Olkaamme siis kuuliaisia !

Meillä kaikilla on johtajamme, niin kotona, työpaikalla, vapaa-aikana, harrasteissa ym. Johtajalle tärkeä työkalu on annetut säännöt ja ohjeet, joiden kanssa hän pitää alaisistaan huolta. Näin on tarkoitettu.

Minun elämässäni on ollut johtajia paljon. Heistä osa on jo siirtynyt johtotehtäviin kuuliaisempien joukkoon. Lapsesta asti on ollut selvä ykkösjohto kotona Äiti ja Isä, niin kuin on ”kymmenessä käskyssä” määrätty. Tietysti heidänkin yläpuolella on ollut koko ajan ja myöhemmin Ylijohtaja – Isä, Jumala – taivaan ja maan valtias. Tämä kolmikko oli minua varten, niin ja tietysti myös muitakin meidän kakaroita varten.,

Lapsena annettujen käskyjen ja ohjeiden noudattaminen oli joskus vaikeaa, ja aivan kun kokeeksi seuraamuksista huolimatta piti tehdä jotain ohi ohjeistuksen. No siitähän seurasi aina huono omatunto ja maalliset rangaistukset vanhemmilta.  Lapsena sitä vaan on niin lapsellinen ja typerä, että tutkainta vastaan pitää kiukutella, vaikka ne säännöt ja ohjeet ovatkin meidän parhaaksi.

Koulussa oli sama homma. Johtaja oli tietysti opettaja. Tuo viisas ja kaiken oppinut, jota katsottiin aina alhaalta päin ja kyseenalaistaminen hänen ohjeitaan vastaan ei olisi tullut kuuloonkaan. No siitäkin huolimatta rangaistuksen kärsien sitäkin tuli kokeiltua, – typerä ja lapsellinen kun olin.

Elämän vaiheessa oli seuraavaksi teini-ikäisten elämän koulu, eli rippikoulu. Pappi-setä oli ehdoton auktoriteetti ja selvitti meille ripin hyvää vaikutusta elämänlaatuun, ym. hyödyllistä.

Armeija-aika putkahti melkein rippikoulun perään. Kakaramainen 17 vuotias koulunsa lopettanut nuorukainen meni vapaa-ehtoisena sotaväkeen. Olin kuullut kyllä, että sielläkin on esimiehiä ja siellä sitä vasta pitääkin totella. No minähän tottelin, olinhan minä tehnyt sotilasvalan Jumalan nimeen, enkä siten esimiesteni käskyjä jättänyt noudattamatta. Tämä nuhteettomuus palkittiin sittemmin muutaman vuosikymmenen jälkeen ylennyksenä reservin korpraaliksi.

Sen jälkeen ammatin haalintaa, – kokeilemalla ja kouluttautumalla. No poliisihan minusta tuli ja työpaikka puolisotilaallisessa organisaatiossa jatkoi siitä mihin jo olin tottunut. Esimiehiä oli jonossa ja Ykkös-Johtajan nimissä tein valan palvella laillista yhteiskuntajärjestelmää ja olla kuuliainen suomalainen poliisi.

Ikää tuli koko ajan lisää ja sitä huomasi näiden maallisten johtajien olevan joskus väärässäkin. No harmittihan se, mutta ei siitä nyt kannattanut alkaa valtakunnallista kampanjaa järjestämään, saati mieltänsä osoittamaan Poliisiaseman etuovelle. No poliisiauton eteen olisi voinut mennä pitkälleen, kun se oli minunkin työväline. Onneksi ymmärsin, että ura olisi tyssännyt siihen, joten en tehnyt sitä.

Opin elämäni aikana ennen kaikkea sen, että vaikka joku tekisi asian kuinka pieleen, se ei antanut minulle oikeutta ottaa asioita omiin käsiin, vaan se on laillisen yhteiskuntajärjestelmän tehtävä. Se voi tuntua liian hankalalta ja pitkäkestoiselta, mutta silti se on oikeudenmukaisin tie. Lopputulos tätäkin kautta saattaa olla väärä ja joidenkin mielipiteiden vastainen. Sekään ei silti anna meille oikeutta olla lakia ja yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Toisin sanoen, me emme saa taantua takaisin pikkulapsen tasolle ja heittäytyä selälleen lattialle tai maahan ilmaisemaan vanhemmilleen ( johtajille ) mielipahaamme, vaan yritämme edelleen saada asiat kuntoon järjestelmän määräämällä tavalla. Tärkeää on myös hyväksyä, että meidän toimintamalli ei olekaan aina ja ainoa oikea ja hyväksyttävä, jolloin siitä tulisi luopua itsensäkin kohdalla.

