Sielun ohjaama elämä

Olen lukenut Thomas Mooren kirjaa Sielun ohjaama elämä. Thomas Moore on kansainvälisesti tunnustettu yhdysvaltalainen psykologian ja uskontotieteen professori. Hän on tutkinut paljon eri uskontojen myyttejä ja löytänyt niistä myös tämän päivän ihmisten elämää kuvaavia ajatuksia. Hän on syventynyt miettimään sielun olemusta ja sitä, miten sielun ohjaamana voi löytää todellisen itsensä.

Moore erottelee ihmismielestä egon ja sielun samalla tavalla kuin Paavali erottelee lihan ja hengen.

Olen miettinyt usein, mitä kristillisyydessä sielulla oikein tarkoitetaan. Kristillisyydessä puhutaan kuolemattomasta sielusta ja sen pelastamisesta. Varsinkin keskiajan kristillisessä keskustelussa sielun pelastus liitettiin oikeaan uskoon ja usein myös jokaisella kirkkokunnalla oli omat ajatuksensa tästä ”oikeasta” uskosta. Sielu on ollut kristillisessä ajattelussa monesti pelinappula ihmistä suurempien voimien taistelussa, johon ihmisille itsellään ei näytä olevan minkäänlaista osaa eikä arpaa. Monet kristilliset piirit ajattelevat edelleen samalla tavalla.

Thomas Moore mukaan sielu on syvällinen jumalallinen tietoisuus itsestä ja omasta paikasta maailmassa Tämä tietoisuus katoaa, heti, kun yritämme täyttää elämässämme ulkopuolelta tulevilla ohjeilla tai ehdoilla. Moore erottelee ihmismielestä egon ja sielun samalla tavalla kuin Paavali erottelee lihan ja hengen.

Sain oivalluksen Mooren kirjaa lukiessani. Analysoidessani ajatuksiani huomasin nimittäin, että pääni sisällä todellakin pyöriin kahdenlaisia ajatuksia. Toisaalta on niitä ajatuksia, jotka kertovat, millaisia ratkaisuja olisin valmis tekemään asioita enempä miettimättä, intuitiivisesti.

Toisaalta on sitten niitä ajatuksia, jotka aivan selvästi nousevat ympäröivästä maailmasta. Ne ovat joko niitä, jotka olen oppinut ympäröivältä yhteisöltäni tai sitten niitä, jotka olen sisäistänyt lapsuuden ja nuoruuteni aikana vanhemmiltani ja muilta aikuisilta. Nämä peittävät usein ensimmäisenä mieleeni tulleet ajatukset.

Kaksi ääntä sisälläni

Lukenut Mooren kirjasta luvun, jossa Moore kertoi sielun toiminnasta. Hän selitti kyseisessä kappaleessa, miten sielulla on taito ohjata meitä elämään elämäämme siten, mikä on parasta meille. Tämä tapahtuu, jos vain häivytämme ympäröivän maailman odotukset mielestämme.

Tarkkailin, mitä tämä valinta minussa sai aikaan ja yllätys oli suuri, kun huomasin kiireen häviävän mielestäni.

Luettuani kappaleen lähdin kävelylenkille metsään. Päätin, että tällä kävelylenkillä teen juuri niin kuin oma intuitioni minulle sanoo. Tulin liikennevaloihin, joissa oli jalankulkijoille punainen valo. Risteyksessä ei kuitenkaan ollut ketään ja normaalisti olisin kävellyt punaisia päin, koska olen oppinut, että pitää päästä eteenpäin mahdollisimman nopeasti.

No, ensimmäinen ajatukseni punaisiin valoihin tullessa minulle oli, että jää odottamaan vihreää. Ihmeellistä kyllä vielä muistin lupaukseni ensimmäisten ajatusten seuraamisesta ja minä jäin odottamaan valon vaihtumista. Tarkkailin, mitä tämä valinta minussa sai aikaan ja yllätys oli suuri, kun huomasin kiireen häviävän mielestäni. Minulla ei ollut mitään syytä rynnätä punaisia päin, vaan saatoin aivan rauhassa odottaa valon vaihtumista.

Tämän kokemuksen jälkeen olen yrittänyt pitää mielessä ensimmäisen ajatuksen kuuntelemista ja olen huomannut, että muissakin tilanteissa mieleeni on laskeutunut rauha, jollaista tunnen hyvin harvoin. Voisiko tämä olla sielun kuuntelemista?

Ketä minä kuuntelen?

Thomas Moorea lukiessa, olen alkanut pohtia kristillistä ihmiskäsitystä. Ihminen on kristillisen käsityksen mukaan paha syntiinlankeemuksen johdosta. Mutta mitä on tämä rauha, jonka olin kokenut, siinä ei ollut mitään pahuutta.

Ennemminkin kokemukseni ohjasi minua ajattelemaan, että ihmisessä todella onkin Jumalan henki, joka ohjaa häntä. Ihminen ei vain kuule Jumalan ääntä, koska ympäröivän maailman odotukset kaikuvat sitä kovempaa.

Voisiko olla niin, että ihminen ei tosiasiassa olekaan täysin paha tai ehkä ei paha ollenkaan? Sielun ääni, Jumalan ääni on vain jäänyt ympärillä olevien soraäänien alle. Tekemäni kokeen perusteella uskon, että tuo ääni on olemassa ja jokaisella ihmisellä on mahdollista kuulla se. Riittää, kun pysähtyy ja kuuntelee, mitä tuo ääni sanoo.

Todellisena ongelmana on, että oma sielu usein puhuu eri asioita kuin ympäröivä yhteisö, uskonto tai läheiset ihmiset. Tämä ristiriita tekee elämän vaikeaksi. Ei tiedä, mitä kuuntelisi, ketä tottelisi. Valitettavan usein oman sielun ääni jää ulkoapäin tulevien ohjeiden alle.

Ei ihminen ole oikeastaan paha, vaan vain tullut kuuroksi oman sielunsa, siis Jumalan hengen äänelle.

Ristiriita tuottaa pahan olon seurauksena toisten ihmisten hyväksikäyttämistä ja henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Ainoa tapa päästä ristiriidasta, on priorisoida kuulemansa äänet toisin. Tärkeämpi on oman sielun ääni, sitten tulevat ulkopuolelta kuuluvat ohjeet. Priorisointi ei ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista. Prioirisointi tehtävä muistuttaa Jeesuksen opetusta Jumalan valtakunnasta.

Jos Thomas Mooren esille tuomat ajatukset sielun olemuksesta liittää kristilliseen käsitykseen sielusta ja ihmiseen kokonaisuutena, ei ihminen ole oikeastaan paha, vaan vain tullut kuuroksi oman sielunsa, siis Jumalan hengen äänelle. Syntiinlankeemus on ollut yksi tapa puhua ihmisten mielessä olevasta ristiriidasta.

Yhdeksi kysymykseksi Mooren lukemisen jälkeen minulle jäi: jos syntiinlankeemus on vastannut ihmisten kokemusta aina viimeisille vuosisadoille asti, vastaako se enää vai pitäisikö etsiä muita tapoja puhua ihmisen pahuudesta.

Kristillisen uskon kompastuskiviä V -Jeesuksen uhri

Jeesuksen uhrikuolema on ollut koko kristillisen kirkon historian ajan kirkon julistuksen ydintä. Jeesuksen uhrin kautta ihmisillä on mahdollisuus pelastua. Ajatus uhrista on kuitenkin muuttunut vuosisatojen  kuluessa. Tapahtunut näkökulman muutos on vaikuttanut myös kristillisen julistuksen sisältöön. Kristillisen kirkon opin mukaisesti ajateltuna jotkin Uuden testamentin kirjoitukset tuntuvat vaikeilta ymmärtää. Kysymys on kyllä Jeesuksen uhrista, mutta millaisesta uhrista on kyse, siinä on tämän blogin kysymys.

Yksinäisyys

Ihmisen ensimmäinen traumaattinen kokemus on syntymä. Sikiön elämä kohdussa on turvallista. Napanuora antaa sille ruokaa juuri silloin kuin se sitä tarvitsee. Äidin sisällä lämpötila on juuri oikea, sikiö saa tuntea olevansa yhtä äidin kanssa.

Kaikki muuttuu syntymässä. Lapsi joutuu ensi kertaa tuntemaan nälkää ja janoa, hän joutuu tuntemaan kylmyyttä ja kuumuutta, kosteita vaippoja ja turvallisen sylin puutetta.

Pikkuhiljaa hän tajuaa itsensä erilliseksi äidistä ja huomaa, miten hän pystyy liikuttamaan siinä lähellä olevia sormia ja varpaita. Ruumiinjäseniään pieni vauva pystyy liikuttamaan, muttei pysty vaikuttamaan siihen yksinäisyyteen, mitä hän tuntee ollessaan erossa äidistään.

Tämä yksinäisyys on tuntemus, joka seuraa ihmistä kuolemaan asti. Syvät ihmissuhteet antavat kokemuksen yhteydestä, jonka ihminen on tuntenut kohdussa, mutta yhteyttä kaiken Luojaan ja itseensä, ihminen ei enää löydä. Yhteys on katkennut ja se heijastuu myös ihmissuhteisiin.

Katkenneen yhteyden palautumisesta sijaisuhriksi

Kristillisen opin mukaan Jeesuksen uhri meidän puolestamme on ihmisen pelastava Jumalan teko. Neljänneltä vuosisadalta, tarkemmin sanottuna Nikean kirkolliskokouksesta (325 jKr.) eteenpäin, kristillinen tulkinta Jeesuksen uhrista kuitenkin erkaantui juutalaisesta ja ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen uhrikäsityksestä.

Jerusalemin temppelissä uhratut uhrit eivät olleet sijaisuhreja. Temppelin uhrit olivat symboleja siitä yksinäisyydestä ja erosta Jumalasta, jonka jokainen ihminen tuntee. Temppelissä uhrattiin eläimiä Jumalan ja ihmisen välisen eron korjaamiseksi ja kiitouhrina niistä hetkistä, kun yhteys on löytynyt.

Sovitusuhrit eivät kuitenkaan olleet sijaisuhreja. Suurena sovituspäivänä juutalaisten temppelissä teurastettiin virheetön karitsa, jonka veri vihmottiin temppelin kaikkein pyhimmässä olleelle Jumalan valtaistuimelle. Mutta tuo uhri oli sovitusuhri, symboli, jolla kuvattiin ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden korjaantumista.

Ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia ja heille Jeesuksen kuoleman merkitys löytyi temppelikultista, olihan se heidän omaa uskonnollista perinnettään. Näin ollen Jeesuksen kuolema ei merkinnyt heille sijaisuhria, vaan uhria, joiden kautta ihmisellä on mahdollisuus saada katkennut yhteys Jumalaan korjattua.

Vähän myöhemmin, kun kristilliset seurakunnat koostuivat pelkästään ei- juutalaisista, sovitusuhrin liittyminen ihmisen jumalayhteyden kaipuuseen hautautui kreikkalaisille ja roomalaisille uskonnoille tyypillisen jalon kuoleman ihannoinnin ja sijaisuhriajatuksen alle.

Juutalaisen temppelikultin sanat jäivät kuitenkin elämään. Johannes kastajan sanat ”Katsokaa Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin” menettivät juutalaiseen ajattelutapaan kuuluvan kuvaannollisen luonteensa ja ne otettiin kirjaimellisesti, niin kuin pakanakristityt olivat tottuneet omissa uhrikäytännöissään tekemään.

Monille pakanakansoille uhrit olivat tapa lepyttää Jumalan vihaa. Uhrit eivät olleet vain eläinuhreja, vaan myös ihmisuhreja käytettiin. Tästä tulkintahorisontin muutoksesta ei sitten ole enää pitkä matka ajatukseen Jumalan pojasta Jumalan antamana sijaisuhrina ihmisten pelastamiseksi.

 

Jumalan vihaa vai rakkautta?

Edellisen valossa ei ole ihme, että tämän päivän ihmisten on vaikeaa ymmärtää Jeesuksen opetusten ja perinteisen kristillisen uskon kesken olevaa ristiriitaa. Ensimmäiset kristityt ajattelivat Jeesus Nasaretilaisen rakkauden tieksi ja ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden palauttajana. Kristillisen kirkon käsityksen mukaan 300 –luvulta eteenpäin Jeesuksen kuolemassa oli kyse sijaisuhrista Jumalan vihan taltuttamiseksi. Kun alkuperäinen käsitys uhrista muuttui kiitosuhrista sijaisuhriksi, samalla muuttui myös evankeliumeissa olevan Jeesuksen opetuksen tulkinta.

Kristillinen kirkko on tehnyt historian aikana omat valintansa, eikä niitä voi tehdä tekemättömiksi. Mutta jos halutaan tehdä oikeuta evankelistoille ja ensimmäisille kristityille, tunnustetaan ero, joka evankeliumien ja kirkon opin välillä on. Tällöin jokaisella on mahdollisuus valita, mitä tietä haluaa kulkea, seuraako ensimmäisten kristittyjen tulkintaa vai kirkon viitoittamaa tietä.