Jumala löytyy maailmasta

 

Tiedonhalu on Jumalan lahja ja avoimet kysymykset arvokkaampia kuin ehdottomat totuudet.

Kaikille uskonnoille on ominaista, että niiden avulla etsitään vastauksia kysymyksiin, joihin ihmiset eivät ole muuten löytäneet vastauksia. Uskon avulla on kautta ihmiskunnan historian pyritty löytämään vastauksia esimerkiksi kysymyksiin kuolemasta ja kärsimyksestä. Uskontojen piiristä onkin löydetty vastauksia, mutta on huomattava, että eri aikakausina samankin uskonnon piirissä on vastattu samoihin kysymyksiin eri tavoin.

Uskon kautta ihmiset etsineet vastauksia elämäänsä liittyviin kysymyksiin kertomalla kertomuksia elämästä. Kertomukset ja kielikuvat ovat uskon kieltä. Jumalasta, uskosta tai elämästä ei voi oikeastaan puhua millään muulla kielellä, sillä kenelläkään ei ole lopullista totuutta elämästä.

Me länsimaiset ihmiset olemme modernin ajan lapsenlapsia, mikä merkitsee sitä, että yhteisömme on elänyt ajan, jolloin objektiivisen totuuden löytäminen kuviteltiin olevan mahdollista. Uskottiin, että tiede on keino saavuttaa kaikki lopullinen tieto maailmasta.

Modernin ajan kuvaan kuului myös, että kaikki mahdollinen on tutkittavissa tieteen keinon. Tieteen vallankumous valistuksen aikana muutti ihmisten arkielämää teollistuneissa maissa. Uusien keinojen löytyminen ympäröivän maailman tutkimiseen on avannut näkymän maailmaan, josta aikaisemmin ei edes pystytty haaveilemaan. Uteliaisuus ympäristöään kohtaan on vienyt ihmisen nuotiotulilta kuuhun ja kansan yhteisestä tajunnasta yksittäisen ihmisen mielen syvyyksiin.

Luterilaisuuden keskiössä on usko, että Jumala ilmoittaa itsestään Raamatussa, Jeesuksessa, luonnossa ja ihmiskunnan historiassa. Uskon, että tutkiessaan ympäristöään, maailmaa ja itseään, ihminen tutkii Jumalaa. Maailmassa ei ole paikkaa, josta Jumala ei löytyisi. Jumala näyttäytyy luonnossa ja ihmisten kohtaloissa. Jumalan todellisuus avautuu ihmiskunnan historiassa. Ihmiskunnan historia todistaa, että Jumalan todellisuus valtaa alaa. Rakkauden ja toisten ihmisten hyväksynnän ja kunnioittamisen lisääntyminen on osoitus Jumalan toiminnasta maailmassa.

Jumala on siis koko maailmankaikkeuden kokoinen, eikä siinä vielä kaikki: Jumala on vielä maailmankaikkeutta äärettömästi suurempi. Jumalan äärettömyys merkitsee, ettei ihminen voi tietää lopullista totuutta Jumalasta. Varsinkin, kun vilkaisu maailmankartalle osoittaa, miten monin eri tavoin Jumalasta puhutaan eri puolilla maailmaa, kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että minun uskoni on ainoa oikea. Tähän ajatukseen liittyen ei siis pitäisi etsi lopullisia totuuksia, vaan ennemminkin erilaisia tapoja elää Jeesuksen opetuksia todeksi. Jos jonkin muun uskonnon piirissä opetetaan samoin kuin Jeesus opetti, heillä ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Jumala olisi tavoitettavissa myös tämän uskonnon piirissä.

 

Avoimuus Jumalan toiminnalle maailmassa on siis tärkeämpää kuin lopullisten totuuksien etsiminen. Ihmisen uteliaisuus ympärillä olevaa maailmaa kohtaan on Jumalan lahja. Jumala salaisuus avautuu tutkiessamme ympärillä olevaa todellisuutta. Totuuden sementointi antiikin ajalla kirjoitettuun kirjaan sementoi myös Jumalan antiikin aikaan. Mutta jos inhimillistä todellisuutta ollaan valmiita tutkia kaikilla mahdollisilla keinoilla, myös tässä ajassa läsnä olevan Jumalan todellisuus alkaa avautua.

 

Miksi meitä on niin moneksi?

