Suuri kysymys 2. Vastausta odotellessa

Aikaa leikkauksesta on kulunut nyt seitsemän viikkoa ja 5 päivää. Olenko saanut vastauksen suureen kysymykseeni teinkö oikein – en ole saanut. Olen ns. toipumisjaksolla, jonka kesto on n. kolmisen kuukautta. Toipumiseeni kuuluu myös henkisen tasapainoni saavuttaminen mieltä askarruttavissa asioissa. Olen puolessa välissä arvioitua toipumisajanjaksoa ja fyysinen korjaantuminen on todella hyvin edistynyt. Henkinen toipuminen on ollut sellaista ajatusten vuoristorataa, johon olen saanut tukea todella paljon. Mutta tyhjentävää vastausta kysymykseeni, – huijasinko Jumalaani ja hänen tahtoaan, en ole saanut. Joten odotan edelleen. Luotan vastauksen tulevan muodossa tai toisessa ennemmin tai myöhemmin.

Tehty operaatio, viisi ohitusta oli osoitus siitä kuinka koulutetut ja asialleen vihkiintyneet ihmiset osaavat tehdä uskomattomia lääketieteellisiä suorituksia. Meilahden liukuhihna leikkaamon jälkeen olin pari yötä toipumassa heidän tarkkailuosastolla. He pitivät suunnattoman hyvää huolta minusta. Samoin minua kävi ilahduttamassa ja piristämässä läheisiäni, jotka ovat aina tärkeitä näissä tilanteissa. Sain keskustella heidän kanssaan myös minua kovasti askarruttavasta kysymyksestä.

En kuitenkaan ruuhkauttanut Metropolin sydänosastoa pidempään vaan sain siirron kotiseudulle keskussairaalan sydänosastolle. Hyvä hoitoni jatkui siellä ja tuttuja naamoja kävi sängyn vierellä seurustelemassa. Tuntuikin, että olisin valmis siirtymään kolmanteen vaiheeseen, eli ottamaan kotisängyn patjan selkääni. Tässäkään vaiheessa ei suuri kysymykseni ollut vielä ratkenut. Mutta silti nokka kohti kotia.

Liikuin vaihtelevalla innolla päivittäin ja ryhdyin kohottamaan kuntoa. Kävelyretket muuttuivat bussi-retkiksi kaupungille. Perheenjäsenet ja tuttavani kuskasivat minua moniin eri tilaisuuksiin. Elämä alkoi taas olla hitaassa uomassaan elettäväksi. Monissa paikoissa ja tilaisuuksissa vointiani kyseltiin ja kerroin olevani parantumaan päin hyvää vauhtia. Tosin tavatessani niitä ihmisiä, joille arvelin suuren kysymykseni olevan ymmärrettävissä, kerroin ajatusteni vuoristoradasta ja henkisestä petturuuden tunteesta. Hyviä ja tukevia vastauksia tuli osakseni, ja suurin osa heistä tuki ratkaisuani leikkaukseen ryhtymisestäni. Ajatusmaailmani oli jo kuitenkin niin paljon prosessoinut kysymystäni, että päätin olla hetken ajattelematta sitä kokonaan. Aluksi ratkaisu tuntui hyvältä, mutta kun olen sellainen jääräpää halusin löytää vastauksen. Voimaa tähän sain paljon tilaisuuksista missä kävin ja ehdoton ykköstapaus oli kun pääsin oman lauluryhmäni ”Sopivien ” kanssa laulamaan harjoituksiin ja turisemaan heidän kanssaan. Ryhmän jäseniltä tuli myös mielipiteitä kysymykseeni, mutta sieltä tuli myös se tunne, että tässä asiassa ei ole maanpäällistä vastausta. Minun oli saatava vastaus suoraan Isältäni, ja se olisi oleva minulle lopullinen vastaus- Miksi siis kiusaisin muita sillä.

Olen ajatellut asian olevan monellekin hankala ja kun siitä olemme jutelleet on se ollut kovin vaikea selvittää muillekin. Meitä kaikkia varmaan yhdistää se asia, että emme uskalla ottaa päätösvaltaa itsellemme asian oikeuteuksesta. Silloin kun Jeesus paransi sairaita, oli hänellä Isänsä valtuutus, joten asiaa ei tarvinut enemmälti pohtia. No missä on meidän Jeesus, joka auttaisi meitä. Parhaan selvityksen sain siitä, että Jeesus parantaa edelleen meitä, mutta keinot ovat toiset ja he käyttävät siihen nykyaikaista lääketiedettä. Ajatus ei ole mielestäni kovinkaan pielessä. Mutta se päätös olenko parantamisen arvoinen, jäi sillä kerralla selvittämättä. Uskon ja luotan kuitenkin Kaikkivaltiaan osaavan tehdä päätökset siinäkin asiassa.

Viikon päästä saan lääkärin antaman kortittomuuskauden päätökseen ja pääsen kulkemaan pidempiä matkoja, vaikka täytyy myöntää ihastuneeni Lahden seudun bussimatkoihin. Niissä on ollut kiva kulkea.
Pakkanen haittaa vielä vähän hengitystä, mutta sekin varmaan tulee kuntoon kun säät lämpiävät. Kaikin puolin leikkaukseni ja sen psyykkiset ja fyysiset johdannaiset häiritsevät minua päivä päivältä vähemmin. Nykyisin kävelen lähimmälle bussipysäkille lepäämättä välillä n. 200 m. Terve kiukuttelu kesän ja pikkuhommien odottelusta on ohittanut suuren syyllisyyden tunteeni poislähdön huijjaamisessa. Nyt hyväksyn sen tosiasian, että tehty mikä tehty, sekin on vaan Jumalan tahto, ja jos tein väärin, kai minua sitten siitä rangaistaan tavalla tai toisella.

Olen seuraavan kuukauden mahdollisimman paljon ulkona ja odotan kevään tuloa. Nautin siitä täysin rinnoin kiitollisena, että saan vielä nähdä sen…toivottavasti. TEENKÖHÄN OIKEIN

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *