Junaelämää

Matkustin K-junalla Helsingistä Vantaalle. Tikkurilasta junaan nousi hälisevä nuorisojoukko. He puhuivat kovaäänisesti, nauroivat muiden matkustajien kustannuksella ja aiheuttivat levottomuutta. Muistan, kuinka minua alkoi pelottaa poikien vihamielisyys ja levottomuus.  Yksi ja toinen markustaja kaivautui yhä syvemmälle takkinsa uumeniin tuijottaen tiukasti ikkunasta pimeää ohi kiitävää maisemaa.

Pian joukko alkoi sättiä ja töniä erästä poikaa, joka yritti olla olematta. He tönivät ja tuuppivat häntä, nauroivat ja mollasivat. Poika yritti jotenkin suojautua tönimiseltä. Touhu ahdisti minua ja mietin, mitä tehdä. En ollut silloin paljon nuorisoa vanhempi, eikä minulla ollut tarvittavaa auktoriteettia komentaa poikia. Kondyktööriä ei näkynyt.

Yks kaks eräs pojista nousi seisomaan ja sano: “Lopettakaa tuollainen!” Silloin koko joukko asettui aloilleen ja kiusattu sai matkustaa rauhassa, olla yksi porukasta. Nuoret alkoivat leppoisasti jutella. Mitä ihmettä tapahtui? Ilmapiiri junassa rentoutui. Melkein pystyin kuulemaan kuinka hartiat ja kireät kasvolihakset rentoutuivat. Poika, joka sai muun joukon rauhoittumaan, oli yksi heistä. Hän rohkeni ottaa riskin tulla itsekin kiusatuksi.  Hetki oli hieno, sain todistaa jotain ainutlaatuista.

Tapahtuma on ollut mielessäni vuosikausia. Mnäkin voin tehdä jotain, voin vaikuttaa tilanteen kulkuun, jokaisella ihmisellä on sekä valtaa että vastuuta. Tämä tarina päättyi tällä erää hyvin, mutta edelleen se puhuttelee. Asioihin voi vaikuttaa, kun on tarpeeksi rohkeutta.