Vihapuheen anatomiaa

”Ei ole mitään väärää sanoa typerälle esimiehelle suorat sanat huonosta johtamisesta.” ”Ei ole mitään väärää kertoa oma mielipiteensä muutamalla vanhentavalla kirosanalla höystettynä niille ihmisille, jotka eivät elä samalla tavalla kuin minä, eivät ajattele samalla tavalla kuin minä, eivät usko samalla tavalla kuin minä.” ”Minulla on oikeus purkaa paha oloni ulos, minulla on oikeus. . .”

Ja tätä oikeutta ihmiset käyttävät hyväkseen lehtien palstoilla ja netin keskustelusivuilla ja palautteissa. “Minulla on oikeus vihaani, koska nuo toiset osaavat olla niin ärsyttäviä ja väärässä.” On yhä helpompaa sanoa asiansa suoraan ja se on yhä yleisempää, sillä siitä on tullut yksi tapa elää internetin ihmeellisessä maailmassa.

Viha ei ole reaktio, vaan ääni, huuto, pyyntö meiltä itseltämme

Olen lukenut Julia Cameronin kirjaa Tie luovuuteen oman itseni kehittämisen mielessä. Kirjassa tuli eteen asia, joka pysäytti minut täysin. Julia Cameron nimittäin sanoo, että viha ei ole reaktio, vaan ääni, huuto, pyyntö meiltä itseltämme. Cameron sanoo, että vihan tunnetta pitää kunnioittaa, sillä se on kartta. Viha nimittäin kertoo, missä menee meidän rajamme. Se kertoo, missä me olemme olleet ja minne me haluamme mennä. Se kertoo, milloin me emme ole pitäneet jostakin asiasta. Viha näyttää tien.

Vihan sanoman voi kääntää ymmärrettäväksi, Cameron sanoo, kunhan tarkastelee vihan tunnettaan tarkemmin. Jos olemme vihaisia jonkun toisen käytöksestä, tuo viha ei oikeastaan kerro mitään vihamme kohteesta, vaan ainoastaan meistä.

Vihan tunne kertoo Cameronin mukaan meille, että me itse emme voi jatkaa enää samaan malliin. Se kertoo, että vanha elämämme on kuolemassa ja uusi elämämme on syntymässä. Viha syntyy, kun jokin asia muistuttaa meitä jostain menneestä huonosta kokemuksesta. Jokin kohtaamamme asia tuottaa meille saman epämiellyttävän reaktion, minkä olemme kokeneet aikaisemmin.

Ongelma ei ole niinkään kokemamme viha, vaan se, ettemme ymmärrä vihan olevan merkki meille itsellemme muuttua.

Viha on merkki, että meidän olisi aika tehdä jotain tällä kokemukselle. Vihan tunne antaa meille mahdollisuuden käydä se läpi ja siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen, kasvaa ulos epämiellyttävästä kokemuksesta. Uuden synnyttäminen tekee kipeää ja kipu tekee meidät vihaiseksi.

Viha on kuin lamppu, joka valaisee meidän mielemme pimeät nurkkamme. Se muistuttaa meitä tapahtumista, joista me emme saa enää otetta. Ongelma ei ole niinkään kokemamme viha, vaan se, ettemme ymmärrä vihan olevan merkki meille itsellemme muuttua. Vihan tarkoitus ei ole osoittaa meille, että vihan kohteemme pitäisi muuttua, vaan että meidän olisi aika muuttua.

Valitettavasti hyvin harva ymmärtää tämän. Hyvin harva ihminen nimittäin ymmärtää vihan negatiivisen vaikutuksen itseensä. Jos sen näkisi ja ymmärtäisi, tekisi mielellään asioita, jotka poistaisivat vihan tunteen.

Silloin voisi myös ymmärtää, että vihan kohteen muuttuminen vähemmän vihattavaksi ei vaikuta omaan vihastumiseen. Se ehkä hävittää tunteen, mutta tunne herää jälleen, kun eteemme tulee seuraava ihminen, joka tekee jotain sellaista, mikä sattuu meidän menneisyytemme pimeään nurkkaamme.

Se, että Suomesta lähetettäisiin kaikki turvapaikan hakijat takaisin kotimaihinsa ei hävittäisi vihaa rasistin sydämestä. Se, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavat lopettaisivat aisasta puhumisen, ei hävittäisi homoutta syntinä pitävien vihaa. Samoin, ei naisten pappisoikeuksien poisottaminen muuttaisi vanhan virkakäsityksen kannattajien mielipiteitä.

Kun taas jossain vaiheessa joku sohaisee näiden vihapuhetta kylvävien ihmisten lukittuihin ja pimeisiin kaappeihin, vihapuhe jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Vihapuhe saadaan loppumaan vain sillä, että ohjataan ihmisiä käsittelemään omaa vihaansa. Ohjataan ihmisiä miettimään, mikä turvapaikanhakijoissa on sellaista, mikä nostaa vihan tunteen tai homoissa tai naisissa, jotka toimivat pappeina.

Näihin nurkkiin meidän pitäisi päästä valoa, jotta voisimme huomata, että oikeastaan nämä kaappien ja huoneiden nurkat ovat tyhjiä.

Usein selitykset ainakin kristillisissä piireissä löytyvät Raamatusta. Raamatun sanaan on helppo nojautua, sillä silloin ei tarvitse ajatella itse. Mielestäni ainoa keino löytää perimmäinen vihan lähde on porautua oman mielen sopukoihin. Mikä on se kokemus tai se opetus, joka on jossain vaiheessa elämäämme herättänyt meissä vihaa? Mitkä ovat ne asiasta, jotka nousevat pimeistä nurkista mieleemme, kun niihin liittyviä aiheita käsitellään.

