Osaatko nauttia elämästä?

Paine näyttää terveeltä, kauniilta ja onnelliselta on monelle liikaa. Ei koko ajan jaksa millään näyttää täydelliseltä, mutta silti pitäisi. Näitä paineita on sekä aikuisilla että nuorisolla, ehkä jopa lapsilla. Et osaa nauttia elämästä, jos et pidä trendituotteista. Ai enkö?

Liike-elämän hermokeskuksessa Euroopassa suunnitellaan, minkälaisista väreistä minun tulee tykätä vuonna 2020. Jossain muualla rahavirrassa mietitään, minkälaiset ruoat ovat trendikkäitä tai minkälaisia harrastusvälineitä jokaisella kuuluu olla parin vuoden kuluttua.

Jos et nauti näistä, olet luuseri. Jos näiden sijaan nautit vaikkapa vanhojen kirjojen lueskelusta, päiväkirjaan kirjoittelusta tai halkojen hakkuusta, olet vähän outo. Osaatko nauttia elämästä?

Olen aina ollut huono erilaisissa pyörivissä vempaimissa. Nautin kyllä kiipeilystä, tanssimisesta, juoksemisesta ja lumisodasta, mutta en oikein kestä hurjimpia huvipuiston laitteita. Kävin kuitenkin nuorena kavereideni kanssa mielelläni Linnanmäellä jo tunnelman ja hattaroiden tuoksun takia. Minulle vuoristorata oli huippusuoritus, sen hurjempia vauhteja en kaivannut.

Kun kaverit pyysivät minua esimerkiksi Enterprise –nimiseen pyörittäjään, kieltäydyin aina uudestaan. Kerran erehdyin siihen enkä toista kertaa halunnut moista kauhukokemusta. Tätä kieltäytymistäni ei kuitenkaan ymmärretty. Minulle vastattiin, että Anna-Mari, sinä et osaa nauttia elämästä! Onneksi jo silloin ymmärsin, että onnellisuudella ja Linnanmäen laitteilla on iso ero.

En täyttänyt mittaa. En ole koskaan oppinut nauttimaan pyörittävistä laitteista huvipuistoissa. Mutta on muita asioita, joista jo nuorena pidin kovasti. Ne eivät tosin olleet silloin kovin muodinmukaisia. Varsinkaan, kun näihin harrastuksiin ei sisältynyt kalliita varusteita. Rakastin nimittäin puissa kiipeilyä, metsässä tarpomista, uimista, lukemista, laulamista… Useimmissa harrastuksissani kulahtaneet vaatteet olivat parhaimmat.

Joukosta pitäisi osata erottua oikealla tavalla. On osattava erottua trendikkäällä tavalla joukosta. Silloin et ole outo. Väärällä tavalla erottuvaa pidetään vähän kummallisena. Tämä ihmetyttää minua, koska jokainen erottuu joukosta joka tapauksessa. Jokaisella on omat oudot piirteensä, jokaisella on omat erityiset ominaisuutensa.

Väärällä tavalla erottuva jää helposti yksin

Yksinäisyyttä on montaa sorttia. Joku on yksinäinen poikkeavan piirteen takia, toinen ujoutensa tähden, kolmas on jäänyt yksin muiden muutettua pois. Joku on jättänyt, toinen on jätetty. Jätetyn ahdistus on niin valtava, että ei jää jäljelle voimia ottaa yhteyttä. Puoliso jättänyt, läheinen on kuollut, ystävät hylänneet, terveys rakoilee, uupumus kaataa. Poikkean väärällä tavalla joukosta.

Yksinäisyyden pahimmasta päästä on huomiota vaille jättäminen. Että jätetään huomiotta, työkaverit eivät puhu, ei tervehditä, olet kuin ilmaa, se vaurioittaa. Olen outo lintu, väärä, en oikea ihminen. Vielä vuosien kuluttua olen miettinyt tällaisia kokemuksia.

Kannattaisiko ottaa riski ja osoittaa välittämistä yksinäiseltä vaikuttavalle ihmiselle? Ehkä kaksi yksinäistä voi jopa löytää toisensa. Yksinäisyydestä kärsinyt ihminen eristäytyy helposti, sillä hän ei halua enää yhtään hylätyksi tulemisen kokemusta. Ei jää rannalle, kun ei lähde kenenkään mukaan. Mutta mitä, jos osoittaisimme pieniä ystävällisiä eleitä? Sellaisia, jotka eivät uhkaa, eivätkä pelota? Sinä olet ihminen niin kuin minäkin. Meitä on monta, jotka olemme kärsineet yksinäisyydestä joskus.