 

Kävimme seurakuntayhtymän työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa kunnioittavaa keskustelua tasa-arvoisesta avioliitosta. Niin kuin moni tietää, tasa-arvoinen avioliitto jakaa mielipiteitä.

Kunnioittavalla keskustelun mallin avulla pyritään opettelemaan toisten kuuntelemista. Se on yritys ymmärtää, miksi toinen ajattelee ja uskoon niin kuin ajattelee ja uskoo

Omassa ryhmässäni mietimme kysymystä, miten Raamattua voi lukea niin monella ja ristiriitaisella tavalla kuin menneinä vuosina ja kuukausina on nähty. Jokaisella näyttää olevan oma totuutensa, eikä yhteistä ymmärrystä tunnu löytyvän millään.


Olen joutunut tuon kysymyksen eteen useasti viimeisten vuosien aikana. Miksi toiset eivät voi ajatella niin kuin minä ajattelen? Olisihan elämä silloin paljon helpompaa!

Minulle tulee mieleen kaksi kokemusta, jotka ovat antaneet ymmärrystä tuon kysymyksen edessä. Ensimmäinen on 1990 -luvulta, jolloin kävin raamattuteologian pastoraalikurssia. (Pastoraalitutkinto on kirkon järjestämä lisäkoulutus papeille.)

Emeritus piispa Wille Riekkinen toimi silloin kirkon koulutuskeskuksen opettajana ja oli kouluttajamme. Yhtenä päivänä hän esitteli erilaisia tapoja tulkita Raamattua. Hän kertoi, miten Raamattua voi lukea mm. kirjaimellista, eksistentiaalista, pelastushistoriallista ja fundamentaalista tulkintaa. Minut, Uutta testamenttia pääaineenaan opiskelleen ja eksegetiikan pauloissa olevan papin pysäytti Riekkisen lause, että yksikään näistä ei kerro lopullista totuutta Raamatusta.

Toinen pysähtymisen paikka minulle tuli viime vuoden lopulla. Kaikki alkoi noin kymmen vuotta sitten, kun jouduin pysähtymään miettimään omaa uskontulkintaani. Pysähtyminen oli tarpeen, sillä koin, että kirkon julistama tulkinta ei enää elä minulle.

Pysähtyessäni miettimään omaa uskoani huomasin, etten ole yksin kysymykseni kanssa, vaan monet ihmiset ovat kokeneet kirkon julistuksen itsellensä vieraaksi. He ovat tehneet omat ratkaisunsa ja jättäneet kirkon. Minä jouduin kymmenen vuotta sitten osaltani etsimään vastausta tuohon kysymykseen. Mietin monesti olisiko minulla edessä alan vaihto?

Onneksi on ystäviä, jotka auttavat miestä mäessä. Yhden tällaisen avulla löysin toisenlaisen tavan elää kristittynä. Tämän minulle uuden uskontulkinnan kautta sain myös uuden näkökulman kunnioittavan keskustelun ryhmässä nousseeseen kysymykseen.

Uskon nimittäin nyt, että jokainen sana Jumalasta on likiarvo. Oikeastaan jokainen sana, minkä sanomme, on likiarvo, sillä sanat, joita käytämme saa merkityksensä meidän elämämme ja kokemustemme kautta. Ilman lukijaa sanat ovat vain kirjainjonoja. Samalla tavalla kuin me luomme kuvan todellisuudesta oman elämänkokemuksemme kautta, me luomme myös kuvan Jumalasta.

Tästä syystä en usko, että kenelläkään voisi olla lopullista tietoa Jumalan todellisuudesta, ei edes minulla, vaikka se oikealta minusta tuntuukin. Koska ajattelen näin, en voi myöskään arvottaa omaa uskontulkintaani toisia paremmaksi, olemmehan me kaikki samassa veneessä.


Näiden kahden kokemuksen kautta olen tullut siihen lopputulokseen, että uskontulkintojen oikeellisuudesta ei kannata tapella. Ne ovat asioita, joiden totuudellisuutta ei voi mitata objektiivisesti. Jokainen uskoo, niin kuin uskoo. Toisen päätä ei voi kääntää järkisyin, ei historiallisin tai muin todistein!

Olen tajunnut, että ihminen muuttaa käsitystään todellisuudesta vasta silloin, kun hän huomaa, että hänen ajatuksensa ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ristiriidan huomatessaan on hänen päätettävä, elääkö hän mieluummin ristiriidan keskellä vai ottaako hän askeleen kohti tuntematonta, mutta eheämpää todellisuutta.