Onko meille teroitettu niin vahvasti Raamatun auktoriteettia, ettemme pysty katsomaan maailmaa muuten kuin meille iskostetun tulkinnan läpi? Onko kotona puhuttu ihmisten eriarvoisuudesta luonnollisena asiana ja se on jäänyt alitajuntaamme.

Jos haluat päästä irti vihasta – ja uskon, että jokainen meistä haluaa sitä ainakin jossain syvällä sydämessään – pitää ryhtyä tutkimaan itseään. Sieltä löytyvät vastaukset toisinaan helposti, mutta toisinaan ne ovat monien lukollisten kaappien ja huoneiden pimeissä nurkissa odottamassa seuraavaa kertaa, kun jokin ärsyke aktivoi ne. Juuri näihin nurkkiin meidän pitäisi päästä valoa, jotta voisimme huomata, että oikeastaan nämä kaappien ja huoneiden nurkat ovat tyhjiä.

Kärpästen herran opetus

Sain muutama päivä siten korjattua aukon sivistyksessäni, kun katsoin juuri käynnissä olevaa koulutusta varten elokuvan Kärpästen herra. Kokemus oli pysyttävä.

”Kärpästen herra” osoitti, että kuka tahansa voi muuttua tunnottomaksi murhaajaksi.

Niille, jotka eivät William Goldingin vuonna 1954 ilmestynyttä kirjaa tai siitä tehtyä elokuvaa tunne, elokuvan DVD -kannen takana kerrotaan elokuvasta seuraavaa:

”Pahuus on meissä kaikissa, vakka kuinka yrittäisimme piilotella sitä”. Sanat ovat William Goldingin, mutta romaani nimeltä ”Kärpästen herra” osoitti, että kuka tahansa voi muuttua tunnottomaksi murhaajaksi – ulkoisten painostusten voimasta. Jopa kaikista hyvinkasvatetuinkin koulupoikakin.

Lentokone, joka kantaa sisäoppilaitoksen oppilaita tekee pakkolaskun autiolle saarelle Tyyneenmereen. Neljäkymmentä lasta selviytyy, ei yksikään aikuinen. Kun koulun univormut heitetään syrjään, kaikkoaa samalla myös koko opittu demokraattinen arvomaailma ja kaikista alkeellisimmat ja itsekkäimmät ominaisuudet ottavat vallan. Vahvimmat ja häikäilemättömimmät määräävät tahdin. Viidakon laki vallitsee – tapa tai tule tapetuksi. Sivilisaatio katoaa ja saarelle julistetaan diktatuuri. Pelon vaikutuksesta luodaan uusi uskonto, joka on julmuuden palveluksessa. Uutta Jumalaa ”Kärpästen herraa”, palvotaan – itse saatanaa.

Pysäyttää kokemus

Katsottuani elokuvan jäin hiljaa istumaan sohvalle. En päässyt liikkeelle vähään aikaan. Tätähän tämä ihmisen elämän on, ajattelin. Erilaisten johtajien keskinäisestä nahistelua, joka johtaa aina jossain vaiheessa epäinhimilliseen toisten alistamiseen ja tappamiseen.

Aikuisten tullessa paikalle poikien taistelu loppuu kuin seinään ja he tajuavat oman hulluutensa.

Saarella riehunut tulipalo johdattaa paikalle ohikulkevan laivan miehistöä. Elokuvan ensimmäinen kuva aikuisesta on kuva laivan kapteenista jota kuin skannaten hitaasti alhaalta ylös. Minusta kuvaus on kuin Jumala olisi tullut paikalle. Aikuisten tullessa paikalle poikien taistelu loppuu kuin seinään ja he tajuavat oman hulluutensa.

Jumalien taistelu

Meillä aikuisilla on vain yksi ongelma, mitä saarelle haaksirikkoutuneilla pojilla ei ollut. Meillä ei ole aikuista, jotka viheltäisivät pelin poikki. Tulipalon ja savun saarelle johdattama aikuinen symboloi Jumalaa, joka pitää lapsensa järjestyksessä. Ongelma meidän aikuisten maailmassa, eri yhteisöjen ja yhteiskuntien välisissä taisteluissa on, että aikuisilla ei todellisuudessa ole suvereenia vallankäyttäjä Jumalaa, joka viheltäisi pelin poikki, kun tilanne menee mahdottomaksi.

Tänä päivänä kukaan ei voi sanoa, että Jumala on antanut hänelle vallan. Ei nimittäin ole olemassa ihmistä, joka voisi toimia tuomarina erilaisten jumalakäsitysten välillä.

Ehkä vielä 1950 -luvulla länsimaissa ajateltiin kristillisen Jumalan olevan tällainen suvereeni voima, mutta tänä päivänä se ei sitä enää ole. Enää ei ole olemassa yhteisesti hyväksyttyä ajatusta kaikkia ihmisiä vallassaan pitävästä jumal hahmosta ja niin taistelut saavat jatkua aina vain ja joka päivä löytyy uusia mielettömämpiä tapoja käyttää valtaa.

Tänä päivänä kukaan ei voi sanoa, että Jumala on antanut hänelle vallan. Ei nimittäin ole olemassa ihmistä, joka voisi toimia tuomarina erilaisten jumalakäsitysten välillä. Jokainen ihminen on samassa tilanteessa, jokaisella ihmisellä on omasta elämänkokemuksestaan nouseva kuva Jumalasta ja todellinen Jumala on jossain näiden ihmisten mielikuvien takana.

Lopullinen kysymys minusta on, löytyykö uskontojen kesken mitään sellaista yhteistä nimittäjää, jonka pohjalta voisi sanoa jotain todellisesta Jumalasta. Jos löytyy, siinä meillä olisi se aikuinen, joka voisi pysäyttää ihmisten väliset kiistat ja erimielisyydet.