Ylpeä yksinäinen?

Yksinäisyyttä pelkäävä saattaa olla kiusaaja tai kiusattu. Uhri tai alistaja. Yksinäisyys, se muodostaa muurin, joka vaikuttaa uhkaavalta ja pelottavalta. Meillä Suomessa yksinäisyyden auran ympäröimää ihmistä on moitittu ylpeäksi. Mutta onkohan näin? Kuinka moni yksinäinen on ylpeä? Olisiko takana ylpeyden sijasta kuitenkin pelko tai häpeä?

Puhutaan edes yksinäisyydestä. Puhutaan edes vapaudesta olla oma itsensä, joka ei osaa nauttia elämästä. Tai nauttii siitä omalla tavallaan.

Kun ikimetsä kaatui


 

 

 

 

Kuuntelen radiosta teologian tohtori Panu Pihkalan haastattelua ympäristöahdistuksesta. Tunne on itsellenikin tuttu. Läheinen pappa lapsuudestani kuoli tultuaan käymään kotimökillään, sillä mökin takametsä oli kaadettu. Ikimetsä.

Turvapaikka. Eläinten ja kasvien, ystävien paikka. Ahdistus aiheutti sydäninfarktin. Ehkä se olisi tullut muutenkin, mutta metsän kaataminen tuntui kauhistuttavalta. Ikimetsä oli tuhottu.

Suomessa riidellään metsänhoitoon liittyvistä kysymyksistä. Pitääkö kaikki vanhat metsät muuttaa talousmetsiksi, joissa puut saavat kasvaa suorina ja pitkinä? Vai pitäisikö vanhoille metsille antaa oikeus olemassaoloon? Talousmetsä ja ikimetsä ovat eri asioita, toisesta Suomi saa rahaa talouden pyörittämiseen, toinen tuo virkistystä ihmiselle sekä elintilaa monille uhanalaisille lajeille. Vanhojen metsien suojelu koituu Suomen ja koko maailman hyväksi.

Kun perusturvallisuuteen vaikuttavista asioista tulee riita, sovittelu on hankalaa. Tunteet nousevat pintaan, järki ei pysy mukana. Pian taistelevat tunteet, eikä asiat. Ja riidoissahan on aina tunteet mukana. Tunteilla on merkitystä, ei yksin järjellä.

Kiista suomalaisesta metsästä muistuttaa uskontoihin ja hengellisiin tulkintoihin liittyviä riitoja. Kummassakin maailmassa mennään syvälle perusturvallisuuden ytimiin. Uskonto vaikuttaa turvallisuuteen. Kun Helsingin yliopiston raamatuntutkijat esittelevät näkemyksiään ja tutkimuksen uusia tuloksia, moni hermostuu, sillä uudet tutkimukset saattavat uhata perusturvallisuuden tunnetta. Vievätkö nämä tutkijat pohjan koko kristinuskolta? Meneekö koko usko, jos Raamattu ei olekaan sanasta sanaan totta? Mitä tapahtuu, jos otan tutkijoiden ajatukset tosissaan? Entä, jos koko usko ei romahdakaan? Joka tapauksessa ajatuksiin, vakaumukseen ja maailmankatsomukseen liittyvät kriisit ovat monesti tuottaneet uutta hyvää ajattelua. Kriisit on hyvä ottaa tosissaan.

Onko minun uskoni vain kauniiden kertomusten varassa vai onko elämässäni syvempi perusta? Eikö mikään muu kuin oma totuuteni ei kelpaa minulle? Jos olen oman totuuteni vanki, en ole ymmärtänyt Jumalasta paljoakaan. Sillä Jumala ei suostu meidän käsitystemme ahtaisiin rajoihin, hän on aina koko maailman Jumala, kaikkeuden Jumala, josta kukaan ei omista totuutta. Jumala pitää totuuden itsellään.

Jumalan olemassaolo ei ole kiinni siitä, mitä raamatuntutkijat väittävät tai mitä mieltä meidän pitäisi olla eri raamatunkertomuksista. Jos Jumala on kaikkeuden ja olemassaolon ydin ja syvin lähde, kysymys on paljon suuremmista asioista, kuin minun tarpeestani olla oikeassa.