Me ihmiset olemme erilaisia ja koemme todellisuuden eri tavalla. En usko, että me tulemme me koskaan ymmärtämään toisella tavalla ajattelevia ihmisiä. Minusta perimmäinen kysymys on, pystymmekö me elämään tämä tosiasian kanssa.

Reformaatio. Nyt!

 

Elämme reformaation 500 -vuotisjuhlavuotta. Suomen kirkko on aloittanut juhlavuoden heti vuoden alusta erilaisin tilaisuuksin. Hyvä näin. Mieleeni on kyllä hiipinyt epäily, miten juhlatuulta riittää koko vuodeksi.

Sana reformaatio tulee latinan kielen sanasta reformare, muotoilla uudestaan. Uudistaminen ei tarkoittanut keskiajalla vain jonkin aivan uuden ja ennen näkemättömän kehittämistä, vaan se sisälsi vahvan ajatuksen palaamisesta alkuun. Reformi nähtiin 1500 -luvulla tarpeellisena, sillä katolinen kirkko oli monin tavoin väärentänyt alkuperäisen uskon. Reformaattorien mielestä oli aika palata joko Jeesuksen esikuvaan, apostolien aikaan, alkukirkkoon tai sääntökuntien varhaisiin vaiheisiin.

Meille 1500 -luvun tapahtumilla on suuri merkitys. Luther muokkasi vahvasti katolisen kirkon oppia ja käytänteitä. Lutherin ajattelu on edelleenkin lukemisen arvoista tekstiä, mutta mielestäni niitä lukiessa on muistettava, että hän kirjoitti 500 vuotta sitten. Luther ja kumppanit elivät aivan toisenlaisessa maailmassa. Luther ei esimerkiksi hyväksynyt aurinkokeskeistä maailmankuvaa. (Katolinen kirkko hyväksyi sen vasta 1820 -luvulla.) Luther ei tiennyt myöskään mitään naisten äänioikeudesta, saati naisten pappeudesta.

Lutherin tapa lukea Raamattua oli myös erilainen. Hänellä ei ollut samoja ongelmia Raamatun tekstien historiallisuudesta, niin kuin monilla meidän aikamme kristityillä. Luther ajatteli Raamatun olevan uskon ylin auktoriteetti, koska se sisälsi Jumalan ilmoituksen. Kirkon perinne ja muut lähteet olivat taas, Raamatun arvovaltaista tulkintaa, ”inhimillistä perinnettä”. Niitä oli voitava korjata, jos ne ajautuivat ristiriitaan Raamatun kanssa. Raamatun sisällä taas Jeesuksen sanat ja teot määrittelivät sen, mitä kristityt pitävät sitovana ja mitkä esimerkiksi Vanhan Testamentin periaatteista ovat aikasidonnaisia.

Oikeaa kristillistä elämäntapaa etsiessämme meidän tulee siis keskittyä tutkimaan Jeesuksen sanoja ja tekoja. Meidän tulee tehdä reformaatio, palata alkuun ja etsiä sieltä vastauksia. Mutta entäpä, jos Jeesus ei ole sanonut mitään meidän aikamme päivänpolttavista kysymyksistä? Mitä sitten, onko silloin lupa etsiä vastauksia muulta Raamatusta?

Onneksi Luther lisäsi Jeesuksen sanojen lisäksi Jeesuksen teot. Näin meillä on mahdollisuus rivien välistä lukea, miten Jeesus suhtautui meidän aikamme tilanteisiin. Meidän ei tarvitse löytää juuri samanlaista tilannetta, vaan voimme katsoa Jeesuksen toimintaa kokonaisuudessaan.

Lukiessamme, miten Jeesus kohtaa roomalaisen upseerin, aviorikoksesta tavatun naisen, publikaanien esimiehen tai sokean kerjäläisen, jotka kaikki olivat juutalaisessa yhteisössä syrjittyjä, voimme saada esimerkin, miten meidän pitäisi kohdata oman yhteisömme syrjityt.

