Mikä minulla onkaan, kerro Isä !

Hei olen Seppo ja ikääkin on jo 5 vuotta. Minulla on molemmat vanhempani, jotka nykypäivän standardien mukaan ovat ihan kunnollisia ja hoitavat ja kasvattavat minua hyvin kohti tulevaa, onnistunutta aikuisuutta. Mutta mikä minulla on vikana kun en ole oikein onnellinen, enkä tunne olevani lapsi, myös lapsille tarkoitetussa yhteiskunnassa ?

MIKSI silloin, kun olin vielä äitini kohdussa, jouduin tuon tuostakin mielenkiinnon kohteeksi; – onko minulla kaikki kohdallaan? Olenko terveysriski tulevalle äidilleni ? En ymmärrä ?
MIKSI, kun olin syntynyt, en saanut itkeä kun halusin, vaan kaikki ryntäsi luokseni huolestuneen näköisenä etenkin jos vähänkin pidempään luonnollista äänisignaaliani käytin? Ja jos en ollut itkenyt pidempään aikaan, taas oltiin huolissaan, miksi tuo lapsi ei itke ? Outoa !
MIKSI en saanut syödä niitä ruokia mitä vanhempanikin aikoinaan söivät ? Niitä joita Isoäitini suurella huolenpidolla oli opettanut äitiäni valmistamaan ?
MIKSI minun pitää syödä mitä ihmeellisimpiä purkki- ja purnukkaruokia, joita todella viisaat ravintotieteilijät ovat ohjanneet suuressa viisaudessaan ja tyrkyttäneet ohjeistuksensa kautta kaupan hyllylle ?
MIKSI minä en voi käyttää paikattuja ja vähän nuhruisia vaatteita, kun ne ovat kuitenkin mukavia ja niiden avulla minulla on hyvä olla ? Miksi niiden pitäisi olla aina puhtaat ja mieluimmin vähän käytetyt ja kuitenkin epämukavat? Ja niitä pitää koko ajan varoa sotkemasta !
MIKSI en saa ryömiä ruusupensaan alle, kun se näyttää niin sadunomaiselta piilopaikalta? Mitä väliä sillä on, onko siellä sammakoita etanoita tai kompostimultaa. Enhän minä ikinä opi ymmärtämään, että ruusussa saattaa olla pistäviä piikkejä.
MIKSI en saa olla kotona kun olen vielä pieni lapsi tai ainakin naapurintädin luoda olisi kivempaa kuin tuossa ihmeellisessä rakennuksessa, jossa olen oppinut kiroilemaan enemmän kuin isäni milloinkaan Olen myöshuomannut osaavani kiusata tarvitessa muita kohtalotovereita? Säälittää nuo kakarapaimenet, jotka naama punaisena puuskuttaa perässämme ja vakuuttelee meille miksi jokin asia pitää tehdä näin, vaikka se onkin kotona toisenlailla opetettu.
MIKSI minulla on talossamme toinenkin lapsi, vaikka hän ei anna minun edes leikkiä hänen huoneessa? Jos vähänkin enemmän yritän saada hänen huomiota, tulee sieltä kehotuksia menemään muualle ja lopuksi hän valittaa äidilleni häiritseväni häntä. En ymmärrä eikö,hän kuulukaan perheeseeni, koska äiti tai isä pyytää jättämään hänet rauhaan, kun sillä on sitä ja tota ? Olen ymmällä.
MIKSI tuohon naapuriin on rakennettu alue, missä on kaikenlaisia laitteita ja kiikkuja hyvin tasoitetulla nurmella ja pehmeän hiekan ympäröiminä? Ennen siinä oli kiva muutaman aarin alue, missä oli pajupusikoita ja kukkia muutama puukin löytyi. Siellä oli eläimiäkin, – ihan tosi. Nyt tuolla alueella harvoin näkee lapsia kovinkaan paljon. Joskus sinne joku eksyy, niin heti sieltä kuuluu – varo nyt, älä mene siihen, varo varo voit pudota. Ei tuo voi olla meitä pikkuihmisiä varten.
MIKSI aikuiset puhuvat jostain lapsen laatuajasta ja saman tien vievät minut jonnekin ihmeelliseen kieputus-, liutus-, hypytyslaitteisiin ja maksavat siitä vielä kaiken kukkuraksi? Miksi ne eivät vie minua vaikka metsään ja kerro mitä eläimiä ja kasveja siellä on? Ai niin mahtavatkohan he itsekään niitä tietää. Olisi vaan niin kiva viettää laatuaikaa heidän kanssaan luonnossa ilman pääsymaksuja ja ihme laitteita.
MIKSI minun pitäisi laittaa tuollaiset vaikeat jalkineet jalkaan ja nojailla tuollaiseen ällän-malliseen keppiin ja ennen kaikkea jäällä, siellähän on liukastakin? Joo – kyllä minä tykkään laulaa mutta en nyt juurikaan uskalla, kun laulan, niin heti minulle puhutaan jostain paikasta missä ihan vieras ihminen kertoo miten pitää laulaa ja mitä. Mielestäni äiti osaa niitä laulaa kanssani, joista pidän. Mutta voin toki olla hiljaakin.
MIKSI minun pitäisi mennä jo nyt jonnekin esikouluun, enhän minä ole kuin viiden vanha ja rakastan yli kaiken kotiani? Saan sieltä niin paljon oppia, tai ainakin luulen niin. Siellä koulussa on kaikki niin steriiliä ja lapset on laitettu meluamaan samaan ryhmään. Siellä tuo aikuinen, jota kutsutaan opettajaksi puhuttelee minua pikkuiseksi ja ihmisen aluksi. En ymmärrä kun olen sanonut olevani “Seppo” niminen poika ja haluan tehdä poikien juttuja. Niitä ei kuuleman mukaan enään ole vaan on pikkuisten esikoululaisten juttuja. En käsitä, en sitten millään käsitä, MIKSI vanhempani sitten huusivat suureen ääneen syntyessäni Kiitos Taivaan Isä, annoit meille POJAN !
MIKSI minä en saisi olla poika, vaikka onhan minussa varmaan jotain tyttömäistäkin, mutta ei minua sen takia tarvitse uudelleen määritellä ja muovata toiseksi, vaikka kuinka jotkut minua ymmärtämättömät niin vaatisikin.
MIKSI en saisi puhua Jumalasta, jos tunnen siihen tarvetta. Kuulin vanhempieni puhuvan tästä samasta asiasta. Heitä kuuleman mukaan kiusattaisiin jos Hänestä julkisesti puhuisi. MIKSI ?
Mikä on arvokas vanhuus ? Kuulin telkkarista siellä olevien keskustelevan, että vanhukset tarvitsevat arvokkaan vanhuuden. Miten niin tarvitsevat, – eikö meidän vanhemmat huolehdikaan heistä ja ovatko he laittamassa heidät joidenkin desimaali-hoitajien työkohteiksi. Enkö minä saakaan rakastaa isovanhempiani ?

