Uskon kompastuskiviä – järkeisusko

    1. Pastori Hannu Lehdeskoski on ahkera bloggaaja. Hänen tulkintansa kristillisestä uskosta poikkeaa merkittävästi luterilaisen kirkkomme opillisesta linjasta ja haluan nostaa esille näitä eroavaisuuksia. Kirkkomme oppi pohjautuu Raamatun sanaan ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin, joihin itse pappislupaukseni ja myös uskoni velvoittama haluan sitoutua.

Hannu on nostanut kolmessa edellisessä blogissaan esille asioita, joita hän pitää valistuneelle ihmiselle ongelmallisena. Hän käyttää niistä nimitystä ”kristillisen uskon kompastuskiviä”. Näitä kompastuskiviä ovat hänen mukaansa 1) usko persoonallisen Luoja-Jumalaan, 2) usko ihmiseksi syntyneeseen Jumalan Poikaan ja 3) usko Jumalan Pojan neitseestäsyntymiseen.

Kaksi ensimmäistä ovat kirkkomme ensimmäisen ja toisen uskonkappaleen ydintä ja siksi niitä ei voi ohittaa kevyesti. Kolmas ei ole niin keskeinen, vaikka se on ollutkin usein esillä julkisessa teologisessa keskustelussa.

Hannun perustelut näiden uskonkappalaiden ongelmallisuuteen nousevat pääasiassa ns. tieteellisestä maailmankuvasta. Tiedeyhteisöissä ilmiöitä tutkitaan empiirisesti ja siksi kysymys Jumalan olemassaolosta ohitetaan. Kun vielä muutamia satoja vuosia sitten monet johtavat tiedemiehet, kuten Newton, Faraday ja Pascal, tutkivat luonnon ilmiöitä Jumalan luomistyönä, on naturalistinen paradigma –vallitseva oppirakennelma, muuttanut täysin tätä tarkastelukulmaa. Naturalismin ytimessä on teoria sattumanvaraisesta kehityshistoriasta miljardien vuosien aikana. Empiirisesti havaittava todellisuus on tämän prosessin aikaansaamaa ja sen ilmiöt tulee selittää luonnollisin syin. Elämä on aineen ominaisuus ja sitä syntyy väistämättä sinne, jossa ovat sen edellytykset, materiaa ja energiaa. Jumalan ohjaavaa kättä ei tarvita, vaan tarvittava informaatio syntyy sattumanvaraisesti, kunhan aikaa on riittävästi. En ota kantaa naturalismin perusteisiin, koska en ole missään määrin sen asiantuntija. Tiedämme kuitenkin yleisesti, että naturalismi pohjautuu sekä empiirisen tutkimukseen, sekä yleisesti hyväksyttyihin teorioihin, joita ei ole mahdollista empiirisesti todentaa.

Naturalistisen tutkimuksen päämääränä on saada vastauksia miten-kysymyksiin. Miten maailmankaikkeus ja erilaiset ilmiöt luonnossa toimivat? Teologia ja filosofia sitävastoin pyrkivät useimmiten etsimään vastauksia miksi-kysymyksiin. Miksi on olemassa jotakin, sitä vastoin, ettei olisi olemassa yhtään mitään? Muun muassa tähän filosofiseen kysymykseen emme voi saada vastausta empiirisen tieteen kautta.
Kristillisen teologian vastaus siihen on, että Jumala on perimmäinen syy kaiken olemassaoloon.
Kristittyinä voimme ajatella, että juuri luonnon ilmiöissä voimme nähdä persoonallisen ja kaikkivaltiaan Jumalan kädenjäljet. Tätä nimitetään teologiassa ”yleiseksi ilmoitukseksi”.
Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa: ”Hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta alkaen nähtävinä”. Apostoli pitää itsestäänselvänä, että luontoa tarkkailemalla ihminen tiedostaa Jumalan läsnäolon.

Naturalistinen ja kristillinen maailmankuva ohjaavat meitä tarkastelemaan ympäröivää todellisuutta omista näkökulmistaan ja niissä haetaan vastauksia erilaisiin kysymyksiin. Erilaisia näkökulmia tarvitaan ja ne voivat täydentämällä toisiaan antaa monipuolisempia ja täydempiä vastauksia meitä askarruttaviin kysymyksiin.

Toinen Hannun blogissaan esille tuoma asia on kristinuskon sanoma Jumalan Pojan ihmiseksi syntymisestä, inkarnaatiosta. Tämä opillinen kokonaisuus synnytti kristinuskon ja siksi kysymys on sen keskeisimmästä teologiasta. Raamatun antamasta informaatiosta voidaan käyttää nimitystä ”erityinen ilmoitus” ja se täydentää luonnosta havaitsemaamme yleistä ilmoitusta. Näiden ilmoitusten perusteella, jotka Jumala on antanut ihmisille tutkittavaksi, voimme saada aavistuksen Jumalasta. Ne kertovat meille, millainen Jumala on, mitä hän on tehnyt hyväksemme ja mitä hän meiltä odottaa. Jumalan Pojan keskeinen merkitys nousee kristillisestä ihmiskuvasta, joka saa perusteensa Raamatun luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksista. Jumalan yhteyteen luotu ihminen joutui eroon Luojastaan kapinoidessaan häntä vastaan. Täydellinen turmeltuneisuus periytyi sukupolvelta toiselle ja koko ihmiskunta oli sidottuna synnin valtaan. Jumalan Pojan inkarnaatio oli Jumalan vastaus tähän umpikujaan. Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman kautta ihmiskunnan syntivelka tuli sovitetuiksi, esteet murtuivat ja läheinen yhteys Taivaalliseen Isään avautui. Tämä on mitä suurinta Jumalan rakkautta meitä kohtaan, sillä hän oli valmis uhraamaan puolestamme kaikkensa. Uskossa voimme turvautua tähän lahjaan, josta elämämme saa uuden merkityksen ja pelastuksemme lopulta perustuu.