 


 

Reformaation juhlavuoden kunniaksi voisi aloittaa oman, henkilökohtaisen reformaation. Sen voisi aloittaa miettimällä, ovatko minun elämänarvoni ja -asenteeni ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa. Jos huomaan näin olevan – selitysten ja kiemurtelujen sijaan – minun pitäisi rohkeasti käydä prosessiin itseni kanssa, ottaa härkää sarvista ja mietti, miten Jeesus toimisi niissä tilanteissa, joihin itse joudun (tai pääsen) kohdatessani erilaisia ihmisiä. Niin ja tietenkin tehdä tarvittavat säädöt omaan ajatteluun.

Perimmäinen kysymys kuitenkin on, haluanko lähteä tälle matkalle vai en.

Rakkautta, rakkautta vaan!

Kuuntelin tässä muutama päivä sitten opiskeluajan lempimusiikkia ja se pysähdytti jälleen kerran miettimään kaikkein suosituinta laulunaihetta kautta historian, nimittäin rakkautta.

Ihmiset ovat kirjoittaneet rakkauslauluja ja runoja koko olemassa olonsa ajan. Monet rakkauslaulut kertovat onnellisesta rakkaudesta, mutta vielä suurempi osa kertoo kuitenkin rakkauden kaipuusta tai pettymyksistä rakkaudessa.

Nämä laulut ja runot kertovat ihmisen luonteeseen kuuluvasta rakkauden ja hyväksynnän tarpeesta. Jokainen ihminen kaipaa tunteen rakastettuna olemisesta. Laulujen aiheita tarkastellessa kuitenkin näyttää siltä, että hyvin harvoin ihminen saa osakseen rakkautta. Tietenkin voi olla myös niin, että pettymyksistä ja kaipauksesta syntyy helpommin lauluja kuin onnellisuudesta.

Tunne pettymyksestä, hylkäämisestä tai epäonnistumisesta on vahva. Siksi juuri näistä aiheista onkin niin paljon lauluja. Epäonnistuminen rakkaudessa voi johtaa myös heijastamaan rakkauden antajan tämän todellisuuden ulkopuolelle. Jos ihmiset eivät kerran epätäydellisyydessään pysty osoittamaan ja antamaan tarpeeksi rakkautta toisilleen, niin inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella oleva Jumala kyllä pystyy.

Yli-inhimillinen Jumala jakaa rakkauttaan ja hyväksyntää niille, jotka sitä tarvitsevat. Kautta historian ihminen on pyrkinyt säätelemään luonnonvoimia, kohtaloaan ja tulevaisuuttaan maanitellen luonnonvoimia ja jumaliaan toimimaan niin, että hänen toiveensa toteutuisi.

Mutta, mitä sitten, kun asiat eivät sujukaan, niin kuin pitäisi? Miksi rakastava ja kaikkivaltias Jumala ei toimikaan, niin kuin kaiken logiikan mukaan hänen pitäisi toimia? Sitä joko tyytyy toteamaan, että Jumalan tiet ovat tuntemattomia tai unohtaa koko Jumalan.

Monet aikamme ihmiset unohtavat Jumalan, sillä yliluonnollinen Jumala ei ole tänään kovin varteenotettava vaihtoehto. Mutta on olemassa myös kolmas vaihtoehto. Kolmas vaihtoehto on unohtaa yliluonnollinen Jumala ja ajatella, että miljoonat rakkauslaulut eivät puhukaan vain inhimillisestä rakkaudesta, vaan myös Jumalan rakkaudesta.

Monet sanovat, että tämähän on pelkkää humanismia, eikä mitään jumalauskoa. Mutta jos Jumala onkin kohdattavissa juuri siinä, mitä me kaikesta sydämestämme kaipaamme, toisessa ihmisessä? Jumalaan kohdistetaan kaikki toiveet, mitä olemme elämämme aikana kaivanneet, rakkauden ja hyväksynnän. Etsimme Jumalassa sitä syliä, jota ilman olemme elämässämme jääneet, sitä myötätuntoa, mitä epäonnistuessamme toivoisimme jonkun osoittavan. Kohdistamme ikävöintimme Jumalalle, koska kukaan muu ei sitä meille anna.

Me ajattelemme, että Jumala tekee ihmeitä, mutta me itse olemme se ihme. Ihmisen elämäntehtävä on olla rakkauden jakaja, ei vain passiivinen vastaanottaja, mihin meitä on viimeisen 1000 vuoden ajan opetettu.

Jos jokainen ihminen ottaisi tehtävänsä Jumalan unelman toteuttajana vakavasti, maailma näyttäisi toisenlaiselta