Niin minulla on nyt sellainen kyselyikä meneillään, ja rasitan ympäristöni ihmisiä kysymyksilläni. Minun mielestäni minulla on siihen normaaliin kasvamiseen liittyvä oikeus, ja minulle ihan oikeasti pitäis vastatakin !
En tiedä, mutta näillä näkymin minä taidan kieltäytyä kasvamasta aikuiseksi. Onkohan siihen minulla oikeus ja miten se tehdään ???

Hyvän perässä


Valtava Gnu-lauma vaeltaa vääjäämättömästi eteenpäin kohteeseen, joka heille antaa mahdollisuuksia elää ja lisääntyä. Matkallaan nämä miljoonaan nousevat yksilöt ovat siis ”hyvän perässä ”, luottaen parempaan tulevaisuuteen, ilman mitään takuita, sokeasti samoja reittejä noudattaen, mitä aiemminkin ovat nämä laumat kulkeneet.
Matkan varrella hyvän perässä he kohtaavat valtavasti vaaroja ja melkoinen joukko niistä joutuu jättämään vaellukset ikiajoiksi, sillä krokotiilit, leijonat ja muut petoeläimet ovat koko ajan valppaana vähentämään isoa joukkoa. Osa kuolee tauteihin, janoon ja nälkään. Kaikki eivät siis selviä.

En tiedä mistä tämä on saanut alkunsa ihmisillä. Jonkinlainen harmaa aavistus minulla on, että ainakin Mooses johdatti Jumalan avustuksella hyvän perässä kohti luvattua maata luvatun kansan. Sen jälkeen on ollut paljonkin ihmisvaelluksia, joko pakon alla tai vapaaehtoisesti aina näihin päivin asti. Onko heilläkin ollut vaellus hyvän perään vai Hyvän perään. En tiedä, kun he eivät kauttani kulje, eivätkä minulle syytänsä kerro. Me voimme heidän vaeluksen motiiveja epäillä, mutta ikinä emme saa kaikkien vaeltajien syitä selville. Sen olen huomannut, että ainakin se on globaalia toimintaa ja monenlaista suhtautumista herättävää.

Jokainen meistä ymmärtää, että toiminta rikollisuuden parissa ei ole sitä oikeaa hyvän perässä kulkemista, vaan päinvastoin. Tuolloin olemme itse kulkemassa kohti krokotiilin kitaa tai lajitoverin asettamaa ansaa, joskus kohtalokkain seurauksin. Tästäkin huolimatta vaeltajia tähänkin riittää luullen saavansa paljon hyvää itselleen. Kun ihminen on rahan ja mammonan sokaisema, ei hän näe tämän tien toivottomuutta ja jatkaa vaellustaan, kunnes lopulta tavoin tai toisin tulee loppu. Siihen mennessä on hän saattanut tehdä arvaamatonta tuhoa ympärilleen ja myös itselleen.

Messussa rukoilemme maamme päättäjille siunausta ja viisautta tehdä päätöksiä, jotka ovat myös Isämme hyväksyttävissä ja luomakunnan ihmisten parhaaksi. Siinäpä pähkinöitä pureskeltavaksi päättäjille, ja usein heidän työnsä ajautuu sektorille, missä yksiosa ajaa työtä Hyvän vuoksi ja osa hyvän saamiseksi. Voi päättäjäparkoja, he näkevät tiensä edessä olevan hyvin kivikkoisen ja liukkaan ja sen myötä kovin vaikeakulkuiseksi. Kulkeehan se korvessa maan, ja eikä se ole tarkoitettukaan sileäksi ja helposti kuljettavaksi. Siksi olisi hyvä olla heillä Tiennäyttäjä, jolta saisi apua. Jotkut heistä ovatkin sen oivaltaneet, mutta onnettomimmat muodostavat kaltaistensa kanssa ryhmiä ja todistelevat keskenään kuinka he ovat hyvän perässä, mutta se hyvä onkin meille monille vain pahan lisääntymistä.

Miten hyvän perässä voisi kulkea ilman pelkoa? Itsessäni olen huomannut ajatuksen, että en ole niin synnitön ihminen, että onnistuisin vain kulkemaan vaan ja ainoastaan Hyvän perässä, vaan olen ihminen, jolla on ajatuksissa joskus sielunvihollisen asettamia houkutuksia, ja helposti silloin lähtee maallisen hyvän perään. Jonkun ajan kuluttua huomaat, sitten mitä olikaan tullut tehdyksi ja mieli pahoittuu ja hakee ymmärrystä ja anteeksiantoa tehdylle teolle. Niin se vaan menee, että en ole vielä yhteenkään sellaiseen ihmiseen törmännyt, joka olisi onnistunut kulkemaan vain oikean Hyvän perässä.

Silloin kun Hyvän perässä kulkemisesta tehdään tutkimusta ja tiedettä on vaara, että kyseenalaistetaan vastoin sitä mitä olemme Ison Kirjan opeista saaneet tietää. Tällä hetkellä on vallalla käsitys, että kuka vaan voi lausua mitä tahansa raamatun sisällöstä ja perustelee sitä tämän upean teoksen nykyaikaistamisella. Me emme saa unohtaa, että on vain yksi Hyvä, jonka perässä ja ohjauksessa on turvallista kulkea. Jos ne tiet ja polut ovat vaikeat kuljettavaksi niille uudistajille ja kyseenalaistajille, niin kehottaisin heitä hetkeksi pysähtymään tälle tielle ja polvistumaan nostaen kasvonsa kohti taivasta. Pyytäköön viisautta sieltä, mistä se on odotettavissa oikealla tavalla tulevaksi, niin silloin huomaa, ettei polviin tule jälkiä epätasaisesta tiestä, eikä tien vieressä kasvavasta puusta putoa oksaa niskaan, vaan sinun on hyvä olla ja annat suustasi tulla ison kiitoksen johdatuksesta oikean Hyvän perään.

Musiikin keinoin Herramme kasvojen edessä

Käsittääkseni musikin kautta Suuren Kuuntelijan lähestyminen ei ole millään tavoin paheksuttavaa tai kiellettyä, vaan joskus jopa ihan suositeltava tapa lähestyä.

Ehkäpä se antaakin sinulle voimia kertoa taakkasi tarinaa. Murheista on vaikea sanoa olennainen ja se on vain epätoivoista marinaa. Silloin mieleeni saapuu viesti salainen. Mistä se tuli, olen vain ajatuksissani lukkiutunut alainen.

Luulen kuulevani laululla kutsuttavan Herran eteen, kohtaamaan Hänen sanallisen rakkauden lähteen. Miksi juuri tuo laulu, sisällöltään sitä tuskaa josta aioin kertoa. Se on juurikin sitä syntisen ihmisen kynnettävää peltoa.

Säkeestä toiseen, mielen lauluni avaa ajatusteni lukot. Jo häipyy epäillys ja mieleni tukot. Kuinka onkaan tilalla helpottava sydämen sävelsointi ! Elämän ajatusten realisointi.

Lähdin liikkeelle riipustellen juttuani riimittelyn kautta, jotta huomataan kuinka rakkaus Jumalaa kohtaan voidaan kertoa sanoja runoillen, tai laulaa niitä samoja sanoja. Laulaminen on ihan luonnollinen tapa ilmaista itseään, eikä sitä tarvitse hävetä. Monet vetäytyvät laulamisesta väittäen, ettei osaa laulaa kunnolla ? ? Mitä sillä on väliä – nuotin vieressä on aina tilaa sinunkin laululle. Jos sinulla on mahdollisuus lähteä johonkin musiikkiryhmään mukaan, niin mene ihmeessä. Siellä on paljon kaltaisiasi kultakurkkuja ja siinä sivussa saat vielä mukavasti hengen terapiaa itselle, ja voit jakaa omastasi muille.

Jotkut musiikilliset esitykset ovat taiteellisia ja hienosti esitettyjä, niistä olen kovasti mielissään. Me ei kuitenkaan kaikki siihen pystytä, joten ei sekään saa olla esteenä oman musiikkimme suusta suoltamiselle.

Lasten musiikilliset esitykset herkistävät mieltäni suunnattomasti, kun he ovat niin aitoja esittäessään sitä. Oikeastaan he ovat sitä, mitä meidän aikuistenkin pitäisi olla, kun seurustelemme musiikin kanssa – aitoja ja häpeämättömiä. Kun siinä laulamisessa tai jopa hyräilyssäkään ei ole mitään hävettävää, siksipä antaa mennä vaan jos vähänkin siltä tuntuu.

Minulle musiikki ja hengellisyys ovat nykyään kovin tärkeä yhdistelmä. Yksikään päivä ei iltaansa saavuta, etten olisi jotain hengellistä laulua lauleskellut tai hyräillyt. Ne ovat sellaisia musiikillisia yhteydenottoja Ylös, joissa kerron olevani edelleen täällä ja usein niisä on myös jokin erillinen viestikin, riippuen laulusta. Ihmeellisintä on se, että kun joku asia painaa mieltä tulee mieleen jokin laulu, jonka sanat antavat lohdutusta tai voin sen kautta kertoa avuntarpeestani Jumalalle.

Usein sanotaan hengellisten laulujen olevan niin surullisia ja masentavia. Ei minusta, vaan päin vastoin. Niissähän on tosi paljon ilosanomaa armosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta. Ei ne ainakaan minua masenna. Nehän ovat kuin ruoka pöydässä, – mitä enemmän syön sitä enemmän kurjuus väistyy. Tässä tapauksessa nälkä.

Mikä mielestäni on kaikista kaunein ja mieleenpainuvin hengellinen laulu ? Enpä osaa vastata, koska niitä ei mielestäni tarvitse laittaa mihinkään arvo- tai paremmuusjärjestykseen. Ne kaikki mahtuvat korvistani sisään ja saan nauttia niistä täysin sydämin. Lisäksi saan kuulla jatkuvasti uusia lauluja ja soittoesityksiä.

Tietysti onhan tälläkin toiminnalla rajansa, mutta näin eläke-ukkelina voin viettää aikaani melko vapaasti musiikin tahdissa ja seurassa. Eikä ole lainkaan pöllömpi kumppani. Lisäksi kun saa lauleskella seurakuntien eri tilaisuuksissa, väittäisin musiikillisen elämän olevan tärkeä osa hengellisyyttäni. Kiitos siitä luomakunnan Ykkös-Kapellimestarille sinne ylös. Ollaanpa korva herkkänä ja laulumme soikoon ylistystä Herralle !

Saatiinko kurssi käännetyksi ?

Saatiinko kurssi käännetyksi oikeaan suuntaan mielestäni kirkollisvaaleissa ? Kysymys, johon ei löydy yksiselitteistä vastausta, mutta ehkäpä ?
Kyseessä kohdallani on kuitenkin paljolti kurssin korjaamisesta siihen alkuperäiseen kulkusuunnitelmaan, mitä uskovaisen ihmisen loki-kirjasta nimellä Raamattu on saatu selville. Tulkintoja toki on monenlaisia.
Minulle nämä toimitetut srk-vaalit olivat jo kolmannen seurakunnan vaalit ja taas kävi niin, että tulin valituksi. Edessä on varmastikin monia asioita, joita tulee tarkoin punnita ja harkita, mutta ei luistaa Jumalan tahdosta.
Joku voisi luulla, että kokeneena valtuutettuna nämä asiat sujuisivat “tuosta vaan – menetelmällä”, mutta asia ei ole näin. Nyt on edessä uusi seurakunnallinen hallintokuvio ja uusi kirkkoamme ja sen jäsenistöä repivä ajanjakso. Ainut alkuperäinen ja käytettävissä oleva asia on, maan ja taivaan LUOJA, meidän HERRAMME, hänen poikansa JEESUS, sekä PYHÄ HENKI, näihin me uskomme. Vaalia edeltävänä aikana tuotiin eteemme paljon asioita, joita uskoteltiin olevan ykkösasioita ja tärkeitä ihmiselle ? Outoa, onhan ne kaikki huomioitu Herramme toimesta jo aiemminkin, ei meidän tarvitse valita henkilöitä toistamaan jo tehtyjä Jumalan päätöksiä. Jäljelle jää huolehtia päätösten ylläpidosta ja uskostamme myös toistemme hyväksi.