Joulun odotukseen liittyy monia kauniita kertomuksia. Ne luovat tunnelmaa, ilmapiiriä ja sävyjä. Kauniiden kertomusten takana on paljon viestiä syvemmistä kerroksista. Kauniit tarinat voivat olla tosia, vaikka ne eivät olisi historiallisesti joka kohdin faktaa. Osaanko lukea kauniiden kertomusten sanomaa?

Ympäristöuhkat eivät ole mitään kauniita kertomuksia eivätkä satua vaan täyttä totta. Ympäristötutkija Panu Pihkala auttaa ymmärtämään ympäristöasioihin liittyviä ulottuvuuksia. Hän toteaa myös, että toivoa, kunhan annamme sille mahdollisuuden. Toivoa on, sehän on kristinuskon sanoma.

Panu Pihkala, Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. 301s. Kirjapaja 2017.

 

Onko epäoikeudenmukaisuus oikein?

Lapset ovat tarkkoja siitä, että heitä kohdellaan oikein. Mutta mikä on oikein?

Olin kansakoulun neljännellä luokalla, kun jouduin opettajan hampaisiin. Hän ei nimittäin tykännyt tytöistä, hänestä pojat oli helpompi saada kuriin. Eräänä päivänä luokassa oli kova hälinä, sillä olimme juuri saaneet rokotukset käsivarsiimme. Vertasimme rokotusjälkiä ja puhuimme kovaäänisesti pakotuksesta olkavarressa.

Jostain syystä siinä metakan keskellä opettaja raivostui minuun, joka olin vielä tuolloin melko ujo oppilas. Hän ajoi minut käytävään, koska olin käyttäytynyt hänen mielestään häiritsevästi. Olin pakahtua häpeään, kun luokkakaverit tirskuivat minun, ujoimmasta päästä olevan tytön, osakseni saamaa kohtelua: “Hei, kato, toi ajetaan ulos!”.

Minusta opettaja ei toiminut oikeudenmukaisesti, koska vain yhtä rangaistiin, vaikka koko luokka hälisi.

Tänä päivänä ilmiselvää epäoikeudenmukaisuutta perustellaan oikeamielisenä toimintana.  Onko epäoikeudenmukaisuus oikein?

Mutta mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa? Tuleeko enemmistön saada enemmän, vain koska heitä on enemmän?  Kenellä on oikeus työpaikkaan, kotimaahan, uskontoon? Kenellä on oikeus palkankorotukseen? Kuka taas irtisanotaan? Kenen olisi maksettava eniten veroa? Kuka saa tikkarin? Kenen kanssa leikitään, kuka heitetään ulos? Miksi eniten ansaitsevien tulot nousevat, kun taas vähiten ansaitsevien verotusta kiristetään?

Oikeudenmukaisuus on askarruttanut minua aina. Mutta mitä pidemmälle ihmisoikeuksia, luomakunnan oikeuksia, vähemmistöjen oikeuksia, luonnonoikeuksia tai muita oikeuksia menee, sitä hankalammaksi käy.

Mitä on oikeudenmukaisuus? Oikeudenmukaisuutta on antaa ihmiselle se, mikä hänelle kuuluu. Mutta kuka määrittelee, mitä kenellekin kuuluu?

Ei oikeudenmukaisuutta ilman armollisuutta

Oikeudenmukaisuus ja armollisuus kuuluvat yhteen. Ei ole toista ilman toista. Oikeudenmukaisuus ilman armoa kääntyy epäoikeudenmukaisuudeksi. Oikeudenmukaisuutta ja armollisuutta ei voida erottaa ilman, että toinen niistä vesitetään.

Kun ajattelen oikeutta ja epäoikeutta maailmassa, edessä on vain ongelmia. Mitä ajattelen köyhimpien maiden naisten osasta? Mitä mieltä olen palestiinalaislasten kohtelusta Israelissa? Mitä mieltä olen juutalaisten kohtelusta viime vuosisadalla? Mitä mieltä olen metsien hakkuusta? Mitä ajattelen kerskakulutuksesta ja ahneudesta, joka on suistamassa maailmamme radaltaan? Onko minulla oikeus fleecepusakkaan tai körryytellä joka paikkaan autolla? On helppo tuomita diktaattorit ja syrjintää harrastavat. Mutta millä tavalla itse voisin vaikuttaa?

Mitä ajattelisi Nasaretin mies?

Nasaretin Jeesuksessa on kiinnostavaa juuri se, ettei hän puolusta omasta mielestään oikein ajattelevia ja vanhurskaina pidettyjä. Nasaretin Jeesus puolustaa julkisyntisiä, väärintekijöitä, pahoja, hyljeksittyjä, syrjittyjä. Hän puolustaa niitä, joiden maine on vähintään kyseenalainen.

Minä haluaisin puolustaa ikimetsiä, suomalaista luontoa, sademetsiä, syrjittyjä lapsia, nuoria, joilla ei ole turvallista kotia, lapsia, joilta puuttuu leipä, lapsia, jotka viety väkisin orjatyöhön.

Haluan puolustaa naisia, joiden ei anneta puhua. Haluan puolustaa muutakin kuin rahaa ja rahan valtaa.

Mutta mitä olen oikeasti valmis tekemään? Mistä olen oikeasti valmis luopumaan? Jos Nasaretin mies olisi täällä, miten hän toimisi? Keiden luokse hän menisi? Kenen kanssa hän valmistaisi nyhtökaurapullia? Vai söisikö hän häränfilétä? Kulkisiko hän sähköautolla vai polkupyörällä? Lähtisikö hän vastustamaan arktista öljynporausta vai auttaisi kaltoinkohdeltuja väkivallan uhreja? Vai olisiko hän kansainvälisen öljy-yhtiön hallituksessa?

Oikeudenmukaisuudesta on väitelty kautta historian. Aristoteleen ajatukset oikeudenmukaisuudesta leimaavat yhä ajatuksiamme. Mutta emme näytä edes täällä Suomessa olevan  yhtä mieltä siitä, mikä on oikein. Silti on jokaisen tehtävä pyrkiä kohti oikeutta ja armollisuutta.

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille, Matt. 7: 12.

 

 

 

Bachia baanalle

Pääsin sunnuntaina 20.8. Lahden Ristinkirkkoon urkukonserttiin, jossa urkuri Henri Hersta soitti Buxtehudea ja Bachia. Musiikki soitti sielun säveliä. Tuntui, kuin sielu olisi käynyt kylvyssä. Sielun pesu se oli. Taustalla olivat Turun traagiset perjantai-illan 18.8. tapahtumat. Mitä tekemistä urkumusiikilla ja ihmisten pahoinvoinnilla on? Urkujen sointi kuvasti kaikkia ihmisen tunteita, koko elämää ja sen sävyjä. Bachia baanalle ja taidetta työmaille.

Jostain syystä ajattelin, että juuri tällä tavalla pitäisi asioita hoitaa. Ajatus oli tietenkin ihan valmistelematon ja raakile, mutta siinä on ehkä jotain itua. Eli ihminen tarvitsee muutakin kuin selviytymistä. Voisimmeko ottaa taiteen keinot käyttöön? Taiteella hyvinvointia? Luovilla keinoilla pahoinvoinnin lähteille?

Kun ihminen tallusteli ensimmäisiä kertoja maapallolla, hän maalasi luolien ja kallioiden seiniin, muovasi savesta kauniita astioita, ehkäpä lauloi ja tanssi. Tämä kaikki on tarpeen tänäänkin.

Tanssi, soitto, laulu, draama, käsityöt, liikunnan keinot, kuvataide, maalaaminen, piirtäminen, vesivärit, puutyöt, kaikki tällainen auttaa meitä elämään toistemme kanssa sovussa. Käsitöiden ja taiteen avulla voimme löytää tien toistemme luokse, ymmärtämään vieraita kulttuureita, vierautta ja outoutta. Niiden avulla voimme riisua ennakkoluuloja ja tulla tutuiksi.

Toivon, että tässä maassa riittää intoa ja voimia jakaa taiteen keinoja yhteiseksi hyväksi. Toivon, että taiteen ja luovien menetelmien käyttöön turvataan myös riittävät resurssit, sillä taide kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Ihminen on selviytynyt järkyttävistä oloista luovan ilmaisun keinoin.

Henri Herstan urkukonsertti oli uskonpuhdistuksen eli reformaation merkkivuoden yksi tapahtumista. Uudistusta on tarvittu ennenkin. Martti Luther oli uudistaja, reformaattori. Luther oli myös taiteen ystävä, musiikin rakastaja. Lutherin sanojen mukaan musiikki karkottaa paholaisen. Joka laulaa virsiä, rukoilee kahdesti, sävelin ja sanoin. Reformaation tuloksena syntyi kotikirkkomme. Se oli osa muuta uudistusta 1500-luvun Euroopassa. Taide oli silloinkin sydämen sivistystä. Se oli tuolloinkin keino oppia ymmärtämään elämää ja outoja asioita.

