Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa III – Neitseestä syntyminen

Tiedän sohaisevani ampiaispesää, kun otan seuraavan kristillisen uskon kompastuskiven käsittelyyn. Uskontunnustuksen maininta Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä ja oppi Jeesuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta ovat hyvin tärkeitä monille kristityille. Perinteinen kristinusko on pitänyt näitä  kahta Jeesuksen jumaluuden ehtoina ja uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämisen historiallisuuteen ehtona pitää itseään kristittynä.

Meidän aikanamme tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä on tullut yksi kristinuskon kompastuskivistä. Antiikin ajan käsitykset biologiasta ja Uudesta testamentista löydettävien tekstien valossa neitseestä syntymistä on tänä päivänä vaikeaa ymmärtää  historiallisena tapahtumana.

Biologia

Tänä päivänä yleisesti tiedetty biologinen tosiasia on, että ihmisen sikiämiseen tarvitaan mies ja nainen. Antiikin aikana ajateltiin, että nainen on kuin pesä, johon mies laskee ihmisen alun naisen haudottavaksi. Naisella ei siis katsottu olevan vaikutusta siihen, millainen lapsesta tulee. Näin kertomukset jumalallisesta sikiämisestäkin ovat olleet tuon ajan ihmisille hyvinkin ymmärrettäviä. Toinen asia tietenkin on, onko näitä kertomuksia luettu kirjoituksina historiallisista tapahtumista vai kertomuksina kirjoituksissa kerrottujen ihmisten merkityksestä.

Jeesus ei ole antiikin ajan ainoa ihminen, jonka kerrotaan saaneen alkunsa Jumalan avulla. Rooman keisari Augustuksesta nimittäin on kirjoitettu hyvin samanlainen tarina 50 vuotta aiemmin. Jos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa näyttää siltä, että varsinkin evankelista Luukas ovat käyttäneet omassa evankeliumissaan hyväkseen keisari Augustuksen syntymästä kertovaa kirjallisuutta.

Jeesuksen syntymä Uudessa testamentissa

Jokainen meistä on nähnyt useitakin erilaisia joulukuvaelmia. Kuvaelmissa on ollut mukana mm. tähti, tietäjät, paimenet ja enkelit, seimi ja eläimet sen ympärillä. Mutta kuka pystyy sanomaan tuosta vaan, mistä evankeliumista mikäkin yksityiskohta on kotoisin. Matteus ja Luukas ovat ainoat Uuden testamentin kirjoittajat, jotka kertovat Jeesuksen syntymästä. He kertovat toisistaan poikkeavan kertomuksen ja joulukuvaelmissa nämä menevät iloisesti sekaisin.

Kertomukset ovat keskenään niin ristiriitaisia, että on vaikeaa sovittaa niitä yhteen. Tämä pitäisi olla mahdollista, jotta voisi hyväksyä tulkintatavan, jossa evankelistat kertovat kyllä samoista tapahtumista, mutta he eivät vain ole tienneet kaikkea. – Jeesuksen perhe asui joko Nasaretissa tai Betlehemissä ja he lähtivät Betlehemistä joko karkumatkalle Egyptiin tai takaisin kotiin Nasaretiin.

 

Apostoli Paavali ja evankelista  Markus ovat ensimmäisiä kristillisiä kirjoittajia. Heillä ei näytä kuitenkaan olleen mitään tietoa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä.

Paavali mainitsee Jeesuksen syntymästä kahdesti. Ensimmäinen on 50 – luvun alussa kirjoitetussa kirjeessä galatalaisille, ”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi”. (Gal 4: 4). Toinen on kirjeessä roomalaisille: ”Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan. Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Room. 1:2-4).