Monellekin on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, että seurakunta ei ole kunta eikä kaupunki hallinnoinnissa. Seurakunta on tosin näiden instituutioiden esi-isä ja lähtökohta, mistä ne ovat ajan saatossa erkaantuneet maailmalliseksi yhteiskunnaksi. Heidän ohjekirjanaan on Suomen Laki, jonka pykälät ovat kohta täyttäneet kaikki hyllyköt ja ihmismielten sopukat.
Seurakunta on tästä erillinen yhteisö, joka huolehtii ensijaisena tehtävänään siihen kuuluvien ihmisten ja muiden yhteisöjen hengellisten tarpeiden tyydyttäminen. Seurakunta ei kuitenkaan ole mikään toivomuslähde, jolta voi odottaa aivan minkälaisen tarpeen täyttymistä. Sen on perustuttava Jumalan sanaan ja sen saamiseksi on oltava nöyrä. Ymmärrettävä, että Hänellä on täysi syy jättää joku asia hoitamatta, jos hän näin pitää sitä parhaana ratkaisuna. Me emme voi muuta kuin ottaa nöyränä vastaan mitä meille annetaan sieltä ylhäältä.

Olihan siinä taas ihminen osoittanut yritystään olla viisaampi kuin meidän Herramme, meinaan tuon vaalikoneen kysymysten laadinnassa. No ihminen on raadollinen ja on valmis kyseenalaistamaan jopa raamatun tekstinkin saadakseen itseään hivelevän mielipiteen leviämään. On kovin kyseenalaistavaa erillisesti esiintuotujen luotujen vaaliminen, kuten tämä ilmastokysymys. Meidän tulee aina vaalia Hänen luomistyötään oli se millaista tahansa. Vaikka sanonkin näin, on kohtuutonta sanoa, etten välitä meidän ilmastosta, sillä samaa ilmaa hengitän ja toiset sitä pilaavat hanakammin kuin toiset. Se ei silti anna aihetta unohtaa tämän kaiken luojaa vaan toimikaamme niin kuin säiden ja ilmojen Haltija on säätänyt.

No olisi ollut paljonkin näistä vaaleista kerrottavaa, mutta ei se pelkästään bloggaamalla tule hoidetuksi nuo seurakuntalaisten asiat, vaan se on hihat käärittävä ylös ja ryhdyttävä hommiin Herran ohjauksessa ja varjeluksessa, ainakin näin rukoilen.

Seurakuntani – Suuri mahdollisuuteni elää !

Otsikon mukainen mahdollisuus on meillä kaikilla, jos vain itse näin haluamme ja olemme valmiita heittäytymään uskovaisen monipuoliseen maailmaan.
Kohdallani kotiseurakuntani on hyvin suuri käsitteenä. Koen kaiken suomalaisen luterilaisen kirkkoelämän seurakunnakseni. En rajaa sitä muutoin kuin jos yhteiskunnallinen asia sitä edellyttää lakiin vedoten.
Tästä suuresta seurakunnasta saan voimaa kulkea sitä tietä, jonka olen hyväksi todennut ja lapsuudesta asti turvanani saanut pitää. Varsinainen voima tulee sieltä korkealta taholta, joka on kaikkien johtajien ja neuvostojen, valtuustojen yläpuolella – kaikkivaltiaalta Jumalalta.

Elämme tällä hetkellä varsin hajanaista ja uskovaiselle koettelevaa aikaa. Joka puolelta pullahtelee erillaisia ihmiselämään puuttumisia, ja todistellaan niiden olevan kaikille hyväksi. Ymmärrän kyllä näitä ihmisiä, mutta en missään nimessä hyväksy heidän vaateitaan suoralta käsin, etenkin jos ne ovat ristiriidassa suhteessani Jumalaan. Jos joku saa minut vakuuttuneeksi, että jokin on Jumalan tahto, niin hyväksyn asian kyllä. Varoitan kuitenkin, että olen melko jääräpää muuttamaan käsityksiäni.

On ollut tällaiselle ihan tavalliselle sukankuluttajalle ihme, että meidän kirkossamme pidetään meteliä mitä erilaisimmista asioista. Tasa-arvo on sitä minun mielestäni, että olemme Jumalan silmien alla tasa-arvoisia, enkä minä tarvitse siihen mitään viranomaisselvityksiä sen enempää. Muistettava se on minunkin, etten loukkaa ketään näissä asioissa, koska silloin loukkaisin myös Ylintä Valvojaa.

Muutoinkin seurakuntani antaa minulle tosi paljon mahdollisuuksia elämäni rikastamiseen. Hengellisen rikkauden lisäksi olen saanut ja saan vastaisuudessakin paljon ystäviä, joiden kanssa on kiva touhuta ja elää. Mikä onkaan parempaa sunnuntaipäivän puuhaa kuin messu. Ajatuksen selventämistapahtuma, ja yleensä messun toimittaa vielä henkilö tai henkilöt, joita itse haluat kuulla. Ai miten se on mahdollista ? No Lahdenkin alueella on monta kirkkoa missä on sunnuntaisin messu ja naapuriseurakuntien kirkot vielä lisäksi. Näistä tiedon saa Kirkon Seutu tiedotuslehdestä, joko kotiinkannettuna paperiversiona tai sitten tiedot voi onkia tietokoneelta.
Aika usein kirkon kymmenyksien maksajalta kysytään syytä miksi hän kuuluu kirkkoon, ja vastauksena on aika usein saadut kirkon antamat sakramentit. No onhan sekin syy, mutta kyllä syitä on varmaan enemmänkin, Miettikää niitä kaikkia tapahtumia, palveluita, yhdessäoloa ja muuta. Kyllä minä mielestäni olen saanut kymmenyksille varsin hyvän vastineen.

Yksi tärkeimmistä toiminnoista on seurakuntien musiikkielämä sen suuressa monipuolisuudessa, ja etenkin viimeaikoina saavutetut matalan kynnyksen lauluryhmät ja soitinryhmät ovat tuoneet vaan lisä’rikkautta seurakuntalaisilleen toimien terapeuttisina työn vastapainoina. Itse olen saanut laulaa monessakin tilaisuudessa eri lauluryhmissä. Kun tästä asiasta keskustellaan, minulta kysytään osaanko minä laulaa ? Rehellisyyden nimissä vastaan aina, että en osaa, mutta uskallan laulaa. Se on eri asia, sillä rohkeus laulaa kiitollisuudesta ja ylistyksestä antaa hyvää vahvistuksen tunnetta rintaan ja lämmittää mukavasti.