 

 

Maailma – kulhollinen salaattia

Maailma on kuin suuri salaattikulho. Piirros Anna-Mari Kopo

Säilytettävä viileässä

Vihersalaatti, pastasalaatti, kalasalaatti… Emännät ja isännät kantavat kesäisin monia herkullisia salaatteja pöytiin. Salaatti on hyvää tarjoiltavaa, se maistuu yleensä kevyeltä ja raikkaalta. Herkullisten salaattien kanssa sopii tuore leipä, jolle voisin levittää vaikka tuorejuustoa. Vähän ripottelisin mukaan ruohosipulia ja rouhisin mustapippuria päälle.

Salaatin päälle vielä aimo annos vanhan ajan majoneesia, kyllä kelpaa. Päälle voisin hörppiä vaikka louhisaaren juomaa tai raparperisimaa. Nami.

Mukavien juhlien jälkeen vieraat palailevat koteihinsa. Sitten alkaa tapahtua kummia. Itse kunkin vatsassa alkaa poreilla ja kuplia. Se salaatinkastike, olisiko se ehtinyt pilaantua kesähelteellä tarjoilupöydässä?

Maailma on kuin kulhollinen salaattia. Joukossa on monenlaista herkkua, mutta kaikki eivät sovi kaikkien kanssa. Yksi pilaantunut herkku joukossa voi saada paljon pahaa aikaan. Maailma eroaa salaatista sikäli, että täällä annoksen pilaavia aineksia on hirvittävän paljon enemmän.

Meidän ihmisten on tultava toimeen keskenään. Populistinen öykkä ei loppupelissä hyödytä ketään, sillä yleensä populismi vain pistää mutkat suoriksi ja vähättelee asioiden syvällistä pohtimista. Isot elämään liittyvät pulmat ovat monimutkaisia ja niihin on hyvä paneutua. Mutkat suoriksi -asenteella poljetaan vakavia asioita eikä mihinkään löydy ratkaisua .

Kirkko ei ole yhtään erityisasemassa, sitä koskettavat aivan samat lainalaisuudet kuin muitakin instituutioita. Kirkossakin on yritettävä tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. On väärin kuvitella, ettei mitään pahaa satu, kun vain uskoo Jumalaan. Onko Jumala antanut joskus tällaisen lupauksen? Ei kukaan ole saanut takeita helposta elämästä. Mutta olemme saaneet toinen toisemme.

Pahaa on ollut olemassa aina, samoin kärsimystä. Mutta on myös hyvää, sitäkin on ollut aina olemassa. Maailma on kuin salaattikulho, salaatti on hyvä säilyttää viileässä ennen tarjolle laittamista. Pilaantunut aines salaatissa turmelee makunautinnon. Vihapuhe voi olla juuri tuota pilaantunutta majoneesia.

Voin vaikuttaa, mikä on minun heijastukseni ympäristöön. Turvallisessa ympäristössä pahaa mieltä voi purkaa, jotta paineet pääsevät ulos. Mutta kannattaa miettiä, ennen kuin möläyttää, etenkin sosiaalisessa mediassa. Jos alan suoltaa vihapuhetta, olen kuin pilaantunut majoneesi salaatissa.

Kesäsalaatti on herkullista, kunhan ainekset on pesty puhtaassa vedessä ja se on säilytetty viileässä. Kastikkeeksi majoneesin sijasta voisi lorauttaa vaikka tilkkasen omenaviinietikkaa. Ei pilaannu niin helposti. Nautitaan heti tuoreen leivän kera.

 

 

 

 

Murtunut kehräsluu sai kipsin

Onneksi oli kypärä

Ajoin aivan liian kovaa pyörällä keskustassa. Tarkoituksenani oli nousta ajoradalta kanttikiven yli pyörätielle, mutta yritys epäonnistui ja etupyörä luiskahti ympäri. Lensin katuun, nilkka jäi alle ja sitten sattui. Huutohan siitä pääsi, ei sille mitään mahtanut. Arvasin, että jotakin särkyi enemmän tai vähemmän. Onneksi minulla oli kypärä, sillä vain nilkassa tuntui pahaa kipua.