Markus, joka kirjoitti ensimmäisen evankeliumin noin vuonna 70, ei myöskään kerro mitään Jeesuksen lapsuudesta, vaan aloittaa kertomuksensa Jeesuksen aikuisiällä tapahtuneesta kasteesta. Markuksen evankeliumissa on myös yllättävä kertomus, jossa Jeesuksen omaiset tulevat hakemaan Jeesusta kotiin, koska he ”luulivat, että hän oli poissa tolaltaan” (Mark 3: 21). Äiti, jolle on kerrottu, että hänen poikansa on Jumalan lähettämä Pelastaja tuskin olisi toiminut näin.

Kertomus Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä esiintyy ensimmäisen ja viimeisen kerran 80 ja 90 –luvuilla, jolloin Matteus ja Luukas kirjoittavat omat evankeliuminsa. Johannes, joka on kirjoittanut oman evankeliuminsa 10-20 vuotta Matteuksen ja Luukkaan jälkeen, ei mainitse asiasta yhtään mitään. Itseasiassa Jeesuksen ihmeellistä syntymää ei mainita Matteuksen ja Luukkaan lapsuuskertomuksia lukuun ottamatta missään muuallakaan Raamatussa.

Kertomusten merkitys

Edellä mainitusta syystä kertomusten historiallisuuden pohtimisen sijaan olisi hedelmällisempää miettiä, mitä näillä kertomuksilla on haluttu sanoa.

Tällä lyhyellä Uuden testamentin tekstien tutkimisen perusteella parhaaksi vaihtoehdoksi  nousee ajatus, että neitseestäsyntymiskertomukset on kirjoitettu evankeliumien esipuheiksi antamaan lukijoille tietoa, millainen kirjan päähenkilö on. Jos asia on näin,  niitä ei ole tarkoitettu alun perinkään historiallisiksi kertomuksiksi. Lukiessaan Jeesuksen lapsuuskertomusta evankeliumin alusta, antiikinajan ihmiset ovat muistaneet Augustuksesta kirjoitetut kertomukset ja heille on tullut selväksi, että kirjan päähenkilö ei ole mikään Matti Meikäläinen.

 

Kristillisen uskon kompastuskiviä, osa II

Toinen kompastuskivi tänä päivänä ihmisille on kirkon julistama kertomus pelastuksesta. Puhe Jeesuksesta taivaasta tulleena Jumalan poikana, joka kuoli meidän syntiemme tähden, ei ole enää ymmärrettävä kertomus tämän päivän ihmisille. Kirkon kertoma pelastuskertomusta on kirjoitettu eri todellisuudesta kuin missä nykypäivän ihmiset elävät.

Tänä päivänä ihmiset elävät tieteellisen tiedon todellisuudessa. Heille on totta se, mikä voidaan havainnoida ja todistaa. Tästä syystä antiikin ajan uskonnollisilla totuuksilla ei ole tilaa ihmisten mielessä. Kertomus taivaasta tulevasta pelastajasta herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tämän päivän kristillisen tulkinnan mukainen kertomus kertoo ihmisen langenneen syntiin luomisen aamuhämärissä. Ensimmäiset ihmiset eivät totelleet Jumalan antamaa käskyä ja synti sai heistä otteen. Mutta yritettäessä ottaa selkoa, millainen ihminen on, tässä ajassa ei kuitenkaan oteta esiin Raamattua, vaan biologian kirja.

Biologian kirjoista voi lukea, miten elämä on syntynyt maapallolle monien miljardien vuosien aikana. DNA –tutkimuksen mukaan kaikella tällä hetkellä olemassa olevalla elämällä, niin kasveilla kuin eläimilläkin on vähintään 1% DNA –vastaavuus ja ihmisen DNA on 99 prosenttisesti sama kuin suurilla apinoilla. Ihminen on siis yhtä kaiken muun luonnon kanssa.

Itsesäilymisvietti

Kaikki elämä on yhtä geneettisesti. Yhteinen piirre maapallolla olevalla elämällä on erityinen tarve säilyä hengissä. Sama itsesäilymisvietti löytyy niin kasveilta, eläimiltä kuin ihmiseltäkin.