Olen nyt ylistänyt kovasti sitä runsautta jota kirkosta on mahdollista ammentaa. On kuitenkin asioita, jotka eivät mielestäni kuulu kirkolliselämään. Ei seurakuntaa tee vetovoimaisemmaksi se, että sen työntekijät ovat vain työaikanaan uskovaisia. Odotan heiltä sitoutumista hengellisesti myös vapaa-aikana. Ajatukseni tyrmätäään varmasti monenkin ihmisen taholta ja ajatellaan, että mitä se kenelekään kuuluu miten seurakunnantyöntekijä vapaa-aikaansa viettää. Henkilökohtaisesti se ei kuulukaan minulle, sinulle, meille tai heille, mutta se on pystyttävä kohtaamaan kasvoista kasvoihin Hänelle, jonka sanaa levität ja kerrot meille sen olevan Jumalan sanan. Voinko vaatia näin, – mielestäni kyllä. Nämä asiat toimivat molempiin suuntiin.

Kohta takana on varsin vilkas kirkollinen talvi ja siirrymme nauttimaan Luojan antamasta lämmöstä ja kesän rikkauksista. Monet seurakunnan toiminnoista pyörivät myös kesällä, joten ollaan aktiivisia niin vapaaehtoisrintamalla kuin työntekijöidenkin työsaralla. Siunattua alkavaa kesää kaikille !

Suuri kysymys 2. Vastausta odotellessa

Aikaa leikkauksesta on kulunut nyt seitsemän viikkoa ja 5 päivää. Olenko saanut vastauksen suureen kysymykseeni teinkö oikein – en ole saanut. Olen ns. toipumisjaksolla, jonka kesto on n. kolmisen kuukautta. Toipumiseeni kuuluu myös henkisen tasapainoni saavuttaminen mieltä askarruttavissa asioissa. Olen puolessa välissä arvioitua toipumisajanjaksoa ja fyysinen korjaantuminen on todella hyvin edistynyt. Henkinen toipuminen on ollut sellaista ajatusten vuoristorataa, johon olen saanut tukea todella paljon. Mutta tyhjentävää vastausta kysymykseeni, – huijasinko Jumalaani ja hänen tahtoaan, en ole saanut. Joten odotan edelleen. Luotan vastauksen tulevan muodossa tai toisessa ennemmin tai myöhemmin.

Tehty operaatio, viisi ohitusta oli osoitus siitä kuinka koulutetut ja asialleen vihkiintyneet ihmiset osaavat tehdä uskomattomia lääketieteellisiä suorituksia. Meilahden liukuhihna leikkaamon jälkeen olin pari yötä toipumassa heidän tarkkailuosastolla. He pitivät suunnattoman hyvää huolta minusta. Samoin minua kävi ilahduttamassa ja piristämässä läheisiäni, jotka ovat aina tärkeitä näissä tilanteissa. Sain keskustella heidän kanssaan myös minua kovasti askarruttavasta kysymyksestä.

En kuitenkaan ruuhkauttanut Metropolin sydänosastoa pidempään vaan sain siirron kotiseudulle keskussairaalan sydänosastolle. Hyvä hoitoni jatkui siellä ja tuttuja naamoja kävi sängyn vierellä seurustelemassa. Tuntuikin, että olisin valmis siirtymään kolmanteen vaiheeseen, eli ottamaan kotisängyn patjan selkääni. Tässäkään vaiheessa ei suuri kysymykseni ollut vielä ratkenut. Mutta silti nokka kohti kotia.

Liikuin vaihtelevalla innolla päivittäin ja ryhdyin kohottamaan kuntoa. Kävelyretket muuttuivat bussi-retkiksi kaupungille. Perheenjäsenet ja tuttavani kuskasivat minua moniin eri tilaisuuksiin. Elämä alkoi taas olla hitaassa uomassaan elettäväksi. Monissa paikoissa ja tilaisuuksissa vointiani kyseltiin ja kerroin olevani parantumaan päin hyvää vauhtia. Tosin tavatessani niitä ihmisiä, joille arvelin suuren kysymykseni olevan ymmärrettävissä, kerroin ajatusteni vuoristoradasta ja henkisestä petturuuden tunteesta. Hyviä ja tukevia vastauksia tuli osakseni, ja suurin osa heistä tuki ratkaisuani leikkaukseen ryhtymisestäni. Ajatusmaailmani oli jo kuitenkin niin paljon prosessoinut kysymystäni, että päätin olla hetken ajattelematta sitä kokonaan. Aluksi ratkaisu tuntui hyvältä, mutta kun olen sellainen jääräpää halusin löytää vastauksen. Voimaa tähän sain paljon tilaisuuksista missä kävin ja ehdoton ykköstapaus oli kun pääsin oman lauluryhmäni “Sopivien ” kanssa laulamaan harjoituksiin ja turisemaan heidän kanssaan. Ryhmän jäseniltä tuli myös mielipiteitä kysymykseeni, mutta sieltä tuli myös se tunne, että tässä asiassa ei ole maanpäällistä vastausta. Minun oli saatava vastaus suoraan Isältäni, ja se olisi oleva minulle lopullinen vastaus- Miksi siis kiusaisin muita sillä.

Olen ajatellut asian olevan monellekin hankala ja kun siitä olemme jutelleet on se ollut kovin vaikea selvittää muillekin. Meitä kaikkia varmaan yhdistää se asia, että emme uskalla ottaa päätösvaltaa itsellemme asian oikeuteuksesta. Silloin kun Jeesus paransi sairaita, oli hänellä Isänsä valtuutus, joten asiaa ei tarvinut enemmälti pohtia. No missä on meidän Jeesus, joka auttaisi meitä. Parhaan selvityksen sain siitä, että Jeesus parantaa edelleen meitä, mutta keinot ovat toiset ja he käyttävät siihen nykyaikaista lääketiedettä. Ajatus ei ole mielestäni kovinkaan pielessä. Mutta se päätös olenko parantamisen arvoinen, jäi sillä kerralla selvittämättä. Uskon ja luotan kuitenkin Kaikkivaltiaan osaavan tehdä päätökset siinäkin asiassa.

Viikon päästä saan lääkärin antaman kortittomuuskauden päätökseen ja pääsen kulkemaan pidempiä matkoja, vaikka täytyy myöntää ihastuneeni Lahden seudun bussimatkoihin. Niissä on ollut kiva kulkea.
Pakkanen haittaa vielä vähän hengitystä, mutta sekin varmaan tulee kuntoon kun säät lämpiävät. Kaikin puolin leikkaukseni ja sen psyykkiset ja fyysiset johdannaiset häiritsevät minua päivä päivältä vähemmin. Nykyisin kävelen lähimmälle bussipysäkille lepäämättä välillä n. 200 m. Terve kiukuttelu kesän ja pikkuhommien odottelusta on ohittanut suuren syyllisyyden tunteeni poislähdön huijjaamisessa. Nyt hyväksyn sen tosiasian, että tehty mikä tehty, sekin on vaan Jumalan tahto, ja jos tein väärin, kai minua sitten siitä rangaistaan tavalla tai toisella.

Olen seuraavan kuukauden mahdollisimman paljon ulkona ja odotan kevään tuloa. Nautin siitä täysin rinnoin kiitollisena, että saan vielä nähdä sen…toivottavasti. TEENKÖHÄN OIKEIN

Suuri kysymys 1. Teinkö oikein ?

Teinkö oikein – kysymys tulee ihmiselle monesti mieleen päivän aikana. Mutta entäpä jos tuo kysymys pyörii saman aiheen ympärillä päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen ? Teinköhän silloin oikein ? Vastaus on enemmänkin kuin epäselvä ja vaikeasti selvitettävissä ainakin kohdallani.

Kysymys sai alkunsa kun viime kesän loppupuolen väsymyksen olotilat johdattivat minut viimein Keskussairaalan akuutin osaston kautta kardiologin kaveriksi. Sydämessä oli vajaatoimintaa ja vaurioita menneestä elämästä. Vielä käytyäni sepelvaltimoiden varjoainekuvauksessa kävi ilmi, että putkeni ei pitkään laskisi verta lävitse. Tuolloin ajattelin, että no niin nyt se on sitten edessä ja pääsen jatkamaan matkaani tuonpuoleiseen. Näinhän sen mieleni mukaan olisi pitänyt mennä etukäteen ajateltuna. Tunsin pientä pelonsekaista tyytyväisyyttä, että olin hommani jo maan päällä hoitanut ja lapset isoiksi saanut ja luotin Herraani ja hänen kykyynsä hoitaa loput.

“Et sinä voi noin ajatella.” “On olemassa keinoja millä sinut saadaan kuntoon ja voit jatkaa elämääsi vielä monta vuotta.” Tämä oli tullut monen suusta, joskus varsin pitkillä perusteilla ja joidenkin kohdalla lyhyen toteamuksen jälkeen kun sinä vaan et voi tehdä noin. No kyllähän juttu pisti minut pohtimaan elämäni tarkoitusta ihan tosissaan. Halusinko jatkaa ihmiskeinojen kautta elämääni ja oliko se edes luonnollista ja minun kristillisen ajattelutapani mukaista. Mielestäni ihmiset muutenkin liikaa odottavat elävänsä vaikka kuinka kauan. Minä olisin kyllä valmis lähtemään. Sitten alkoi pohdinnan ensimmäinen erä, joka päätyi lukuisten ihmisten ohjeistukseen, että menet leikkaukseen ja sinut hoidetaan kuntoon, onhan se jälkipolvellesikin mukavaa saada vielä viettää aikaa kanssani. Yritin pysyä alkuperäisessä ajatuskannassani, mutta paine oli valtava. Tässä vaiheessa irroitin käteni rististä ja lopetin rukouksen oikean ratkaisun löytämiseksi ja annoin suostumukseni leikkaukseen. MUTTA…

Tilanne muuttuikin melko pian kiireiseksi, kun putkisto oli pahimmillaan 90 prosenttisesti tukossa. Olin siis näin lähellä, mutta en sitten perunnut päätöstäni vaan jatkoin menoa leikkaukseen. Koko ajan taustalla minua vaivasi ajatus miksi petän luojani asettaman elämänreitin. Itkin ja pohdin. Kyselin ja kuuntelin ja vain harvat olivat kanssani sitä mieltä, että leikkauksesta kieltäytyminen olisi minulle helpottava ratkaisu. Aika oli loppumassa ja Meilahden sairaalan sydänleikkausten osasto odotti potilastaan.

Koitti tammikuun maanantain aamu. Se aamu, jolloin menin kaverini kyydissä Meilahteen ottamaan vastaan potilaana kirurgien opittua leikkaustaitoa. Vastaanotto oli miellyttävä, vanhempi vapaaehtoistyöntekijänä toimiva potilasopas huolehti minut oikeaan paikkaan, ollen erittäin hyvin asiassa mukana tukemassa minua. Iso kiitos siitä hänelle. Tapasin sen jälkeen sairaanhoitajan, joka hoiteli minusta kokeita ym. ja sen jälkeen tapasin leikkaavan kirurgin. Rouva oli selkeästi asiansa osaava ja oli tehnyt sepelvaltimoistani hyvin suunnitellun leikkauskartan jonka mukaan toimenpide pyritään tekemään. Minä ihmettelin ja hämmästelin – olenkohan nyt tekemässä oikean ratkaisun. En ääneen sitä kuitenkaan kyseenalaistanut vaan matka jatkui. Pääsin lepäämään ja operaatio tehtäisiin seuraavana päivänä. Oliko tällä odottelulla kyse aikalisästä, jotta voisin lähteä pois paikalta. Kuitenkin rauhoituin illalla veljeni ja serkkuni seurassa ja jäin Helsinkiin.

Aamuherätys seuraavana päivänä oli yhtä tunteiden sekamelskaa ja pukeuduin leikkaukseen menoa varten kuin unessa. Ilmoittautuminen hoitajalle, ja sitten minua vietiin vauhdilla paikasta toiseen kunnes huomasin olevani sairaalan siirtosängyllä seljälläni filtin alla. Sitten en tiedäkään mitään. Mitään en muista seuraavan vuorokauden ajalta, mutta kun heräsin reilun 11 tunnin jälkeen rintani oli kipeä ja sattui kovasti, jalkani särkivät ja pää oli sekaisin. Jaloistani oli otettu jotain suonen pätkiä ja eheytetty sepelvaltimoita muualla. Nyt se oli tehty ja olin elossa. Teinkö oikein ? Teinkö Jumalan tahdon mukaisesti ? Tässä vaiheessa tuntui kipujen ja ja kolotusten olevan rangaistus väärästä päätöksestä. Odotan vastausta !

Lähimmäisen rakkauden kansanliike kutsuu !