Puolisoni tuli nopeasti paikalle ja soitti apua. Sitä odotellessamme saimme kumpikin todistaa, että lahtelaiset ihmiset välittävät toisistaan. Tai oikeastaan, mistä minä tiedän, olivatko he kotoisin Lahdesta vai täällä vain käymässä. Joka tapauksessa kaikki ohikulkijat kysyivät, tarvitsimmeko apua. Autoilijat pysäyttivät, lähes kaikki. Sain kylmäpakkauksen eräältä autoilijalta ja rohkaisuja kaikilta. Eräs nuori pari jäi varmistamaan, että pääsen turvallisesti auton kyytiin ja matkalle kohti sairaalaa. Kiitos, hyvät ihmiset!

Se tuntui äärettömän hyvältä. Kummasti usko ihmiseen ja tulevaisuuteen vahvistuu, kun saa itse kokea muilta ihmisiltä huolenpitoa ja myötätuntoa.

Sain myös Päijät-Hämeen keskussairaalassa erittäin nopeaa ja ammattitaitoista apua. Kuvat otettiin, jalkaa tutkittiin ja murtunut kehräsluu sai kipsin ympärilleen. Viimeiseksi sain myös hyvät neuvot keppien käyttämiseen. Kiitos Akuutti 24:n henkilökunnalle, teidän työnne on arvokasta!

Nyt opettelen kotona keppielämää. Tajuan, että tarvitsen apua toisilta ihmisiltä. Se on hyvä opetus, ei meistä kukaan täällä ihan yksin pärjää. Meidän kannattaa uskoa hyvään. Meidän on viisasta auttaa toisiamme ja tehdä hyvän ja kestävän kehityksen eteen lujasti töitä.

Vaikka joku jättäisi koko homman ja vetäytyisi vastuusta, on aina niitä, jotka haluavat laittaa oman kortensa kekoon hyvän asian puolesta. Aina joku tulee mukaan, kun apua tarvitaan. On oltava silmät nähdä ja korvat kuulla, missä on minun paikkani auttaa.

Ja aina voi kysyä, tarvitaanko täällä apua!

Joen kertomus

Piirros Anna-Mari Kopo

Mitä, jos elämäni olisi joki? Millainen se olisi? Mistä se sai alkunsa? Millaisten maisemien ja vaiheiden läpi se on virrannut? Se oli ihan aluksi ehkä pieni puronen, osana muuta virtaa. Ehkä joki sai alkunsa pienestä tunturilähteestä tai pohjaveden maanalaisesta virrasta. Elämän lähteestä alkoi kuitenkin sen elämä ja joki alkoi virrata. Ensin se oli pienen pieni lillittävä puropahanen, joka ei edes itse tiennyt olevansa olemassa. Joki oli tyytyväisenä osa muuta isompaa virtaa. Vähitellen siitä alkoi kehittyä ihan oma virta, kun se haarautui isommasta uomasta.

Joki sai uutta vettä ja se kasvoi. Se lähti kulkemaan omia reittejään. Välillä se virtasi iloisena pulputen. Sen rannalla kukkivat erilaiset kukat, kasvit, pensaat ja puut. Yhteiselämä sujuu ja elämä jatkuu. Joessa ui kaloja, sammakoita, vesikirppuja ja veden kasvit viihtyivät joen pohjassa.

Joen kulku on ollut vaihtelevaa. Välillä se on juossut ja syöksynyt kallioiden lomista vaahtoavana koskena rauhoittuen taas. Se on ollut vähällä tyrehtyä omaan mahdottomuuteensa kuivien erämaiden keskellä. Mutta jostain joki on aina saanut uutta vettä uomaansa. Se on joutunut myös sulkuun, jossa on sekä edessä että takana portti, tiukasti lukittu. Suuntaa ei näy enempää eteen kuin taaksekaan päin. Mutta sitten sulkuportti aukeaa ja joki jatkaa matkaansa. Joen matkalla on ollut seisovia lammikoita, joissa joen vesi on alkanut haista. On myös kirkkaita tunturimaastoja, joissa joen vesi on huikaisevan kirkasta. Joen vettä voivat matkalaisetkin juoda.

Jokeen on liittynyt toinen joki, siitä on lähtenyt omille teilleen puolestaan omia purosia. Jotkut joet ovat jo päätyneet meren suureen syliin. Ne ovat päässeet perille.

Elämää voi kuvata jokena. Siitä voi piirtää kuvia, sen reittejä voi mielessään katsella, kuunnella, aistia matkan varrella tapahtuneita asioita. Joen tarina jatkuu, en tiedä miten. Ei tarvitsekaan. Sillä joki saa elämänsä muualta.

