Hän säät ja ilmat säätää..

Luonto kaikkine ominaisuuksineen on aina viehättänyt minua. Sitä on vuosien saatossa oppinut ihailemaan, vähän pelkäämäänkin, mutta ennen kaikkea kunnioittamaan.
Tämän päivän ihmiselle on kasautunut niin paljon muuta yhteiskunnan luomaa ja keräämää kuormaa, ettei aina muistakaan kuinka mahtava paikka onkaan keskellä metsää, ilman auton, ihmisen, koneiden ääniä, ilman keinotekoisia tuoksuja ja katukivetyksiä. Luulisi luonnon olevan paljon suuremmassa roolissa ihmisen elämässä kuin mitä se on.
Televisiosta en juurikaan katsele kuin luonto-ohjelmia, mutta niistäkin suurin osa on jo pilattu ihmisen ahneella kaipuulla väkivallasta, ja vertailusta ihmisen omaan luonteeseen ja city-ihmisen tarpeeseen. Mukavalla ja aidolla tavalla lähestyttäviä luonto-ohjelmia on melkoisen pieni osuus verrattuna siihen massaan, missä ihminen luomakunnan kruununa asettaa eläimet varsin outoihin tilanteisiin ja antaa katsojalle kuvan niiden kamalasta tavasta aiheuttaa vahinkoa ihmiskunnalle.

Kun näen luonnossa vanhan lahoamassa olevan kannon, näen sen monen eläimen kotina, ruokakomerona ja luonnon koristeena. Ei se ole mikään ongelma, mikä pitäisi äkkiä saada jyrsityksi ja maa tasoitetuksi, että luonto olisi kauniimpi.

Kun näen kaukaisella metsäisellä järvellä Sinisorsa- pariskunnan poikasineen, näen niiden olevan osan alkuperäistä, tarkoituksenmukaista luontoa. Toiset pitävät poikkeuksellisena sitä ja kantavatkin läheiselle ihmisen muovaamalle sorsalammikolle ämpärikaupalla pullan ja leivän murusia ajattelematta kuinka paljon tuolla toiminnalla vaikutetaan normaaliinn luonnonkulkuun.

Kun näen metsässä valkovuokkoja vieri vieressä kukkimassa, olen haltioitunut siitä luonnon kauneudesta, joka reitilleni on sillä kertaa osunut. Toiset näkevät kurttulehtiruusut kaupunkilähiön ostarin kukkapenkissä kauniina ja luonnonmukaisena, jotta ostari ei olisi niin karu.

Kun näen suolla avonaisen lätäkön, keskellä tupasvilloja ja suopursuja, näen monen sammakon ja hyönteisen mahtavan kotilätäkön, josta heidän perilliset ponnistelevat maailmaan jatkamaan luonnon omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Ne , jotka eivät sinne suolle uskalla tai eivät viitsi mennä, katsovat mieluimmin kotipihallaan betonikivistä tehtyä lammikkoa, minkä reunoille on istutettu joitain monivuotisia kukkia. Vinkkki niistä, on saatu lukuisista turhista puutarhaohjelmista.

Kun näen vanhemman puoleisen miehen järvellä laskemassa verkkoaan veteen veneestään, jonka hän on sinne soutanut, tulee mieleen suoda hänelle hyvää kalaonnea.  Kun sen sijaan ihmetyttää miksi sinne pitää mennä kamalan näköisillä, ja lujaa kulkevilla muovipursilla, johon on kiinnitetty valtava määrä vapoja, saadakseen yhden tai kaksi alamittaista kuhaa tai haukea.
Jos täysimittaisia saavat, jotkut heistä heittävät ne takaisin, kun on kuuleman mukaan kivointa vaan saada se kala sieltä saaliiksi.

Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon, sillä kaikesta huolimatta ja valtavasta ihmisen luonnon vahingoittamiseksi tehdystä toiminnasta on luontoa vielä paljon jäljellä, sen kunnioittamista ja ihailua varten.

Luonnon sanatonta kauneutta

Saa luontoa myös hyödyntääkin, jos se tehdään oikealla tavalla. Pelkkä ihmisen tahto: “Minä haluan tehdä näin”, ei voi olla oikeutus Luojamme meille antaman lahjan vahingoittamiseksi ja hävittämiseksi.

Kun näen lähes koskemattoman luonnon, minulle tulee heti mieleen virren 462 sanat, johon 1923 Ilta Koskimies lisäsi kolmannen säkeistön kiitoksena Herrallemme taivaassa.