Muutama esimerkki kasvien ja eläinten selviytymisvietin toiminnasta. Ensimmäinen esimerkki tulee Australiasta. Maan länsiosissa kasvaa mangrovepuita, jotka elävät aivan mereen laskevan joen alasuistolla. Mangrovepuille on kehittynyt erityinen juuristo, jota ne käyttävät pysyäkseen hengissä suolaisessa vedessä. Puut ovat oppineet siirtämään vedessä olevan suolan puun valikoituneisiin lehtiin. Nämä lehdet kuolevat suolan yliannostukseen, mutta puu säilyy hengissä.

Toinen esimerkki tulee Amazonin viidakosta. Siellä elää muurahaisia ja käärmeitä, jotka ovat kehittäneet tavan elää yhdessä ja samalla suojata itseään. Amazonissa on muurahaisista, jotka tekevät pesänsä puun alaoksille. Saman puun ylemmillä oksilla elää käärmeitä. Käärmeiden suurin uhka ovat armeijamuurahaiset, jotka söisivät pesään tullessaan käärmeiden munat. Muurahaiset eivät kuitenkaan kulje toisen muurahaispesän yli. Näin käärmeet ovat turvassa armeijamuurahaisilta.

Puun alemmilla oksilla elävien muurahaisten suurin uhka taas on puissa asuvat muurahaiskarhut. Käärmeet kuitenkin pitävät muurahaiskarhut loitolla muurahaispesästä. Tämä järjestely auttaa siis muurahaisia kuin käärmeitäkin selviytymään hengissä.

Vaikka käärmeet ja muurahaiset eivät osaa kommunikoida keskenään, mutta silti ne ovat löytäneet kummallekin suotuisan yhteiselämän tavan. Kyse on itsesäilytysvietistä.

Ihmisen ennakkoluulo

Entä, mitä saa selville, kun ottaa käteensä psykologian kirjan ja tutkii ihmismieltä? Ihmiskunta on osa luontoa ja siten se toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Ravintoketjun päässä ihmisen selviytymisongelmat eivät kuitenkaan ole fyysisiä, vaan enemmänkin henkisiä.

Me emme mielellämme ota avosylin vastaan itsestämme poikkeavia ihmisiä. Me emme luota ihmisiin, jotka näyttävät erilaisilta, puhuvat eri kieltä, uskovat erilaiseen Jumalaan, koska me intuitiivisesti arvioimme heidän erilaisuutensa olevan meille vaaraksi.

Ihmisen luonteeseen kuuluu olla ennakkoluuloinen. Tämä ennakkoluulo on biologinen tosiasia, ei seuraus jostain tapahtumasta historian aamuhämärissä. Me olemme kehittyneet ennakkoluuloisiksi. Me suhtaudumme varautuneesti eri roduista ja kansoista tuleviin ihmisiin, koska historian saatossa ihmiskunta on oppinut, että niin säilyy todennäköisemmin hengissä.

Monissa elämäntilanteissa ihmisillä käynnistyy puolustusmekanismeja, vaikka tosiasiassa ei olisikaan mitään vaaraa, ainakaan hengenvaaraa. Nämä historian hämäristä tulleet inhimilliset tavat selvitä hengissä toimivat tänä päivänä siis alitajuntaisesti.

Puolustusmekanismien kytkeytyessä päälle, tuntuukin kuin joku muu tekisi niitä tekoja, joita itse tekee. Usein käy vielä niin, että tekee sellaisia tekoja, joita ei tosiasiassa haluaisi tehdä.

Juuri näillä sanoilla Paavali aikoinaan selitti synnin olemusta. ” Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” (Room 7:18-20)

Edellä mainitut inhimilliset tavat reagoida ovat osa universaalia inhimillistä kokemusta, jolle meidän esi-isämme ovat antaneet nimen synti. Kokemus on edelleen tosi, mutta selitys ei ole enää ymmärrettävä tässä ajassa.

Olisiko aika jättää menneen ajan selitys taakse ja etsiä inhimilliselle kokemukselle tässä ajassa ymmärrettävä selitys?