Vuosi vaihtui ja jätti taakseen historiaan paljon asioita joiden olisi toivonut menevän paremminkin. Ollaan kiitollisia kuitenkin menneestäkin vuodesta. Uusi vuosi ei varmastikaan tullessaan tuo mitään poikkeusta edelliseen, vaan odotettavissa on samoja elementtejä elämään, mitä on nähty vuosien saatoissa pidemmänkin jakson aikana; rauhaa ja rakkautta – sotaa ja sortoa, pyyteettömyyttä – itserakkautta, rikkautta köyhyyttä, kauneutta – rumuutta. terveyttä – sairautta, uutta elämää – vanhan hiipumista ynnä paljon muuta. Näiden kaikkien ja vielä luetteloimatta olevien asioiden keskellä on meidän lähimmäinen, josta olemme huolestuneina vastuussa.
Yhteisvastuukeräys seurakunnissa on toimijana ollut lähimmäistämme varten vuosittain eri teeman ja kohteiden kautta, niin myös tänäkin vuonna. Tästä lähimmäisenrakkauden kansanliikkeen keräystuotosta menee 60 % kansainväliseen katastrofiapuun, Kirkon Ulkomaanavun ( KUA ) toimesta. Kirkon diakoniarahastolle keräyksestä annetaan jaettavaksi 20 % ja sama 20 % jää keräysseurakunnan itsensä harkitseman kohteen käyttöön. Näin nämä jako-osuudetkin ovat muuttuneet.
Sain olla armoitetusti viimevuoden keräyksen päällikkönä Hollolan seurakunnassa, ja olin haltioitunut siitä valtavasta työmäärästä, tarmosta, lähimmäisen rakkaudesta mitä keräys piti sisällään lukuisten vapaaehtoisten ja seurakunnan työntekijöiden toimesta. Teidän kanssa oli todella mahtavaa tehdä tätä keräystä ja kiitän siitä vieläkin oikein isolla kirjaimella sinua ja Sinua rakas Isämme, joka annat uskoa työmme tarpeellisuudesta ja voimia sen suorittamiseksi. Kiitos myös lahjoittajille, jotka tunsivat lähimmäisenrakkautta myös maallisen hyvän muodossa.
Tämän pohjatyön perustalta oli helppo luvata toimia vielä yksi vuosi keräyspäällikkönä. Lupaankin tehdä kaikkeni keräyksen onnistumiseksi, vaikkakin terveyteni vähän onkin erimieltä. Silloin kun asia on hyvä ja tarpeellinen ei edes tällaiset terveydelliset esteet haittaa keräystä, jos asialla on johdatus, niin se onnistuu. Tämän sain huomata kun sain tuuraamaan ja auttamaan jo aiemmin keräyspäällikkönä olleen Kauko Lindqvistin. Näin homma on hyvissä käsissä niin Ylhäällä kuin alhaallakin.
Helmikuun 4 pnä sunnuntaina on keräyksen avausmessu ja siitä taas kaikki lähtee vyörymään useiden tapahtumien ja keräysten kautta kohti maalia. Ennen sitä, voit SINÄ tulla mukaan keräystoimintaan ja antaa oma panoksesi lähimmäisen auttamiseksi. Vapaaehtoisia ei ole koskaan liikaa, eikä puute hyvistä keräysideoista lopu koskaan. Ilmoittaudu mukaan vapaaehtoiseksi keräämään lähimmäisellesi parempaa olotilaa. Siinä Jumala meitä siunatkoon ja antakoon meille voimia viedä tämäkin yhteisvastuukeräys tuloksellisesti loppuun asti.

Asko Raita
Hollolan srk. 2018 Yhteisvastuu keräyspäällikkö

Onkohan seurakuntalaiselle varmasti annettu oikea kartta ja kompassi Mestarin seuraamiseen !

Kun olen seuraillut viimeaikaista keskustelua ja kirjoittelua kirkkomme sisällä tapahtuvista asioista, niin minulle on eittämättä tullut mieleen, että käynnissä on evankelisluterilaisen kirkon suunnistuskilpailu ja kisan järjestäjänä toimii Maallisen Vaelluksen Liitto, joka tunnetaan paremmin  em. kirkko instituutiona.

Normaalisti suunnistuksessa luotetaan kompassiin, koska se on toimintaperiaatteeltaan luotettava ja muuttumaton.  Näin pitäisi myös uskovan ihmisen kompassin – raamatun olevan.  Kompassin toimintakyky perustuu luotettaviin faktoihin suunnasta, sen neula osoittaa aina pohjoiseen. Aivan kuten meidän uskon elämässäkin, nuoli näyttää aina ylös taivaaseen Isämme luokse.

Tässä kirkon suunnanotossa on tällä hetkellä paljon eri variaatioita ja siinä ratamestarit yrittävät vakuutella rastien olevan aivan oikeilla paikoillaan niin kuin ne on karttaan merkitty ja täytyy vain uskoa, niin rasti löytyy.

No me Jeesukseen luottavat ihmiset uskomme tietysti alkuperäiseen kirkon suunnistusohjeeseen – raamattuun. Senhän on meidän kipailujohtaja,   Taivaan Isä antanut meille kartaksi ja kompassiksi vaeltaessamme reitillä kohtia maalia – Hänen luokseen.  Näin minä olen asian ymmärtänyt ja haluan asian jatkossakin ymmärtää.   En minä tee sellaisella kartalla mitään, jonka merkit muuttuvat alvariinsa ja nimikkeet ovat vääriä, ja rastitkin tuntuvat olevan väärillä paikoilla, riippuen ratamestarista.  Kompassinakin toimii joku ihmeen älypuhelin, josta saatavat suunnat tuntuvat nykyään näyttävän murheellisen usein…ei mihinkään ilman- suuntaan vaan alaspäin,  sielunvihollisen kellariin.

Kyseinen uskomme suunnistusliitto hakee meille uutta johtajaa, ja mukaan on ilmoittettu jo muutamia ehdokkaita. Taivaallinen Johtaja on asettanut pätevyysvaatimukset, mutta maallinen oppinut väki yrittää kaikkensa muuttaa alkuperäisiä ja vanhakantaisiksi katsomiaan ohjeita. Ja jos ei ihan muuttaa, niin ainakin tulkita niitä oman mielensä mukaisesti. Apua haetaan jopa naapurimaiden Taivaan Vaellusliiton maanpäällisistä johtajista.          Perusteluita on myös ollut monia ja monesta ikkunasta katsottuja.  Harvat perustelut ovat olleet vanhan vaellusliiton kanssa samanlaisia vaan niitä on modernisoitu muka paremmiksi ja tätä päivää vastaaviksi. Oli miten oli, niin siitäkin huolimatta uskallan väittää, että kirkkomme ei sovi tehdä valintoja kenenkään maallisten halujen, käsitysten, tasa-arvon tai omasta mielestä fiksujen mielipiteiden perusteella, vaan niiden valittujen tulee noudattaa hyviksi todettuja kristinuskomme perusteita, jotka Jumala on meille antanut.