Nyt kun olen eläkkeellä, vanhempani ovat poissa johtamasta minua, olen heidän sijassaan omia lapsiani ja lapsenlapsiani kohtaan. En yritä olla heidän johtajansa vaan jonkun verran enemmän elämää kokenut vanhempi, joka ajattelee vain heidän parastaan. Kristinuskon kautta olen saanut siihen valtavasti apuja, ja olen siksi valtavan iloinen, että minulla on edelleen jäljellä yksi JOHTAJA, jolle haluan olla kuuliainen, vaikka se joskus vaikealta tuntuu. Raamattu on lakikirjani, johon myös ihmiskunnan laki perustuu. Olkaa siis kaikki kuuliaisia, vaikka kurittomuus tuntuukin olevan tänä päivänä suosiossa meidän yhteiskunnassa.

 

Kylmää kyynisyyttä, vai lämmintä lahjan antamista ?

Toimiessani Yhteisvastuu-kerääjänä olen surukseni huomannut, että yhä enemmän aikuiset kuluttavat energiaa kiertääkseen kerääjän, ja hänen ajokoirailmeensä saadakseen lippaaseen edes muutaman kolikon kilahtamaan. Ja ne kerrotut syyt miksi ei auttava käsi ojennu on jotain ihan uskomattomia. Yleisin vastaus on, ettei ole käteistä rahaa. No se varmasti pitääkin useamman kohdalla paikkansa. Kun vaihtoehdoksi tarjoaa pankkisiirtoa, tulee vastauksiin mukaan jo muutakin selittelyä, joita en kehtaa tähän kirjoittaa. Miksi ei nämä kieltäytyjät vaan yksinkertaisesti sano: “Ei kiitos tällä kertaa”. Ehkä siksi, että hänellä on jossain siellä sisällä  jokin sisäinen tahto joka aiheuttaa pahan mielen, jos ei keksi riittävän hyvää tekosyytä.

Uskon olevani melko avarakatseinen ja hyväksyn kyllä kieltäytymisen reilusti esitettynä, mutta kiertävä vilppi ei ole minuun makuuni. Avarakatseisuuteni sallii myös itseriitoiset kehut ihmiseltä kun hän väittää riittävästi hoitaneen yhteisvastuun elämänsä aikana. Näitäkin on muutama tullut vastaan, mutta annan anteeksi heidän ajatuksensa, koska tiedän ettei meistä kukaan ole riittävin määrin hoitanut yhteisvastuutaan. Joten annetaan heidän uskoa omaan erinomaisuuteensa.

Miksi on niin vaikeata luopua jostain toisen hyväksi ? Siinäpä vasta kysymys. Meitä on Isossa Kirjassa opetettu antamaan vähästäkin, mutta nykyinen meno entistä enemmän kasvattaa ihmisiä eroon näistä jaloista raamatun opeista. Jos ihminen, jolla on vähemmän kuin autettavalla on valmis luopumaan vähäisestäänkin voidaan puhua pyyteettömästä auttajasta. “Kun paljon antaa, niin paljon saa”.  Näin sen vaan pitäisi mennä, mutta se unohdetaan helposti. Tunne siitä, että on pystynyt auttamaan jotain toista, on niin pistämättömän hyvä olotila, että sen vuoksi kannattaa toimia.

Vaikka globaali maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, jotkut asiat eivät muutu, – eli totuus. Omatunto on totuus ja sitä pitää ruokkia, ei ruoskia. Tähän meidän kannattaa satsata, ei kyyniseen kylmyyteen, ylimieliseen ylpeyteen. Tämän yhteisvastuukeräyksen yhden miellyttävimmän uhrauksista koin, kun Salpakankaan yhtenäiskoulun oppilaat pitivät myyjäiset koulussa ja vielä discohetken Uimahallin nuorisotiloissa. Saadun tuoton  he ohjasivat Yhteisvastuukeräykseen, JA SE  EI OLLUT MIKÄÄN PIENI RAHASUMMA. Kiitokset teille kaikille jotka olitte mukana tässä oppilaitten keräystempauksessa. Heidän ilostaan auttaa muita ihmisiä, pursuaa varmastikin voimaa muiden Yhteisvastuu-toimijoiden ylle.