Kun ikimetsä kaatui


 

 

 

 

Kuuntelen radiosta teologian tohtori Panu Pihkalan haastattelua ympäristöahdistuksesta. Tunne on itsellenikin tuttu. Läheinen pappa lapsuudestani kuoli tultuaan käymään kotimökillään, sillä mökin takametsä oli kaadettu. Ikimetsä.

Turvapaikka. Eläinten ja kasvien, ystävien paikka. Ahdistus aiheutti sydäninfarktin. Ehkä se olisi tullut muutenkin, mutta metsän kaataminen tuntui kauhistuttavalta. Ikimetsä oli tuhottu.

Suomessa riidellään metsänhoitoon liittyvistä kysymyksistä. Pitääkö kaikki vanhat metsät muuttaa talousmetsiksi, joissa puut saavat kasvaa suorina ja pitkinä? Vai pitäisikö vanhoille metsille antaa oikeus olemassaoloon? Talousmetsä ja ikimetsä ovat eri asioita, toisesta Suomi saa rahaa talouden pyörittämiseen, toinen tuo virkistystä ihmiselle sekä elintilaa monille uhanalaisille lajeille. Vanhojen metsien suojelu koituu Suomen ja koko maailman hyväksi.

Kun perusturvallisuuteen vaikuttavista asioista tulee riita, sovittelu on hankalaa. Tunteet nousevat pintaan, järki ei pysy mukana. Pian taistelevat tunteet, eikä asiat. Ja riidoissahan on aina tunteet mukana. Tunteilla on merkitystä, ei yksin järjellä.

Kiista suomalaisesta metsästä muistuttaa uskontoihin ja hengellisiin tulkintoihin liittyviä riitoja. Kummassakin maailmassa mennään syvälle perusturvallisuuden ytimiin. Uskonto vaikuttaa turvallisuuteen. Kun Helsingin yliopiston raamatuntutkijat esittelevät näkemyksiään ja tutkimuksen uusia tuloksia, moni hermostuu, sillä uudet tutkimukset saattavat uhata perusturvallisuuden tunnetta. Vievätkö nämä tutkijat pohjan koko kristinuskolta? Meneekö koko usko, jos Raamattu ei olekaan sanasta sanaan totta? Mitä tapahtuu, jos otan tutkijoiden ajatukset tosissaan? Entä, jos koko usko ei romahdakaan? Joka tapauksessa ajatuksiin, vakaumukseen ja maailmankatsomukseen liittyvät kriisit ovat monesti tuottaneet uutta hyvää ajattelua. Kriisit on hyvä ottaa tosissaan.

Onko minun uskoni vain kauniiden kertomusten varassa vai onko elämässäni syvempi perusta? Eikö mikään muu kuin oma totuuteni ei kelpaa minulle? Jos olen oman totuuteni vanki, en ole ymmärtänyt Jumalasta paljoakaan. Sillä Jumala ei suostu meidän käsitystemme ahtaisiin rajoihin, hän on aina koko maailman Jumala, kaikkeuden Jumala, josta kukaan ei omista totuutta. Jumala pitää totuuden itsellään.

Jumalan olemassaolo ei ole kiinni siitä, mitä raamatuntutkijat väittävät tai mitä mieltä meidän pitäisi olla eri raamatunkertomuksista. Jos Jumala on kaikkeuden ja olemassaolon ydin ja syvin lähde, kysymys on paljon suuremmista asioista, kuin minun tarpeestani olla oikeassa.

Joulun odotukseen liittyy monia kauniita kertomuksia. Ne luovat tunnelmaa, ilmapiiriä ja sävyjä. Kauniiden kertomusten takana on paljon viestiä syvemmistä kerroksista. Kauniit tarinat voivat olla tosia, vaikka ne eivät olisi historiallisesti joka kohdin faktaa. Osaanko lukea kauniiden kertomusten sanomaa?

Ympäristöuhkat eivät ole mitään kauniita kertomuksia eivätkä satua vaan täyttä totta. Ympäristötutkija Panu Pihkala auttaa ymmärtämään ympäristöasioihin liittyviä ulottuvuuksia. Hän toteaa myös, että toivoa, kunhan annamme sille mahdollisuuden. Toivoa on, sehän on kristinuskon sanoma.

Panu Pihkala, Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. 301s. Kirjapaja 2017.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *