin kokenut, siinä ei ollut mitään pahuutta.

Ennemminkin kokemukseni ohjasi minua ajattelemaan, että ihmisessä todella onkin Jumalan henki, joka ohjaa häntä. Ihminen ei vain kuule Jumalan ääntä, koska ympäröivän maailman odotukset kaikuvat sitä kovempaa.

Voisiko olla niin, että ihminen ei tosiasiassa olekaan täysin paha tai ehkä ei paha ollenkaan? Sielun ääni, Jumalan ääni on vain jäänyt ympärillä olevien soraäänien alle. Tekemäni kokeen perusteella uskon, että tuo ääni on olemassa ja jokaisella ihmisellä on mahdollista kuulla se. Riittää, kun pysähtyy ja kuuntelee, mitä tuo ääni sanoo.

Todellisena ongelmana on, että oma sielu usein puhuu eri asioita kuin ympäröivä yhteisö, uskonto tai läheiset ihmiset. Tämä ristiriita tekee elämän vaikeaksi. Ei tiedä, mitä kuuntelisi, ketä tottelisi. Valitettavan usein oman sielun ääni jää ulkoapäin tulevien ohjeiden alle.

Ei ihminen ole oikeastaan paha, vaan vain tullut kuuroksi oman sielunsa, siis Jumalan hengen äänelle.

Ristiriita tuottaa pahan olon seurauksena toisten ihmisten hyväksikäyttämistä ja henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Ainoa tapa päästä ristiriidasta, on priorisoida kuulemansa äänet toisin. Tärkeämpi on oman sielun ääni, sitten tulevat ulkopuolelta kuuluvat ohjeet. Priorisointi ei ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista. Prioirisointi tehtävä muistuttaa Jeesuksen opetusta Jumalan valtakunnasta.

Jos Thomas Mooren esille tuomat ajatukset sielun olemuksesta liittää kristilliseen käsitykseen sielusta ja ihmiseen kokonaisuutena, ei ihminen ole oikeastaan paha, vaan vain tullut kuuroksi oman sielunsa, siis Jumalan hengen äänelle. Syntiinlankeemus on ollut yksi tapa puhua ihmisten mielessä olevasta ristiriidasta.

Yhdeksi kysymykseksi Mooren lukemisen jälkeen minulle jäi: jos syntiinlankeemus on vastannut ihmisten kokemusta aina viimeisille vuosisadoille asti, vastaako se enää vai pitäisikö etsiä muita tapoja puhua ihmisen pahuudesta.

Kristillisen uskon kompastuskiviä V -Jeesuksen uhri

Jeesuksen uhrikuolema on ollut koko kristillisen kirkon historian ajan kirkon julistuksen ydintä. Jeesuksen uhrin kautta ihmisillä on mahdollisuus pelastua. Ajatus uhrista on kuitenkin muuttunut vuosisatojen  kuluessa. Tapahtunut näkökulman muutos on vaikuttanut myös kristillisen julistuksen sisältöön. Kristillisen kirkon opin mukaisesti ajateltuna jotkin Uuden testamentin kirjoitukset tuntuvat vaikeilta ymmärtää. Kysymys on kyllä Jeesuksen uhrista, mutta millaisesta uhrista on kyse, siinä on tämän blogin kysymys.

Yksinäisyys

Ihmisen ensimmäinen traumaattinen kokemus on syntymä. Sikiön elämä kohdussa on turvallista. Napanuora antaa sille ruokaa juuri silloin kuin se sitä tarvitsee. Äidin sisällä lämpötila on juuri oikea, sikiö saa tuntea olevansa yhtä äidin kanssa.

Kaikki muuttuu syntymässä. Lapsi joutuu ensi kertaa tuntemaan nälkää ja janoa, hän joutuu tuntemaan kylmyyttä ja kuumuutta, kosteita vaippoja ja turvallisen sylin puutetta.

Pikkuhiljaa hän tajuaa itsensä erilliseksi äidistä ja huomaa, miten hän pystyy liikuttamaan siinä lähellä olevia sormia ja varpaita. Ruumiinjäseniään pieni vauva pystyy liikuttamaan, muttei pysty vaikuttamaan siihen yksinäisyyteen, mitä hän tuntee ollessaan erossa äidistään.

Tämä yksinäisyys on tuntemus, joka seuraa ihmistä kuolemaan asti. Syvät ihmissuhteet antavat kokemuksen yhteydestä, jonka ihminen on tuntenut kohdussa, mutta yhteyttä kaiken Luojaan ja itseensä, ihminen ei enää löydä. Yhteys on katkennut ja se heijastuu myös ihmissuhteisiin.

Katkenneen yhteyden palautumisesta sijaisuhriksi

Kristillisen opin mukaan Jeesuksen uhri meidän puolestamme on ihmisen pelastava Jumalan teko. Neljänneltä vuosisadalta, tarkemmin sanottuna Nikean kirkolliskokouksesta (325 jKr.) eteenpäin, kristillinen tulkinta Jeesuksen uhrista kuitenkin erkaantui juutalaisesta ja ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen uhrikäsityksestä.

Jerusalemin temppelissä uhratut uhrit eivät olleet sijaisuhreja. Temppelin uhrit olivat symboleja siitä yksinäisyydestä ja erosta Jumalasta, jonka jokainen ihminen tuntee. Temppelissä uhrattiin eläimiä Jumalan ja ihmisen välisen eron korjaamiseksi ja kiitouhrina niistä hetkistä, kun yhteys on löytynyt.

Sovitusuhrit eivät kuitenkaan olleet sijaisuhreja. Suurena sovituspäivänä juutalaisten temppelissä teurastettiin virheetön karitsa, jonka veri vihmottiin temppelin kaikkein pyhimmässä olleelle Jumalan valtaistuimelle. Mutta tuo uhri oli sovitusuhri, symboli, jolla kuvattiin ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden korjaantumista.

Ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia ja heille Jeesuksen kuoleman merkitys löytyi temppelikultista, olihan se heidän omaa uskonnollista perinnettään. Näin ollen Jeesuksen kuolema ei merkinnyt heille sijaisuhria, vaan uhria, joiden kautta ihmisellä on mahdollisuus saada katkennut yhteys Jumalaan korjattua.

Vähän myöhemmin, kun kristilliset seurakunnat koostuivat pelkästään ei- juutalaisista, sovitusuhrin liittyminen ihmisen jumalayhteyden kaipuuseen hautautui kreikkalaisille ja roomalaisille uskonnoille tyypillisen jalon kuoleman ihannoinnin ja sijaisuhriajatuksen alle.

Juutalaisen temppelikultin sanat jäivät kuitenkin elämään. Johannes kastajan sanat ”Katsokaa Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin” menettivät juutalaiseen ajattelutapaan kuuluvan kuvaannollisen luonteensa ja ne otettiin kirjaimellisesti, niin kuin pakanakristityt olivat tottuneet omissa uhrikäytännöissään tekemään.

Monille pakanakansoille uhrit olivat tapa lepyttää Jumalan vihaa. Uhrit eivät olleet vain eläinuhreja, vaan myös ihmisuhreja käytettiin. Tästä tulkintahorisontin muutoksesta ei sitten ole enää pitkä matka ajatukseen Jumalan pojasta Jumalan antamana sijaisuhrina ihmisten pelastamiseksi.

 

Jumalan vihaa vai rakkautta?

Edellisen valossa ei ole ihme, että tämän päivän ihmisten on vaikeaa ymmärtää Jeesuksen opetusten ja perinteisen kristillisen uskon kesken olevaa ristiriitaa. Ensimmäiset kristityt ajattelivat Jeesus Nasaretilaisen rakkauden tieksi ja ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden palauttajana. Kristillisen kirkon käsityksen mukaan 300 –luvulta eteenpäin Jeesuksen kuolemassa oli kyse sijaisuhrista Jumalan vihan taltuttamiseksi. Kun alkuperäinen käsitys uhrista muuttui kiitosuhrista sijaisuhriksi, samalla muuttui myös evankeliumeissa olevan Jeesuksen opetuksen tulkinta.

Kristillinen kirkko on tehnyt historian aikana omat valintansa, eikä niitä voi tehdä tekemättömiksi. Mutta jos halutaan tehdä oikeuta evankelistoille ja ensimmäisille kristityille, tunnustetaan ero, joka evankeliumien ja kirkon opin välillä on. Tällöin jokaisella on mahdollisuus valita, mitä tietä haluaa kulkea, seuraako ensimmäisten kristittyjen tulkintaa vai kirkon viitoittamaa tietä.

Rippikoulussa opittua

Klo 7.00 aamulla bussin pyörät alkoivat pyöriä etelää. Hiihtolomaripari oli leirinjakson osalta paketissa. Tänä vuonna ripari tuntui erilaiselta kuin aikaisemmin. Liekö syy nuorissa vai itsessäni, sitä tässä mietiskelen?

dav

Itselläni on keskusteleva opetusta kaikkein lähinnä sydäntä. Tämä ryhmä ei oikein lähtenyt keskustelemaan. Vaikka välitöntä palautetta en opetuksesta saanutkaan, jäi opetushetkistä mieleeni tarkkaavaiset katseet joidenkin rippikoululaisten kasvoilla.

Viimeisenä yönä unta odotellessani mietin, mitä rippikoululaiset oppivat tällä leirillä. Rippikouluohjelmaa muistellessani huomasin, että leirijaksolle ei hiihto- ja laskettelupäivien lisäksi mahdu montaakaan ”tavallista” leiripäivää. Siten myös opetushetket jäävät vähiin verrattuna kesän leireihin.

Mitä riparilla pitäisi oppia?

Kumpi on 15 – vuotiaalle nuorelle tärkeämpää, kuulla kristillisen uskon opinkappaleista vai saada kokemus hyväksytyksi tulemisesta? Itse kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Sain seurata 21 nuoren matkaa kaksi kuukautta sitten olleesta rippikoulun aloituksesta hiihtoloman ajan kestäneen leirin loppuun.

Tässä ajassa huomasin todella suuria muutoksia nuorten toiminnassa. Ensimmäisellä kerralla epävarmasti toisiinsa suhtautuvista nuorista kasvoi ryhmä, jossa jokaisella oli mahdollisuus avata itseään toisille. Avautuminen näkyi erilaisuuden hyväksymisenä, hupparin hupun laskeutumisena pään päältä alas, asennemuutoksena leirin opetusta ja muita leiriläisiä kohtaan.

Tämä kokemus sai minut jälleen kerran vakuuttumaan siitä, että yksi rippikoulujeni keskeisistä tavoitteista tulee olemaan edelleenkin hauskanpito ja yhteishengen luominen. Yhteishengen syntymisen kautta nuori oppii monta kristillisen opin keskeistä kohtaa. Hän saa kokemuksen yhteisöllisyydestä, hän saa kokemuksen hyväksynnästä ja oppii myös ottamaan toisia ihmisiä huomioon. Hän saa kokemuksen Jumalan rakkaudesta.

Yhteisen elämän kautta on mahdollista saada kokemus kristillisestä elämästä esim. vastuunottamisen, armon ja toisten huomioimisen kautta. Ne ovat asioita, jotka kantavat elämässä eteenpäin ja antavat mahdollisuuksia tehdä oikeita valintoja elämän erilaisissa tilanteissa.

sdr

Ja kaikki lähtee mielestäni siitä, että rippikoululeirin aikana nuorella on mahdollisuus riisua arkielämässä päällä olevia, todellisen itsensä peittäviä rooleja.

Kristillisen opin opettamisella on oma tarpeensa aina vain kansainväistyvässä ja uskonnollisesti monimuotoistuvassa Suomessa. Toinen kysymys on, kuinka syvällistä opetusta kannattaa rippikoulussa antaa ja onko rippikouluikä paras ikä tuon tiedon jakamiseen.

 

Jeesus antaa elämän

Eräs seurakuntalainen toivoi minun julkaisevan 16.9. saarnan täällä blogisivulla. Eli tässä:

Millaiseksi tulee aikuisena sellainen lapsi, joka on ollut näkymätön omille vanhemmilleen? Entä sellainen, jota vanhemmat eivät ole kuunnelleet? Millaiseksi tulee aikuisena lapsi, jota ei ole arvostettu tai tuettu, ei kannustettu tai haastettu? Jokin näistä voi olla sinun oma kokemuksesi lapsuudesta, minä ainakin itse löysin omani.

Nähdyksi, kuulluksi, tuetuksi, kannustetuksi, arvostetuksi ja haastetuksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita. Näitä kokemuksia meistä jokainen tarvitsee kasvaaksemme tasapainoiseen aikuisuuteen ja elääksemme hyvää elämää. Jos olemme jääneet lapsena ilman joitain perustarpeita, me haemme niitä aikuisena läheisistä ihmisissuhteista.