Hengellisyydestä vieraantunut ihminen saattaa kysyä, mitä tekemistä tällä kuvauksella on minun elämässäni. Vastaus tähän löytyy hänen omasta sisimmästään. Kun avoimella mielellä kysyy itseltään kysymyksiä: Olenko kykenevä rakastamaan muita? Ovatko ajatukseni ja asenteeni puhtaita ja epäitsekkäitä? Onko minulla yhteyttä Taivaalliseen Isääni? Kun tutkimme itseämme rehellisesti, on helppo myöntää, ettemme kykene täyttämään Jumalan asettamaa mittaa, jonka Jeesus tiivisti opetuksessaan rakkauden kaksoiskäskyyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Jos näemme oman tilanteemme ja sydämemme tilan avoimesti, se voi johdattaa meitä etsimään vastauksia Jumalalta ja hänen rakkaudestaan meitä kohtaan.

Tutkimusten valossa näyttäisi siltä, että tällä keskeisellä kristillisen uskon sanomalla on yhä vähemmän painoarvoa tai merkitystä ihmisille, jotka elävät jälkikristillisissä länsimaissa, joihin myös maamme voidaan lukea.
Miten meidän olisi sitten vastattava tähän? Pitääkö Raamattuun perustuvaa evankeliumin sanomaa muuttaa tai sen julistamisesta jopa luopua?
Ei suinkaan! Kirkon ja siellä vaikuttavien kristittyjen on entistä enemmän ja entistä selkeämmin julistettava Jumalan pelastustyötä Poikansa kautta. Ihmisten elämä kaikkialla maailmassa on vuosisatojen aikana muuttunut ja tullut ehyemmäksi, kun evankeliumin sanoma on saanut koskettaa heitä. Merkittävää on myös tiedostaa, että tutkimusten mukaan kirkot, jotka rohkeasti edelleenkin julistavat evankeliumin sanomaa, kasvavat. Sitä vastoin kirkot, jotka eivät sitä tee, menettävät koko ajan jäseniään. Julistusta Kristuksesta ei tule jättää kirkon toiminnan laidoille, vaan se on oltava koko ajan keskiössä. Ilman tätä kirkko ei kykene vastaamaan ihmisten hengellisiin tarpeisiin ja yhä useampi jättää sen hänelle merkityksettömänä.

Tuorein Hannun blogi käsittelee Jeesuksen neitseestäsyntymistä. Tämä on teologiselta painoarvoltaan erilainen, kuin kaksi aiempaa. Voisiko ihminen saada alkunsa äitinsä kohdussa ilman miestä, Pyhän Hengen vaikutuksesta? Ajattelen, että tämä on ollut varmaankin kaikkivaltiaan Jumalamme pienimpiä luomistyönsä haasteita. Kun katsoo luontoa ja uskoo Jumalan olevan kaiken sen luoja ja ylläpitäjä, ei tällainen pieni yksityiskohta hänen työssään nouse kovinkaan suureen rooliin. Lapsen kasvaminen äidin kohdussa on itsessään sellainen ihme, jossa riittää jokaiselle hämmästeltävää, olipa hän maallikko tai biologian asiantuntija. Vaikka Apostolisessa uskontunnustuksessa neitseestäsyntyminen nostetaankin esiin, ei se ole keskeinen uskoomme vaikuttava uskonkappale. Voidaan vain todeta, että Jumalalle kaikki on mahdollista, tämäkin.

Kun arvioimme teologisia kysymyksiä, ei keskeisinä kriteereinä tule olla tieteen tai rajallisen ymmärryksemme antamat vastaukset. Kuten edellä toin esille, tieteen tehtävänä ei ole edes ottaa kantaa asioihin, jotka nousevat kristillisen uskomme sisällöstä. Kristillinen usko ei ole järkeisoppia, vaan keskiössä siinä on Jumalan kohtaaminen ja usko, jonka Jumala synnyttää ihmisen sydämeen. Tästäkään huolimatta kristillinen usko ei ole ristiriidassa Jumalan luoman todellisuuden kanssa ja sen edustama ihmiskuva on karun realistinen. Voidaan jopa sanoa, että uskon näkökulma täydentää ymmärrystämme, koska sen avulla tarkastelukulmamme erilaisiin ilmiöihin laajenee.

Jokaisen kristityn elämän vaiheissa löytyy varmasti monenlaisia kompastuskiviä. Niitä ei kuitenkaan löydy uskomme keskeisestä sisällöstä, sillä kristillinen maailmankuva kestää kriittisenkin tarkastelun.
Kompastuskivet, jotka vahvistavat meissä ja lähimmäisissämme epäuskoa ja epävarmuutta, ovat meidän itsemme tai jonkun muun polullemme nostamia. Jumalammekin asettaa esteitä elämämme tilanteisiin, jotta pysähtyisimme ja kääntyisimme hänen puoleensa.
Jeesus sanoi olevansa tie Isänsä luokse. Hänen kanssaan kulkiessa elämästämme tulee paras mahdollinen juuri meille. Vaikka välillä kompastuisimmekin, hän nostaa ylös ja kantaa meitä eteenpäin, kun emme itse jaksa kulkea. Hän haluaa viedä kanssaan kulkijan perille asti, uuteen entistä täydellisempään elämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *