Kristus on ylösnoussut – Totisesti ylösnoussut

 

Jeesuksen kärsimys kuolema on sävyttänyt kristillistä pääsiäistä vuosisatoja ja sitä se tekee vieläkin. Minusta on monesti tuntunut, että hiljaisen viikon jälkeen pääsiäinen on juhlittu. Pitkänperjantain jälkeen ei enää löydy uutta vaihdetta päälle, vaikka pääsiäisyönä ilon pitäisi olla suurimmillaan. Hiljaista viikkoa ei seuraakaan juhla niin kuin pitäisi.

Hiljaisen viikon tunnelmat pettymys, suru ja ahdistus avautuvat helpommin evankeliumeiden kertomuksista kuin ylösnousemuksen ilo. Varsinkin, kun evankeliumeissa ei hehkuteta ylösnousemusilolla, siitä on vaikea saada otetta. Evankeliumien ylösnousemuskertomusten vire on ilon sijaan pelokas ja hämmentynyt – lukuun ottamatta ehkä kertomusta Emmauksen kulkijoista.

Mutta sitten tajusin, että ylösnousemuskertomuksia lukiessa on muistettava, että evankeliumit on kirjoitettu aikana, jolloin ylösnousemus oli jo todellisuutta. Tajusin, että osa evankeliumien kertomukset Jeesuksen ja ihmisten kohtaamisista ovat kertomuksia ihmisten ylösnousemuskokemuksista. Evankeliumeiden kertomukset kertovat siitä muutoksesta, jonka ylösnousseen kohtaaminen oli saanut aikaan.

Evankeliumit ovat pullollaan parantumiskertomuksia ja kertomuksia ihmisten arkisen elämän muutoksesta. Evankelistat kertovat nimeltä esimerkiksi Sakkeuksesta, Martasta, Mariasta ja heidän veljestään Lasaruksesta, tullimies Matteuksesta sekä sokeasta Bartimaioksesta. Samoin he kertovat monista nimettömiksi jääneistä ihmisistä, kuten samarialaisesta naisesta Syykarin kaivolla, aviorikoksesta tavatusta naisesta ja ryöväristä ristillä. Näille kaikille ihmisille on yhteistä, että heidän elämänsä muuttui heidän kohdattuaan Jeesuksen.

Sakkeus tajusi rahan kirouksen, Lasarus siskoineen sai kokea, että Jumala on kuolemaakin voimakkaampi, tullimies Matteus sai kokea, että hänet hyväksytään hänet ammatistaan huolimatta, sokea Bartimaios sai nähdä maailman kirjaimellisesti uudessa valossa. Nainen Syykarin kaivolla sai kokea, miten ihmisten asettamat rajat eivät ole Jumalan rajoja ja aviorikoksesta tavattu nainen sai konkreettisen oppitunnin armosta.

Nämä kertomukset kertovat ilosta. Ne ovat kertomuksia toivosta, uudesta elämästä, myötätunnosta. Ne kertovat etsimisestä ja löytämisestä, ne kertovat eksyksissä olemisesta ja uuden suunnan löytämisestä, juuri niistä asioista, joita jokainen toivoisi omalle kohdalleen tulevan. Kertomusten ihmiset ovat kuin kuka tahansa meistä ilon hetkellä. Kaiken lisäksi nämä tunteet ovat yhtä tosia ja yhtä syviä kuin Jeesuksen seuraajien suru ja ahdistus heidän joutuessaan hautaamaan Mestarinsa.

Ylösnousemuksessa Jeesuksen jakama myötätunto sai uuden muodon. Jeesuksen seuraajien kokema rakkaus kesti Mestarin kuoleman ja se alkoi elää uutta elämää Jeesuksen seuraajien keskellä. Tästä ulospäin suuntautuvasta rakkaudesta syntyi yhteisö, josta on kirjoitettu ihmetellen, miten he rakastavatkaan toisiaan.

Evankeliumeissa elää samalla kertaa muisto Nasaretin Jeesuksen elämästä ja usko ylösnousseeseen Kristukseen ja juuri siksi evankeliumit ovat niin tärkeitä. Evankeliumeista huokuu Jeesuksen ihmisiä kohtaan tuntema myötätunto ja kokemukset, että tämä sama myötätunto eli Jeesuksen kuoltua seurakunnan keskellä.