Anna-Mari Kopo

 

 

Unelmana metsä

Yläilmoissa puiden oksillä käy vilske, kun tiaiset, punatulkut, käpytikka ja oravat valmistautuvat tulevaan kevääseen.

Tulin lenkiltä tulevan ohikulkutien paikoilta. Käyn usein Porvoonjoen varrella katselemassa lintuja ja seuraamassa vuodenaikojen vaihtelua ja luonnontapahtumia. 

Käpytikka nakutti puussa, tiaiset ja punatulkut pitivät seuraa. Porvoonjoki on jäässä vedenpuhdistuslaitoksen yläjuoksulla, mutta tuon laitoksen jälkeen joki on sulana. Sula vesi houkuttelee lintuja. Viime keväänä siellä oli pulmusparvi levähtämässä matkalla pohjoiseen. Nyt lumessa näkyi kauriin jälkiä ja papanoita.

Mutta pian tässä on asfalttia. Väitetään, että uusi tie on parempi pohjaveden kannalta, sillä nykyinen valtatie 12 kulkee juuri pohjavesialueen päältä. Pitää myös päästä liikkumaan, liikenteen on sujuttava.

Milloin asfalttia on kylliksi?

Kumpi on parempi, vanha vai uusi tie? Mitä yhä tiheämpi Etelä-Suome n tieverkosto aiheuttaa ilmastolle, maalle, vesistölle? Voisiko Suomessa määritellä ylärajan asfaltille? Mikä olisi asfaltin enimmäismäärä? Milloin Etelä-Suomessa on teitä tarpeeksi?

Jos tarvitaan uusi tie, voisiko jonkun vanhan asfaltin purkaa ja antaa tilaa luonnolle? Vai onko tämäkin haihattelua?

Toisaalta mikään ei korvaa luontoa, viheralueita, metsiä, joenvarsia. Etelä-Suomessa ei ole liikaa metsiä ja liian vähän moottoriteitä. Jotain kertoo sekin, että aivan Lapakiston luonnonsuojelualueen vierestä on metsä hakattu paljaaksi. Oliko pakko?

Mistä unelmoit?

Jo pieni pyrähdys metsässä parantaa oloa, sillä on hyvä vaikutus terveyteen. Serkkuni sairastui syöpään. Kun tauti eteni ja elämän rajat alkoivat hahmottua, serkkuni alkoi kertoa toiveistaan. Ne eivät olleet maailmanympärimatkoja tai muuta mullistavaa. Serkkuni tahoi sienimetsään, sillä tuolloin oli syyskesä. Ehdin viedä hänet kaksi kertaa metsään. Hän hengitti kaikkea sitä. Metsää, puita, pensaita, lintuja, eläinten jälkiä, sammalta, kanervikkoa, kiviä, kallioita, muurahaisia. Hän sai koriinsa kivan kasan sieniä, rouskuja, vahveroita, suppiloita, torvisieniä.

Sen jälkeen olo alkoi huonontua ja ennen joulua tuli hänen aikansa täyteen. Lähimmät perheenjäsenet saattelivat serkkuni tästä elämästä. En voi tietää, mitä itse mahdan toivoa vastaavassa tilanteessa, mutta retki luonnohelmaan ei kuulosta hullummalta.

 

Syrjittyjä lintuja kaupungissa

Sepelkyyhkyä on kutsuttu myös toukomettiseksi, kuten lauletaan virressä 105, 3. säkeistössä.

Jos olisit lintu, mikä lintu olisit? En ainakaan pulu, en ehkä varpunenkaan. Pulu ja varpunen ovat olleet vähän syrjittyjä lintuja. Lapsuuteni Helsingissä pulut pesivät kerrostalomme räystään alla ja likasivat tietenkin talon seinän. Erään kaverini suuhunkin pulu pääsi pudottamaan jätöksensä, koska tyttö seurasi taivaan tapahtumia tuijottaen yläspäin suu auki.

Varpusia tirskutti joka puolella. Ne olivat lintumaailman mustia lampaita. Puluja tai varpusia ei arvostettu, kunnes alettiin puhua varpusten vähenemisestä. Puluja ei arvosteta vieläkään. Mutta ei herätä kovin suurta ihastusta, jos kerron nähneeni pulun tai varpusen. Niitähän nyt on.  Pulujen touhua on silti hupaisaa seurata. Niilläkin on omat omituiset tapansa, kuten meillä kaikilla.