Meidän on kuitenkaan turha syytellä vanhempiamme tai ketään lapsuuden aikaista läheistä aikuista siitä, että olemme jääneet jotain paitsi. He ovat tehneet parhaansa meidän hyväksemme. He eivät ole voineet mitään sille, etteivät ole ottaneet meitä huomioon niin paljon kuin me lapsina olisimme tarvinneet. Heilläkin on ollut epätäydelliset vanhemmat.

Mutta on hyvä tiedostaa oma historiansa, oma lapsuutensa ja se, millaiset eväät aikuisuuteen on saanut. Sitä kautta oppii tuntemaan itseään ja tietämään, miksi reagoi eri asioihin niin kuin reagoi. Mitä enemmän ja paremmin tuntee itsensä ja lapsuutensa, sitä helpompaa on myös olla oma itsensä. Sitä vähemmän tekee sellaisia asioita, joita ei haluaisi tehdä, sitä paremmin pystyy ottamaan toiset ihmiset huomioon.

 

Jeesuksesta sanotaan tämän päivän evankeliumissa, että hän ja Jumala ovat yhtä. Jeesuksen kohdanneet ihmiset kokivat Jumalan toimivan Jeesuksen kautta. Jeesus toimi, niin kuin hänen kohtaamansa ihmiset olisivat halunneet toimia, mutta eivät pystyneet. Jeesus osoitti sellaista hyväksyntää toisia ihmisiä kohtaan, johon Jeesuksen seuraajien mielestä pystyi vain Jumala – niin ja siis tietenkin Jumalan poika.

Oliko Jeesus jumalallinen vai niin täydellinen ihminen, että hän näytti ihmisistä jumalalliselta? Jeesus eli evankelistojen mielestä niin täydellistä ihmisen elämää, että hänen tekonsa näyttivät Jumalan toiminnalta. Jos otetaan kirkon opetus Jeesuksen kahdesta luonnosta todesta, meidän on ajateltava, että hänen elämässään ihmisyys tuli täydellisesti esille.

Jeesuksen olemuksessa ei ole tärkeää se, että häntä sanotaan Jumalan pojaksi, sillä se on ennen kaikkea arvoni ja uskontunnustus. Erityistä Jeesuksessa on se, että hän eli ilman turvarakennelmia, ilman itserakennettuja suojia. Hänen ei tarvinnut etsiä turvaa, sillä hänen vanhempansa olivat kasvattaneet hänet rakkaudella, edellä käyttämällä kielellä sanottuna, hänen perustarpeensa oli täytetty. Hän pystyi olemaan vapaa, hän ollut jäänyt mitään paitsi, eikä hänen tarvinnut kuunnella toisten ihmisten odotuksista. Ja juuri siksi, että Jeesus pystyi elämään elämäänsä täydellisenä ihmisenä ja tässä täydellisessä ihmisyydessään hänen jumaluutensa tuli julki.

Ennen tämän sunnuntain evankeliumia juutalaiset johtajat hämmästelevät Jeesuksen toimintaa, sillä hän ei toimi niin kuin heidän yhteisössään on tapana. Näin rakkautta todeksi eläville ihmisille käy. He joutuvat yhteisön johtajien silmätikuiksi. Jeesus ei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on teloitettu rakkauden takia. Monet ihmiset ovat päässeet hengestään vain siksi, että he ovat sanoneet yhteisössään olevan synnin synniksi ja epäoikeudenmukaisuuden epäoikeudenmukaisuudeksi ja toimineet yhteisöstä pois sysättyjen parhaaksi.

He ovat olleet piikkinä yhteisönsä johtajien lihassa, sillä ovat kertoneet ääneen sen, että yhteisön jäseniä käytetään hyväksi, että yhteisön ulkopuolelle jätetyt eivät tosiasiassa ansaitse heihin kohdistuvaa vainoa. He ovat kertoneet kaikille, että yhteisön muka Jumalalta saamat säännöt ovat oikeastaan vain yhteisön itsensä kehittämiä tapoja pitää tilanne edullisena yhteisön johtajille.

 

Miksi näin tapahtuu, miksi yhteisö alkaa elää elämää, jossa epäoikeudenmukaisuutta ei huomata? Miksi ihmiset eivät pysty havainnoimaan yhteisössä olevaa epätasa-arvoa?

Syy on varmaan siinä, että jos he tunnustaisivat yhteisönsä epäoikeudenmukaisuuden, silloin heidän pitäisi tunnustaa omassa elämässä oleva ristiriita. He vastustavat rakkautta, sillä rakkauden hyväksyminen paljastaisi heidän epätäydellisyytensä. Aina, kun ihminen ei pysty kohtaamaan toista ihmistä tasa-arvoisena, se on merkki, että jokin on pielessä. Se osoittaa, että jotkin perustarpeet ovat jäädä täyttymättä lapsuudessa.

 

Jos lapsi ei tule läheistensä puolelta nähdyksi, hän alkaa tuntea häpeää itsestään. Jos häntä ei kuulla, kokemus muuttuu syyllisyydeksi. Jos häntä ei tueta, hän alkaa tuntea surua. Jos häntä ei kannusteta, hänestä tulee pelokas. Jos häntä ei arvosteta, hänestä tulee vihainen ja jos hänelle ei anneta haasteita, hänestä tulee ylpeä. Mitkään näistä tunnekokemuksista ei ole ihmisen omaa syytä, vaan ne ovat reaktio siitä, että hänen perustarpeensa ovat jääneet täyttämättä.

Evankeliumien kertomukset Jeesuksesta kertovat, miten Jeesus pystyi auttamaan ihmisiä juuri kamppailussa omien pimeiden puolien kanssa. Hänessä oli jotain, mikä sai suurimman osan ihmisistä päästämään irti omista tunnelukoistaan. Jeesuksen osoittama rakkaus ja lämpö sulattivat ihmisten häpeän, syyllisyyden, surun, pelon, vihan ja ylpeyden.

Evankeliumit kertovat, miten Jeesus oli valmis kulkemaan ihmisten vierellä: hän huomasi ja kuunteli, tuki ja kannustamaan, osoitti arvostusta ja haastoi kohtaamiaan ihmisiä. Evankeliumit kertovat, miten hän oli rakkaudessa niin täydellinen, että hän pystyi parantamaan kohtaamiensa ihmisten haavat ja antamaan heille oikean suunnan elämään.

Jeesus antoi meille esimerkin olla toistemme tukena. Jeesuksen toiminta on esimerkki jokaiselle meistä kulkea toisen vierellä, huomata toinen ihminen ja antaa hänen kokea arvostusta ja kannustusta. Jokaisen ihmisen tehtävä on olla toisen vierellä Kristus, joka auttaa häntä elämään ja ohjaa häntä eteenpäin.

Mieti lähipiiristäsi joku ihminen, joka sinun mielestäsi kaipaa apua. Mieti joku joka mielestäsi voisi saada itselleen apua vierellä kulkijalta. Ajattele itsesi tuoksi vierellä kulkijaksi. Mitä sinä tekisit, mitä sinä sanoisit? Kuuntelisitko vain ja antaisit läsnäolosi vaikuttaa?

Mutta teet sitten mitä tahansa läheisesi hyväksi, juuri sinä voit olla kaikessa epätäydellisyydessäsi Kristus hänelle. Sinä voit huomata sen ihmisen, joka elää häpeän vallassa, sinä voit kuunnella sitä, joka elää syyllisyyden vankina, sinä voit tukea surullista, sinä voit kannusta pelokasta, sinä voit arvostaa vihan vallassa olevaa ja sinä voit antaa haasteita ylpeälle.

 

 

 

 

Toisen ihmisen auttamiseen ei tarvita täydellistä ihmistä, älä siis piiloudu vajavaisuutesi taakse. Riittää, kun haluat auttaa, riittää, kun haluat toimia Jumalan kätenä maailmassa. Riittää, kun lähdet kävelemään toisen vierellä ja kuuntelet, mitä hän sinulta toivoo.

Kieli ja kokemus

Tämä blogini on vastaus Erkki Suhosen kirjoittamaan blogiin Uskon kompastuskiviä – järkeisusko. On hyvä, että keskustelua pidetään yllä. Näin jokainen joutuu miettimään, miten saa esitettyä asiansa vieläkin selvemmin. Itse huomasin Suhosen blogia lukiessani jättäneeni joltain osin oman näkökulmani perustelematta. Tässä muutama selvennys.

Kielipelit

Yksi huomioin arvoinen näkökulma koskee käyttämäämme kieltä. Itävaltalais-englantilainen filosofi Ludwig Wittgenstein kehitti teorian kielipeleistä. Wittgenstein huomasi, miten sanat saavat merkityksen vain niitä käyttävän yhteisön kautta. Hän esitteli ”kielipelin” käsitteen selventääkseen sitä, miten eri yhteisöillä on taipumus antaa sanoille erilaisia merkityksiä.

Arkisena esimerkkinä erilaisten merkitysten antamisesta käy pesäpallojoukkue. Pesäpalloa pelatessa ”palo” tarkoittaa aivan eri asiaa kuin pelastuslaitoksen työntekijöiden kesken käydyssä keskustelussa. Samoin ”haava” tarkoittaa jotain aivan muuta kuin terveydenhoidon ammattilaisten keskusteluissa.

Kristillinen yhteisö on myös kehittänyt oman kielensä, jonka kautta se pystyy kertomaan, mihin se uskoo. Yhteisön ulkopuolisille kristillinen kieli on vaikeaa ymmärtää, sillä sanoilla on kristillisessä kielipelissä oma merkityksensä. Kun tavalliselle suomalaiselle puhuu sovituksesta, hyvin monille tulee mieleen ensimmäisenä vaatteiden sovittaminen. Kun puhutaan lunastuksesta, mieleen tulee monille vakuutusyhtiön toimet auto-onnettomuuden jälkeen. Kristillistä termistöä miettiessä pitää muistaa myös kristillisen kirkon sisällä olevat erilaiset tulkinnat näistä sanoista.

 

Copyright Pertti Jarla / PIB

Kristillinen kieli

Kristillisen opin kieli on syntynyt ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana juutalaisessa ja kreikkalaisessa kulttuurissa. Kumpainenkin kulttuuri on vierasta meidän aikamme ihmisille. Siksi tänä päivänä on vaikeaa ymmärtää, mitä eri sanoilla ja termeillä on haluttu niiden kirjoitusaikaan sanoa.

Kirjoittaessani kristillisen uskon kompastuskivistä, puhun eri kielipelien välisistä ristiriidoista. Kristillisen kirkon käyttämä kieli on yksi kielipeli muiden joukossa. Vaikka se joistakin tuntuisikin hyvin tutulta ja omalta, sitä ei voi yleistää kertomaan kaikkia ihmisiä koskevasta todellisuudesta.

Wittgensteinin kielipeleihin liittyvät myös edellisessä blogissani esille tuomani ajatukset avoimesta ja suljetusta universumista. Monilla uskonnoilla ja uskonnollisilla liikkeillä näyttää olevan taipumus rakentaa opistaan suljettu universumi. Näin on myös kristillisen kirkon laita. Kirkko on aikojen saatossa kehittänyt suljetun oppirakennelman, joka on looginen kokonaisuus ja oli myös länsimaisten ihmisten todellisuutta melkein 2000 vuoden ajan.

Kirkon oppi oli melkein 2000 vuotta yleisesti hyväksytty käsitys todellisuudesta , mutta nyt tilanne on toinen. Empiirisiin perusteluihin tottuneille ihmisille se ei enää näytäkään loogiselta, enemminkin se näyttää naurettavalta.

Pyrkiessään saamaan ihmiset uskomaan antiikin aikana kehitettyihin oppeihin, kirkko pyrkii saamaan ihmiset uskomaan todeksi jotain sellaista, mikä ei kuulu ihmisten käsitykseen todellisuudesta. Tämä on yksi syy, miksi ihmiset eivät enää halua olla kirkon piirissä. Yhdysvaltalaisen emeritus piispa John Shelby Spongin sanoin: ”Olen vakuuttunut, että Jumala, jonka mieli kieltää, ei voi koskaan olla rakastettu ja palvottu jumala.”

Kieli ja kokemus

Ajan myötä kieli muuttuu, yhteiskunnat muuttuvat ja näkemys maailmasta muuttuu, mutta inhimilliset kokemukset ovat olleet yhteisiä kaikille aikakausille läpi ihmisen vuosituhantisen historian. Esimerkiksi kokemukset rakkaudesta, armosta, hyväksynnästä, hylätyksi tulemisesta ja syyllisyydestä ovat koko ihmiskunnalle yhteistä. Samat kokemukset saavat erilaisia sanoituksia eri puolilla maailmaa, mikä voi olla toiselle rikkaus ja toiselle hämmennystä tuottava asia.

“Ajan myötä kieli muuttuu, mutta inhimilliset kokemukset ovat olleet yhteisiä kaikille aikakausille läpi ihmisen vuosituhantisen historian”.

Oma kieli tuntuu kaikkein tutuimmalta ja siksi ihmiset alkavat monesti vähätellä toisten käyttämää kieltä. Tästä inhimillisestä luonteenpiirteestä ovat alkaneet monet sodat ja riidat. Sanat muokkaavat todellisuutta. Mutta on hyvä pitää mielessä, että sanat ovat tulkintaa todellisuudesta, yhteisöjen tapoja puhua kokemuksista, eivät tosiasiallista kerrontaa todellisuudesta. Siksi pitää muistaa, että oma usko jokin asian todellisuuteen, ei välttämättä tee siitä totta kaikille.

Kompastuskivien anti

Olen kirjoittanut ja tulen edelleen kirjoittamaan kristillisen uskon kompastuskivistä, koska tämän ajan tavallisen suomalaisen on vaikeaa ymmärtää antiikin ja keskiajan vuosisatoina kehitettyä kieltä. Ymmärtämisen vaikeus nousee yksinkertaisesti siitä, että tämän ajan ihmiset näkevät maailman erilaisena kuin vuosituhansia sitten nähtiin.

Minun kysymykseni kirkolle ja sen tämän hetkistä kristillistä  tulkintaa vaaliville kristityille on, kumpi on parempi vaihtoehto kirkon elinvoimaisuuden kannalta. Onko parempi unohtaa kirkosta vieraantunut enemmistö elämään omaa elämäänsä vai miettiä, miten sanottaisimme ensimmäisten kristittyjen kokemusta niin, että myös tämän päivän tavallinen kirkosta vieraantunut suomalainen voisi ne allekirjoittaa.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä IV – Ihmeet

”Olen vakuuttunut, että Jumala, jonka mieli kieltää, ei voi koskaan olla rakastettu ja palvottu jumala.”

Näin kirjoittaa yhdysvaltalainen episkopaalisen kirkon piispa John Shelpy Spong kirjassaan ”Jesus for Non-Religious”. Piispa Spongin ajatus nostaa esiin tämän päivän hyvin merkittävän kristillisen kompastuskiven. Miten pitäisi suhtautua Raamatussa kerrottuihin tapahtumiin, jotka eivät noudata tämän päivän tutkimuksen selvittämiä luonnonlakeja? Viimeisten 350 vuoden ajan perinteisesti ajattelevat kristityt ovat ottaneet Raamatussa kerrotut ihmeet historiallisina tosiasioina, mutta tänä päivänä monilla ihmisellä on suuria vaikeuksia allekirjoittaa ajatusta.

 

Tämän päivän ongelmat

Toinen, myös yhdysvaltalainen tutkija, John Dominic Crossan esittelee omassa kirjassaan The Birth of Christianity viisi näkökulmaa, jotka vaikeuttavat tämän päivän ihmisen uskoa raamatullisiin ihmeisiin. Näitä ovat:

Teologinen näkökulma, joka liittyy yleisesti uskonnollisten väitteiden totuusarvoon. Usko ihmeiden historiallisuuteen ei tee väitettä yleisellä tasolla todeksi. Niihin joko uskoo tai sitten ei.

Tekstien tulkinta, joka liittyy lukijan ymmärrykseen kirjoittajan motiiveista. Mistä lukija voi tietää, onko ihmekertomuksen kirjoittaja kirjoittanut historiallisesti tapahtuneesta tapahtumasta vai ovatko tekstissä kerrotut ihmeet kirjoittajan käyttämää kielikuvallista kerrontaa?

Tieto-opillinen näkökulma on kaikkein vaikein havaita, sillä se liittyy lukijan omaan tapaa nähdä todellisuus.

Jos uskoo suljetun universuminen malliin, jossa nykyinen ”me” tietää kaiken, mitä voi tapahtua ja mikä on normaalia ja luonnollista, silloin myös ihmeet voivat olla osa tämän universumin todellisuutta.

Kuitenkin niin kauan, kun uskomme elävämme avoimessa universumissa, missä meidän salaisimmatkin tietomme perustuvat omaan tulkintaamme todellisuudesta, on vaikeaa yleisellä tasolla erottaa normaaliin elämään kuuluvaa tapahtumaa ihmeestä.

Historiallisuuden näkökulma, jossa on yksinkertaisuudessaan kysymys siitä, onko jokin kerrottu ihme todella tapahtunut vai ei.

Eettinen näkökulma, joka on myös tulkinnallinen. Kyse on siitä, onko eettisesti oikein sanoa, että Jeesus tekemät ihmeet on otettava todesta, mutta muiden, joko antiikin tai oman aikamme tehtyjä ihmetekoja ei tarvitse?

Raamatun ihmekertomukset

Yleisesti pidetään itsestään selvyytenä, että Raamattu on täynnä ihmekertomuksia. Näin ei kuitenkaan tarkemman tarkastelun perusteella ole. Patriarkkakertomusten lisäksi Raamatun ihmekertomukset ovat kasaantuneet kolmen ihmisen ympärille.

Suurempina kokonaisuuksina ihmekertomuksia löytyy Raamatusta Vanhasta testamentista patriarkkakertomusten (1. Mooseksen kirja) lisäksi vain Mooseksesta ja hänen seuraajastaan Joosuasta (2. Mooseksen kirja) sekä Eliasta ja hänen seuraajastaan Elisasta (1. ja 2. Kuningastenkirja).  Uuden testamentin ihmeitä kerrotaan Jeesuksesta ja hänen opetuslastaan. Vanhan testamentin osalta kertomukset keskittyvät ajanjaksolle 1500 eKr., 1200 eKr. sekä 800 eKr. Näiden kertomusryppäiden väleissä ei ihmeistä paljon kerrota.

Mooseksesta ja Eliasta kertovilla ihmekertomuksilla on selvä yhteys. Se, mitä kerrottiin Mooseksen tehneen, kerrotaan myös Eliasta. Kun tähän lisää tosiasian, että kertomukset ovat saaneet kirjallisen muotonsa vasta 500 eKr., näyttää hyvin todennäköiseltä, että näillä kertomuksilla on jokin muu merkitys kuin historiallisten tapahtumien kuvaaminen.