Kun tähän kisan oheisohjelmaan  on otettu mukaan paikalliset kisatapahtumat kaikkinen maallisine lisineen on seurakuntalaiset saatu hämilleen kovasti ja he kyselevät – missä mennään ? kuka nämä rastit on keksinyt. Mukana kaikessa touhussa on myös perinteisiä hyväksi todettuja toimintoja, joita ei halua jättää väliin, kuten messut, lähetystyö, diakonia ym.

Kaikkeen tähän myydään vielä vapaaehtoisesti kaupaksi ohjelmia, toiminnan rahoittamiseksi. Niin ei se pakollista ole, mutta suositeltavaa. Monella jo nyt liikkuu mielessämme ovatko Herramme huoneet muuttuneet maallisiksi kirpputoreiksi. Kyllähän tämä kaikki sekamelska vielä jossain vaiheessa aiheuttaa tosi paljon harmaita hiuksia kirkollisille päättäjille.  Minulle ei aiheuta, koska hiukseni ovat jo valkeiksi haalenneet, enkä ole päättäjä vaan olen sydämeni antanut Jeesukselle ja luvannut kulkea hänen suunnittelemaansa rataa, sillä vanhalla kartalla – raamatulla, odottaen joskus sitten pääseväni maaliin.

Rukoilen johdatusta myös niille, joilla on tällä hetkellä kädessään väärä kartta tai ainakin karttamerkit on tulkittu maallisten hyvien hankkimiseksi.

Jos me vaeltajat valitsemme väärän tien, on seurauksena hajaannus, ja osallistuvien suunnistajien väheneminen.

Olen kuitenkin hyvilläni, että joulu ja sen luoma tunnelma on lähestymässä.  Ehkä se antaa joillekin selvityksen vaellukselleenkin, miten ja miksi etsimme taivaan kotia Joulun Lasta seuraten.

Joulua odotellen Paul Holm`in sanoin:

Joulun ensimmäisen, mä olla tallissa härkien sain. Sinne tähtöset tuikkivat valkeuttaan, sinne saapuivat tietäjät maan. Sitä taas viettämään sinun kanssasi jään, sinun joulusi kauniiksi teen.  Sinä huomata saat: surun laaksot ja maat voivat pettyä kirkkauteen.

 

 

 

Uskon tunnustus on vaikeaa ?

Olen kovasti miettinyt mikä tekee ihmiselle vaikeaksi tunnustaa olevansa kristitty ja uskovansa meidän kolmiyhteiseen Jumalaan ?
En ole löytänyt mitään järjellistä syytä asian vaikeuteen, mutta silti siihen törmään jokapäiväisessä elämässä, niin omissa ajatuksissa kuin toisten sanoissa ja teoissa.
Miksi ihminen ei uskonsa janossa voi mennä kuuntelemaan messua kirkkoon tai osallistua hengelliseen tilaisuuteen. Mitä pelättävää siinä meillä olisi ? – Ei sitten mitään, mutta…

Tämä päivä on tuonnut tullessaan ihmisille käsityksen, että jokaisen pitää kuulua johonkin ryhmään ja tulla siinä hyväksytyksi. No ei siinäkään mitään pahaa ole, mutta sinulla on ympärillä niin paljon erillaisia ryhmittymiä, erillaisilla ideologeilla ja ohjeilla varustautuneita, että se sekoittaa keskiverto ihmisen ajattelukeskuksen. Niinpä hän yrittää kuulua samanaikaisesti moneen eri ryhmään ja elää autuaan tietämättömänä siitä mitä oikein elämältään haluaa.
En ala kuitenkaan erittelemään erillaisia ryhmiä vaan pysyn uskovaisten keskuudessa.

Itse olen uskovainen ihminen ja olen iloinen siitä, että minulla on Isä, joka huolehtii ja ohjaa minua, joskus kovastikin. Uskallan sen näin julkisesti kertoa, enkä näe siinä mitään ongelmaa.
Elämääni kuitenkin mahtuu ajanjaksoja, jolloin kaikki ei ollut niin selvää minullekaan suhteissani Yläkertaan, vaan rimpuilin vastaan ja hairahduin. Monet niistä kerroista johtui halusta kuulua johonkin uskovien ihmisten ulkopuolella olevien ryhmään. Onneksi en sulkenut ovia missään vaiheessa niin suurella voimalla, että se olisi jumittunut eikä olisi enään auennut. Siitä voin pitkälti olla kiitollinen ympärilläni oleville ihmisille, jotka jaksoivat olla tukenani elämässä., silloin kun minulla usko oli liian laiha ja muiden ihmisten tarve lihava.

Tuskin olen elämäni aivoitusten kanssa yksin, vaan kaltaisiani on paljon. Suuresti ihailemani laulaja  Lynda Randle kertoo laulussaan: – Jumala on yhä Jumala huonoina aikoina, ja päivän Jumala on yhä Jumala yössä. Näinhän se on, ja näin minä sen haluan myös nähdä. Tänään vaan turhan paljon nojataan raadolliseen tarpeeseen miellyttää kaikkia, ja tehdä omasta olosta liian vaikea.

Työelämäni aikana huomasin kuinka paljon uskosta on apua. Uskovaisista hyvin harvat aiheuttivat meille töitä, ja niillekin joilta usko meidän Herraamme puuttui, antoi oma usko voimia auttaa häntä monissa tilanteissa. Kouluissakin laillisuuskasvatustunneilla, kuten myös vanhempain illoissa mainitsin ihmisen heräämisen ja uskoon tulemisen olevan yksi useista mahdollisuuksista päästä eroon päihteista, rikollisuudesta ym. ongelmia tuottavista asioista.

En minä tuolloinkaan niissä tilaisuuksissa julistanut uskoon tuloa keinona onnellisempaan elämään, koska minulta olisi melko pian kielletty kouluihin meno kokonaan. Olisin ilmeisesti saattanut loukata jonkun muun ihmisen ajatusta tai oikeaksi katsomaansa elämän suuntaa. Mainitsin sen vain yhtenä mahdollisuutena epätoivoisessa tilanteessa olevalle ihmiselle.

Yksityisesti, jos minulta on vastaavasta asiasta  kyselty olen kovastikin suositellut syvällistä pohdintaa, miksi teen asioita väärin, miksi minulla on niin paha ollaa, onko olemassa sellaista tahoa mistä saisi apua. Sen jälkeen olen kertonut ne maalliset mahdollisuudet mitä tiedän ja sitten kerron Taivaan Isän tarjouksesta ottaa vastaan hänen armonsa ja ohjeensa elämään maan päällä. Ei siitä vielä kukaan ole suuttunut, ja jos suuttuu mitä sitten. Olenhan ainakin tuonnut mahdollisuuden esille. Ihan tosi – uskokaa vaan !