Jos halua löytää evankeliumeista ylösnousemusiloa, ei tarvitse siis muuta kuin kääntää muutama lehti hiljaisen viikon tapahtumista taaksepäin ja lukea ihmisten kokemuksista. Siinä on ylösnousemusiloa, vaikka muille jakaa!

 

Kristus on ylösnoussut – totisesti ylösnoussut!

 

 

Jeesus kärsi meidän puolestamme

Koska minulla ei ole tilaisuutta pitää hiljaisen viikon puhetta työtehtävien kautta, kirjoitan sen tänne.

Hiljaisen viikon tapahtumat vievät meidät pohtimaan omaa suhdettamme toisiin ihmisiin mielenkiintoisella tavalla. Evankeliumien tapahtumissa ei mielestäni ole tärkeää, mitä Jeesukselle tapahtuu, vaan se, miten kertomuksessa olevat henkilöt kohtelevat Jeesusta.

Voisimme passiivisen vastaanottajan sijasta asettua Jeesuksen pilkkaajien ja kuulustelijoiden rooliin. Hiljaisen viikon tapahtumia voi kokonaisuudessaan lähestyä siitä näkökulmasta, että Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me pysähtyisimme Jeesuksen kärsimyksensä edessä ja katsoessamme hänen vangitsijoitaan ja teloittajiaan, näkisimme itsemme heidän tilallaan.

Kristillisessä perinteessä on keskitytty hyvin paljon Jeesuksen kärsimykseen, mutta mitä, jos evankelistojen tarkoitus olikin saada lukija pohtimaan itseään ja omaa tapaansa toimia. Ehkä heidän tarkoituksensa olikin kertoa, että Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me voisimme oppia jotain todellisesta ihmisyydestä.

Näin ajatellen Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me voisimme tunnistaa itsemme sotilaissa, jotka pilkkasivat Jeesusta. Jotta me huomaisimme ne tilanteet, jolloin me itse käyttäydymme ylimielisesti toisia ihmisiä kohtaan vain siksi, että meillä on valtaa tai mahdollisuus tehdä niin.

Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta voisimme tunnistaa itsemme juutalaisissa johtajissa, jotka olivat jääneet omien ennakkoluulojensa vangeiksi. Onhan paljon helpompaa elää oman elämänsä kuplassa ja katsoa siitä käsin maailmaa kuin astua toisen ihmisen vierelle ja todella yrittää ymmärtää hänen elämäntilanteensa.

Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me huomaisimme, että me olemme Pilatuksen vierellä niitä, jotka eivät uskalla tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä, vaan seuraavat massaa. On aivan eri asia seurata ulkoapäin tulevia ärsykkeitä kuin muodostaa oma mielipide ja pitää siitä kiinni loppuun asti.

Jeesus kärsi meidän puolestamme, jotta me huomaisimme olevamme Herodeksen joukoissa viihdyttämässä itseämme toisten ihmisten kustannuksella. On paljon helpompaa nähdä toiset ihmiset oman toiminnan kohteina kuin oman elämänsä subjekteina.

Jeesus kärsi, jotta me pysähtyisimme miettimään omaa toimintaamme. Jotta me huomaisimme oman julmuutemme ja rakkaudettomuutemme ja olisimme valmiit lähtemään sille tielle, jonka Jeesuskin kulki, tielle kohti todellista ihmisyyttä.

 

Jeesus siis kärsi, jotta me oppisimme elämään ihmisiksi. Ihmisen ominaisuus on oppia virheistä, kantapään kautta. Kasvua ja kehitystä tapahtuu niissä hetkissä, jolloin me joudumme pysähtymään ja miettimään omaa elämäämme, toimintatapojamme ja vaikutteitamme. Meidän mahdollisuutemme kasvaa on niissä hetkissä, jolloin peilistä näkyy todellinen minä, sillä se kuva ei ole kaunis.

Hiljainen viikko asettaa meidät selkä seinää vasten pohtimaan, kuka minä olen ja olenko minä sellainen kuin todellisuudessa haluaisin olla? Niin kauan kuin me emme pysty asettamaan itseämme toisen ihmisen paikalle, me olemme kuin nuo sotilaat, juutalaiset johtajat, Pilatus tai Herodes, jotka eivät pystyneet näkemään toista ihmistä ihmisenä. Havaitessamme ristiriidan, olemme oikealla tiellä. Tuhannen taalan kysymys on, mitä me tuolle ristiriidalle teemme.