Uuden testamentin ihmekertomukset ovat kerääntyneet Jeesuksen ja hänen opetuslastensa ympärille. Jeesuksen kohdalla on myös merkittävää huomata, että hänen tekemänsä ihmeteot ovat hyvin lähellä Mooseksen ja Eliaan tekemiä ihmeitä. Inhimillisen kerrontatavan mukaisesti ihmetekojen määrä ja muodot lisääntyvät siirryttäessä Mooseksesta kohti Jeesusta.

Mitä ihmeistä pitäisi oikein ajatella?

Me kristityt elämme antiikin ajan maailman ja Galilein ja Newtonin jälkeisen maailman ristiriidan keskellä. Pyhä kirjamme kertoo elämästä ja Jumalasta antiikin ajan ihmisen ymmärryksellä, mutta 1600 –luvulta alkaneen maailmankuvan murroksen jälkeen kehittynyt tutkimus löytää yhä edelleen selityksiä aikaisemmin selittämättömille ilmiöille.

Miten meidän pitäisi ajatella ihmeistä, jos haluamme ottaa Raamatun todesta? Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on sulkea silmät antiikin ajan ja Newtonin jälkeisen ajan väliseltä ristiriidalta ja ottaa Raamatun ihmeet tosina historian tapahtumina. Näin me hyväksymme monien kristittyjen väitteen että, usko ihmeiden todellisuuteen on edellytys kutsua itseään kristityksi.

Toinen vaihtoehto on ottaa ristiriita todesta ja pysähtyä miettimään, millaisesta kokemuksesta ihmekertomukset ovat syntyneet? Mitä näillä kertomuksilla, Mooseksesta, Eliasta ja Jeesuksesta on haluttu sanoa? Kokemuksen todellisuutta ei voi kieltää, mutta se ei merkitse, että kokemuksesta kerrotut tarinatkin pitäisi ottaa todesta.

Vaihtoehdot kumpuavat erilaisista todellisuuskuvasta. Riippuen siitä, uskooko suljettuun vai avoimeen maailmaan, ihmeet saavat erilaisen merkityksen. Alussa siteeraamani piispa Spongin ajatusta mukaillen, kuvamme Jumalasta muokkautuu sen mukaan, millaisena me maailman näemme.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa III – Neitseestä syntyminen

Tiedän sohaisevani ampiaispesää, kun otan seuraavan kristillisen uskon kompastuskiven käsittelyyn. Uskontunnustuksen maininta Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä ja oppi Jeesuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta ovat hyvin tärkeitä monille kristityille. Perinteinen kristinusko on pitänyt näitä  kahta Jeesuksen jumaluuden ehtoina ja uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämisen historiallisuuteen ehtona pitää itseään kristittynä.

Meidän aikanamme tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä on tullut yksi kristinuskon kompastuskivistä. Antiikin ajan käsitykset biologiasta ja Uudesta testamentista löydettävien tekstien valossa neitseestä syntymistä on tänä päivänä vaikeaa ymmärtää  historiallisena tapahtumana.

Biologia

Tänä päivänä yleisesti tiedetty biologinen tosiasia on, että ihmisen sikiämiseen tarvitaan mies ja nainen. Antiikin aikana ajateltiin, että nainen on kuin pesä, johon mies laskee ihmisen alun naisen haudottavaksi. Naisella ei siis katsottu olevan vaikutusta siihen, millainen lapsesta tulee. Näin kertomukset jumalallisesta sikiämisestäkin ovat olleet tuon ajan ihmisille hyvinkin ymmärrettäviä. Toinen asia tietenkin on, onko näitä kertomuksia luettu kirjoituksina historiallisista tapahtumista vai kertomuksina kirjoituksissa kerrottujen ihmisten merkityksestä.

Jeesus ei ole antiikin ajan ainoa ihminen, jonka kerrotaan saaneen alkunsa Jumalan avulla. Rooman keisari Augustuksesta nimittäin on kirjoitettu hyvin samanlainen tarina 50 vuotta aiemmin. Jos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa näyttää siltä, että varsinkin evankelista Luukas ovat käyttäneet omassa evankeliumissaan hyväkseen keisari Augustuksen syntymästä kertovaa kirjallisuutta.

Jeesuksen syntymä Uudessa testamentissa

Jokainen meistä on nähnyt useitakin erilaisia joulukuvaelmia. Kuvaelmissa on ollut mukana mm. tähti, tietäjät, paimenet ja enkelit, seimi ja eläimet sen ympärillä. Mutta kuka pystyy sanomaan tuosta vaan, mistä evankeliumista mikäkin yksityiskohta on kotoisin. Matteus ja Luukas ovat ainoat Uuden testamentin kirjoittajat, jotka kertovat Jeesuksen syntymästä. He kertovat toisistaan poikkeavan kertomuksen ja joulukuvaelmissa nämä menevät iloisesti sekaisin.

Kertomukset ovat keskenään niin ristiriitaisia, että on vaikeaa sovittaa niitä yhteen. Tämä pitäisi olla mahdollista, jotta voisi hyväksyä tulkintatavan, jossa evankelistat kertovat kyllä samoista tapahtumista, mutta he eivät vain ole tienneet kaikkea. – Jeesuksen perhe asui joko Nasaretissa tai Betlehemissä ja he lähtivät Betlehemistä joko karkumatkalle Egyptiin tai takaisin kotiin Nasaretiin.

 

Apostoli Paavali ja evankelista  Markus ovat ensimmäisiä kristillisiä kirjoittajia. Heillä ei näytä kuitenkaan olleen mitään tietoa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä.

Paavali mainitsee Jeesuksen syntymästä kahdesti. Ensimmäinen on 50 – luvun alussa kirjoitetussa kirjeessä galatalaisille, ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi”. (Gal 4: 4). Toinen on kirjeessä roomalaisille: ”Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan. Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Room. 1:2-4).

Markus, joka kirjoitti ensimmäisen evankeliumin noin vuonna 70, ei myöskään kerro mitään Jeesuksen lapsuudesta, vaan aloittaa kertomuksensa Jeesuksen aikuisiällä tapahtuneesta kasteesta. Markuksen evankeliumissa on myös yllättävä kertomus, jossa Jeesuksen omaiset tulevat hakemaan Jeesusta kotiin, koska he ”luulivat, että hän oli poissa tolaltaan” (Mark 3: 21). Äiti, jolle on kerrottu, että hänen poikansa on Jumalan lähettämä Pelastaja tuskin olisi toiminut näin.

