Kun ikimetsä kaatui


 

 

 

 

Kuuntelen radiosta teologian tohtori Panu Pihkalan haastattelua ympäristöahdistuksesta. Tunne on itsellenikin tuttu. Läheinen pappa lapsuudestani kuoli tultuaan käymään kotimökillään, sillä mökin takametsä oli kaadettu. Ikimetsä.

Turvapaikka. Eläinten ja kasvien, ystävien paikka. Ahdistus aiheutti sydäninfarktin. Ehkä se olisi tullut muutenkin, mutta metsän kaataminen tuntui kauhistuttavalta. Ikimetsä oli tuhottu.

Suomessa riidellään metsänhoitoon liittyvistä kysymyksistä. Pitääkö kaikki vanhat metsät muuttaa talousmetsiksi, joissa puut saavat kasvaa suorina ja pitkinä? Vai pitäisikö vanhoille metsille antaa oikeus olemassaoloon? Talousmetsä ja ikimetsä ovat eri asioita, toisesta Suomi saa rahaa talouden pyörittämiseen, toinen tuo virkistystä ihmiselle sekä elintilaa monille uhanalaisille lajeille. Vanhojen metsien suojelu koituu Suomen ja koko maailman hyväksi.

Kun perusturvallisuuteen vaikuttavista asioista tulee riita, sovittelu on hankalaa. Tunteet nousevat pintaan, järki ei pysy mukana. Pian taistelevat tunteet, eikä asiat. Ja riidoissahan on aina tunteet mukana. Tunteilla on merkitystä, ei yksin järjellä.

Kiista suomalaisesta metsästä muistuttaa uskontoihin ja hengellisiin tulkintoihin liittyviä riitoja. Kummassakin maailmassa mennään syvälle perusturvallisuuden ytimiin. Uskonto vaikuttaa turvallisuuteen. Kun Helsingin yliopiston raamatuntutkijat esittelevät näkemyksiään ja tutkimuksen uusia tuloksia, moni hermostuu, sillä uudet tutkimukset saattavat uhata perusturvallisuuden tunnetta. Vievätkö nämä tutkijat pohjan koko kristinuskolta? Meneekö koko usko, jos Raamattu ei olekaan sanasta sanaan totta? Mitä tapahtuu, jos otan tutkijoiden ajatukset tosissaan? Entä, jos koko usko ei romahdakaan? Joka tapauksessa ajatuksiin, vakaumukseen ja maailmankatsomukseen liittyvät kriisit ovat monesti tuottaneet uutta hyvää ajattelua. Kriisit on hyvä ottaa tosissaan.

Onko minun uskoni vain kauniiden kertomusten varassa vai onko elämässäni syvempi perusta? Eikö mikään muu kuin oma totuuteni ei kelpaa minulle? Jos olen oman totuuteni vanki, en ole ymmärtänyt Jumalasta paljoakaan. Sillä Jumala ei suostu meidän käsitystemme ahtaisiin rajoihin, hän on aina koko maailman Jumala, kaikkeuden Jumala, josta kukaan ei omista totuutta. Jumala pitää totuuden itsellään.

Jumalan olemassaolo ei ole kiinni siitä, mitä raamatuntutkijat väittävät tai mitä mieltä meidän pitäisi olla eri raamatunkertomuksista. Jos Jumala on kaikkeuden ja olemassaolon ydin ja syvin lähde, kysymys on paljon suuremmista asioista, kuin minun tarpeestani olla oikeassa.

Joulun odotukseen liittyy monia kauniita kertomuksia. Ne luovat tunnelmaa, ilmapiiriä ja sävyjä. Kauniiden kertomusten takana on paljon viestiä syvemmistä kerroksista. Kauniit tarinat voivat olla tosia, vaikka ne eivät olisi historiallisesti joka kohdin faktaa. Osaanko lukea kauniiden kertomusten sanomaa?

Ympäristöuhkat eivät ole mitään kauniita kertomuksia eivätkä satua vaan täyttä totta. Ympäristötutkija Panu Pihkala auttaa ymmärtämään ympäristöasioihin liittyviä ulottuvuuksia. Hän toteaa myös, että toivoa, kunhan annamme sille mahdollisuuden. Toivoa on, sehän on kristinuskon sanoma.

Panu Pihkala, Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. 301s. Kirjapaja 2017.

 

Unelmana metsä

Yläilmoissa puiden oksillä käy vilske, kun tiaiset, punatulkut, käpytikka ja oravat valmistautuvat tulevaan kevääseen.

Tulin lenkiltä tulevan ohikulkutien paikoilta. Käyn usein Porvoonjoen varrella katselemassa lintuja ja seuraamassa vuodenaikojen vaihtelua ja luonnontapahtumia. 

Käpytikka nakutti puussa, tiaiset ja punatulkut pitivät seuraa. Porvoonjoki on jäässä vedenpuhdistuslaitoksen yläjuoksulla, mutta tuon laitoksen jälkeen joki on sulana. Sula vesi houkuttelee lintuja. Viime keväänä siellä oli pulmusparvi levähtämässä matkalla pohjoiseen. Nyt lumessa näkyi kauriin jälkiä ja papanoita.

Mutta pian tässä on asfalttia. Väitetään, että uusi tie on parempi pohjaveden kannalta, sillä nykyinen valtatie 12 kulkee juuri pohjavesialueen päältä. Pitää myös päästä liikkumaan, liikenteen on sujuttava.

Milloin asfalttia on kylliksi?

Kumpi on parempi, vanha vai uusi tie? Mitä yhä tiheämpi Etelä-Suome n tieverkosto aiheuttaa ilmastolle, maalle, vesistölle? Voisiko Suomessa määritellä ylärajan asfaltille? Mikä olisi asfaltin enimmäismäärä? Milloin Etelä-Suomessa on teitä tarpeeksi?

Jos tarvitaan uusi tie, voisiko jonkun vanhan asfaltin purkaa ja antaa tilaa luonnolle? Vai onko tämäkin haihattelua?

Toisaalta mikään ei korvaa luontoa, viheralueita, metsiä, joenvarsia. Etelä-Suomessa ei ole liikaa metsiä ja liian vähän moottoriteitä. Jotain kertoo sekin, että aivan Lapakiston luonnonsuojelualueen vierestä on metsä hakattu paljaaksi. Oliko pakko?

Mistä unelmoit?

Jo pieni pyrähdys metsässä parantaa oloa, sillä on hyvä vaikutus terveyteen. Serkkuni sairastui syöpään. Kun tauti eteni ja elämän rajat alkoivat hahmottua, serkkuni alkoi kertoa toiveistaan. Ne eivät olleet maailmanympärimatkoja tai muuta mullistavaa. Serkkuni tahoi sienimetsään, sillä tuolloin oli syyskesä. Ehdin viedä hänet kaksi kertaa metsään. Hän hengitti kaikkea sitä. Metsää, puita, pensaita, lintuja, eläinten jälkiä, sammalta, kanervikkoa, kiviä, kallioita, muurahaisia. Hän sai koriinsa kivan kasan sieniä, rouskuja, vahveroita, suppiloita, torvisieniä.

Sen jälkeen olo alkoi huonontua ja ennen joulua tuli hänen aikansa täyteen. Lähimmät perheenjäsenet saattelivat serkkuni tästä elämästä. En voi tietää, mitä itse mahdan toivoa vastaavassa tilanteessa, mutta retki luonnohelmaan ei kuulosta hullummalta.