Nimet uusiksi

Isääni moinen aliarvostaminen harmitti. Hän tunsi paljon lintuja, kasveja ja eläimiä eikä hänen mielestään toinen ollut toista vähäarvoisempi. Niinpä hän antoi uudet nimet puluille eli kesykyyhkyille sekä varpusille.

Koska pulut pesivät räystäiden alla ja varpuset mekastivat pensasaidoissa, isäni nimitti pulun isoksi räystäslinnuksi ja varpusen pieneksi pensasaitalinnuksi. Minulle nämä nimitykset ovat hyvin kelvanneet. Uudet nimet muuttivat asennettani näihin lintuihin. Isot räystäslinnut ja pienet pensasaitalinnut ovat oppineet sopeutumaan elämään kaupungeissa.

Pulu sairaalassa

Olin Lahden kaupunginsairaalan ala-aulassa eräänä aamuna, kun avoimista ovista tupsahti pulu sisälle. Aika rennon oloisena se tepasteli vahtimestarin luukulle. Siellä se tutki ihmisten kenkiä ja etsi lattialta ehkä murusia. Ei tuntunut pululla olevan hätäpäivää. Mutta me ihmiset toki kauhistuimme, pulu sairaalassa!  Pulu ei antanut ottaa itseään kiinni, kai se halusi tutkia uutta olinpaikkaansa.

Silloin eräs topakka nainen tuli, johdatti pulun kulmaukseen ja otti sen rennosti syliinsä tottuneesti ja hellävaroen mutta napakasti. Pulu pääsi sairaalasta ulos helposti. Tapahtuma oli sympaattinen, pulu, jonka napakka nainen johdatti ulos.

Jotenkin näihin lintumaailman reppanoihin on alkanut itselläni kehittyä uusi suhde. Iso räystäslintu (pulu) ja pieni pensasaitalintu (varpunen)ovat lajinsa vähemmän arvostettua porukkaa. Enpä minäkään nyt mikään kuningaskalastaja tunne olevani, helpompi on samastua varpuseen. Tai jos pitää valita, olisinko kotka vai kesykyyhky, niin en ainakaan koe olevani kotka.

Jokaisella on paikkansa, niin kotkilla ja kuningaskalastajilla kuin isoilla räystäslinnuilla ja pienillä pensasaitalinnuillakin.

 

Junaelämää

Matkustin K-junalla Helsingistä Vantaalle. Tikkurilasta junaan nousi hälisevä nuorisojoukko. He puhuivat kovaäänisesti, nauroivat muiden matkustajien kustannuksella ja aiheuttivat levottomuutta. Muistan, kuinka minua alkoi pelottaa poikien vihamielisyys ja levottomuus.  Yksi ja toinen markustaja kaivautui yhä syvemmälle takkinsa uumeniin tuijottaen tiukasti ikkunasta pimeää ohi kiitävää maisemaa.

Pian joukko alkoi sättiä ja töniä erästä poikaa, joka yritti olla olematta. He tönivät ja tuuppivat häntä, nauroivat ja mollasivat. Poika yritti jotenkin suojautua tönimiseltä. Touhu ahdisti minua ja mietin, mitä tehdä. En ollut silloin paljon nuorisoa vanhempi, eikä minulla ollut tarvittavaa auktoriteettia komentaa poikia. Kondyktööriä ei näkynyt.

Yks kaks eräs pojista nousi seisomaan ja sano: “Lopettakaa tuollainen!” Silloin koko joukko asettui aloilleen ja kiusattu sai matkustaa rauhassa, olla yksi porukasta. Nuoret alkoivat leppoisasti jutella. Mitä ihmettä tapahtui? Ilmapiiri junassa rentoutui. Melkein pystyin kuulemaan kuinka hartiat ja kireät kasvolihakset rentoutuivat. Poika, joka sai muun joukon rauhoittumaan, oli yksi heistä. Hän rohkeni ottaa riskin tulla itsekin kiusatuksi.  Hetki oli hieno, sain todistaa jotain ainutlaatuista.

Tapahtuma on ollut mielessäni vuosikausia. Mnäkin voin tehdä jotain, voin vaikuttaa tilanteen kulkuun, jokaisella ihmisellä on sekä valtaa että vastuuta. Tämä tarina päättyi tällä erää hyvin, mutta edelleen se puhuttelee. Asioihin voi vaikuttaa, kun on tarpeeksi rohkeutta.