Kertomus Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä esiintyy ensimmäisen ja viimeisen kerran 80 ja 90 –luvuilla, jolloin Matteus ja Luukas kirjoittavat omat evankeliuminsa. Johannes, joka on kirjoittanut oman evankeliuminsa 10-20 vuotta Matteuksen ja Luukkaan jälkeen, ei mainitse asiasta yhtään mitään. Itseasiassa Jeesuksen ihmeellistä syntymää ei mainita Matteuksen ja Luukkaan lapsuuskertomuksia lukuun ottamatta missään muuallakaan Raamatussa.

Kertomusten merkitys

Edellä mainitusta syystä kertomusten historiallisuuden pohtimisen sijaan olisi hedelmällisempää miettiä, mitä näillä kertomuksilla on haluttu sanoa.

Tällä lyhyellä Uuden testamentin tekstien tutkimisen perusteella parhaaksi vaihtoehdoksi  nousee ajatus, että neitseestäsyntymiskertomukset on kirjoitettu evankeliumien esipuheiksi antamaan lukijoille tietoa, millainen kirjan päähenkilö on. Jos asia on näin,  niitä ei ole tarkoitettu alun perinkään historiallisiksi kertomuksiksi. Lukiessaan Jeesuksen lapsuuskertomusta evankeliumin alusta, antiikinajan ihmiset ovat muistaneet Augustuksesta kirjoitetut kertomukset ja heille on tullut selväksi, että kirjan päähenkilö ei ole mikään Matti Meikäläinen.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa II

Toinen kompastuskivi tänä päivänä ihmisille on kirkon julistama kertomus pelastuksesta. Puhe Jeesuksesta taivaasta tulleena Jumalan poikana, joka kuoli meidän syntiemme tähden, ei ole enää ymmärrettävä kertomus tämän päivän ihmisille. Kirkon kertoma pelastuskertomusta on kirjoitettu eri todellisuudesta kuin missä nykypäivän ihmiset elävät.

Tänä päivänä ihmiset elävät tieteellisen tiedon todellisuudessa. Heille on totta se, mikä voidaan havainnoida ja todistaa. Tästä syystä antiikin ajan uskonnollisilla totuuksilla ei ole tilaa ihmisten mielessä. Kertomus taivaasta tulevasta pelastajasta herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tämän päivän kristillisen tulkinnan mukainen kertomus kertoo ihmisen langenneen syntiin luomisen aamuhämärissä. Ensimmäiset ihmiset eivät totelleet Jumalan antamaa käskyä ja synti sai heistä otteen. Mutta yritettäessä ottaa selkoa, millainen ihminen on, tässä ajassa ei kuitenkaan oteta esiin Raamattua, vaan biologian kirja.

Biologian kirjoista voi lukea, miten elämä on syntynyt maapallolle monien miljardien vuosien aikana. DNA –tutkimuksen mukaan kaikella tällä hetkellä olemassa olevalla elämällä, niin kasveilla kuin eläimilläkin on vähintään 1% DNA –vastaavuus ja ihmisen DNA on 99 prosenttisesti sama kuin suurilla apinoilla. Ihminen on siis yhtä kaiken muun luonnon kanssa.

Itsesäilymisvietti

Kaikki elämä on yhtä geneettisesti. Yhteinen piirre maapallolla olevalla elämällä on erityinen tarve säilyä hengissä. Sama itsesäilymisvietti löytyy niin kasveilta, eläimiltä kuin ihmiseltäkin.

Muutama esimerkki kasvien ja eläinten selviytymisvietin toiminnasta. Ensimmäinen esimerkki tulee Australiasta. Maan länsiosissa kasvaa mangrovepuita, jotka elävät aivan mereen laskevan joen alasuistolla. Mangrovepuille on kehittynyt erityinen juuristo, jota ne käyttävät pysyäkseen hengissä suolaisessa vedessä. Puut ovat oppineet siirtämään vedessä olevan suolan puun valikoituneisiin lehtiin. Nämä lehdet kuolevat suolan yliannostukseen, mutta puu säilyy hengissä.

Toinen esimerkki tulee Amazonin viidakosta. Siellä elää muurahaisia ja käärmeitä, jotka ovat kehittäneet tavan elää yhdessä ja samalla suojata itseään. Amazonissa on muurahaisista, jotka tekevät pesänsä puun alaoksille. Saman puun ylemmillä oksilla elää käärmeitä. Käärmeiden suurin uhka ovat armeijamuurahaiset, jotka söisivät pesään tullessaan käärmeiden munat. Muurahaiset eivät kuitenkaan kulje toisen muurahaispesän yli. Näin käärmeet ovat turvassa armeijamuurahaisilta.

Puun alemmilla oksilla elävien muurahaisten suurin uhka taas on puissa asuvat muurahaiskarhut. Käärmeet kuitenkin pitävät muurahaiskarhut loitolla muurahaispesästä. Tämä järjestely auttaa siis muurahaisia kuin käärmeitäkin selviytymään hengissä.

Vaikka käärmeet ja muurahaiset eivät osaa kommunikoida keskenään, mutta silti ne ovat löytäneet kummallekin suotuisan yhteiselämän tavan. Kyse on itsesäilytysvietistä.

Ihmisen ennakkoluulo

Entä, mitä saa selville, kun ottaa käteensä psykologian kirjan ja tutkii ihmismieltä? Ihmiskunta on osa luontoa ja siten se toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Ravintoketjun päässä ihmisen selviytymisongelmat eivät kuitenkaan ole fyysisiä, vaan enemmänkin henkisiä.

Me emme mielellämme ota avosylin vastaan itsestämme poikkeavia ihmisiä. Me emme luota ihmisiin, jotka näyttävät erilaisilta, puhuvat eri kieltä, uskovat erilaiseen Jumalaan, koska me intuitiivisesti arvioimme heidän erilaisuutensa olevan meille vaaraksi.

Ihmisen luonteeseen kuuluu olla ennakkoluuloinen. Tämä ennakkoluulo on biologinen tosiasia, ei seuraus jostain tapahtumasta historian aamuhämärissä. Me olemme kehittyneet ennakkoluuloisiksi. Me suhtaudumme varautuneesti eri roduista ja kansoista tuleviin ihmisiin, koska historian saatossa ihmiskunta on oppinut, että niin säilyy todennäköisemmin hengissä.

Monissa elämäntilanteissa ihmisillä käynnistyy puolustusmekanismeja, vaikka tosiasiassa ei olisikaan mitään vaaraa, ainakaan hengenvaaraa. Nämä historian hämäristä tulleet inhimilliset tavat selvitä hengissä toimivat tänä päivänä siis alitajuntaisesti.

Puolustusmekanismien kytkeytyessä päälle, tuntuukin kuin joku muu tekisi niitä tekoja, joita itse tekee. Usein käy vielä niin, että tekee sellaisia tekoja, joita ei tosiasiassa haluaisi tehdä.

Juuri näillä sanoilla Paavali aikoinaan selitti synnin olemusta. ” Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” (Room 7:18-20)

Edellä mainitut inhimilliset tavat reagoida ovat osa universaalia inhimillistä kokemusta, jolle meidän esi-isämme ovat antaneet nimen synti. Kokemus on edelleen tosi, mutta selitys ei ole enää ymmärrettävä tässä ajassa.

Olisiko aika jättää menneen ajan selitys taakse ja etsiä inhimilliselle kokemukselle tässä ajassa ymmärrettävä selitys?

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa 1

Yksi kompastuskivi kristillisessä uskossa tämän päivän ihmisille on puhe Jumalasta persoonallisena olentona. Monille on mahdotonta ajatella, että Jumala todella olisi taivaassa asuva olento, jolla olisi oma tietoisuus ja kyky puuttua maailman kulkuun.

Antiinkin käsityksen mukaan Jumala eli taivaankannen yläpuolella taivaassa ja vaikutti sieltä maapallon tapahtumiin. Tänä päivänä tiedetään, että taivas ei ole Jumalan asuinpaikka. Nykytiede on todistanut, että maailmankaikkeus on miljardien valovuosien laajuinen tila, eikä sen reunoja olla vieläkään löydetty.

Kristillinen perinne määrittelee persoonallisen Jumalan myös kaiken tapahtuvan syyksi. Antiikinajan ihmiset uskoivat, että sääilmiöt, sairaudet ja kansojen kohtalot olivat jumalien määräämiä. Aikamme tieteellinen tutkimus on ampunut alas joka ikisen antiikin ajan käsityksen. Fysiikan eri ilmiöille on löydettävissä luonnollinen selitys.

Kopernikaanisesta vallankumouksesta Newtonin aloittamaan fysiikan tutkimukseen ja evoluutioteoriasta psykologisen tutkimuksen tuloksiin kertovat ihmisille maailman tapahtumiin vaikuttavan Jumalan kuolemasta. Suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä on mahdotonta uskoa kristilliseen Jumalaan juuri edellä mainituista syistä.

 

On hyvä huomata, ettei aikamme pyrkimys etsiä kristillisestä perinteestä eroavaa tapaa puhua Jumalasta ole vain omaan aikamme kysymys. Jo Raamatun lehdiltä löytyy erilaisia kielikuvia Jumalasta.

Esittelen kaksi raamatunkohtaa, jotka kummatkin puhuvat Jumalasta ei persoonallisena todellisuutena. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on nimittäin kohtia, jotka kertovat Jumalasta todellisuutena, joka tulee näkyväksi inhimillisyydessä.

 

”Kaikki saavat katsella Herran kunniaa, meidän Jumalamme ihanuutta. Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: “Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne! Kosto lähestyy, tilinteon hetki. Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.” Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan. Lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla.” (Jesaja 35: 3-6)

Ensimmäinen teksti on Jesajan kirja luvusta 35. Jesaja vastaa siinä ihmisten kysymykseen, miten he tietävät, että Jumalan valtakunta on lähellä, eli sen milloin Jumala pelastaa heidät. Jesaja ei vastaa puhuen messiaasta tai miten ihmisillä on mahdollisuus palata Paratiisiin.

Jesaja puhuu uudistuvasta inhimillisestä todellisuudesta, jonka yhteys Jumalaan tekee kokonaiseksi ja ehjäksi. Jesajalle Jumala ei ole persoonallinen olentona, vaan maailmassa vaikuttava voima, joka muuttaa todellisuutta  ihmisten keskellä. Jesaja kertoo siis Jumalasta, joka tulee näkyväksi inhimillisessä todellisuudessa. Kaikki voivat nähdä Jumalan, sillä hän tulee näkyväksi ja todeksi ihmisten elämässä.

 

Toinen raamatunkohta, jonka haluan ottaa esille, on Matteuksen evankeliumista tuttu vertaus viimeisestä tuomiosta (Matt 25: 31-46). Sen kautta voi huomata, miten osa Jeesuksen seuraajistakin kokivat Jumalan olevan läsnä juuri inhimillisessä todellisuudessa.

Vertauksessa Ihmisen Poika tulee tuomitsemaan maailman ja jakaa ihmiset lampaisiin ja vuohiin. Lampaat kutsutaan elämään Jumalan läheisyydessä, vuohet taas tuomitaan pimeyteen.

Lampaat ovat niitä, jotka huomaamattaan auttoivat Jumalaa, kun taas vuohet jättivät huomaamattaan auttamatta. Ruokkiessaan nälkäisiä, vaatettaessa alastomia, vieraillessaan vankilassa, lampaat kohtasivat Jumalan. Vuohet, jotka eivät auttaneet ketään, kulkivat Jumalan ohi.

 

 

 

 

 

 

Vertauksen sanoma on siinä, että Jumalaa ei voi erottaa inhimillisestä. Jos et näe Jumalaa nälkäisenä, janoisena, alastomana tai vankina olevana ihmisenä, et voi nähdä Jumalaa ollenkaan. Jumala ei ole olento muiden joukossa, vaan hän on kaikissa ihmisissä, varsinkin vähimmissä veljissämme ja sisarissamme.

Huomioitavaa vertauksessa on, että lampailta ja vuohilta ei kysytty, ovatko he ovatko he ottaneet Jeesuksen henkilökohtaiseksi vapahtajaksesi tai uskovatko he uskontunnustukseen kirjaimellisena totuutena tai käyvätkö he kirkossa. Heiltä kysyttiin vain, ovatko he nähneet ihmisissä läsnä olevan Jumalan.

 

Onko Jumala siis persoonallinen olento vai inhimillisessä todellisuudessa kohdattava voima? Raamatusta löytyy tekstejä kumpaakin suuntaan. Kristillinen kirkko on tehnyt aikanaan oman valintansa, mutta se ei tarkoita, että kirkon valitsema tie olisi ainoa raamatullinen vaihtoehto.